Eliitin kotikisat viimeisen päälle

Tästä keväästä toden totta puuttuu jotain.

Koko elämäni ajan olen lumen sulaessa tiennyt, että pian olisi alkava vuodenajan merkkitapahtuma. Pienelle pojalle se merkitsi sydänverellä jännittämistä, varttuneemmalle miehelle kisakatsomoa ja hyvää seuraa. Jääkiekon MM-kisat ovat olleet suomalaisten rakkain urheilutapahtuma aina siitä asti, kun realistiset mitallitoiveet alkoivat realisoitua menestykseksi 90-luvulla. Kevät toisensa jälkeen on ollut päivän selvää, että toukokuun vaihteessa Suomessa olisi vain yksi ainoa puheenaihe. Mutta ei tänä vuonna. Ei, vaikka kisat järjestetään omalla maaperällä.

Vuonna 2012 Jääkiekon MM-kisoista on tehty koko kansan urheilujuhlasta eliitin etuoikeus viimeisen päälle. Kisojen järjestelyorganisaatio ja tv-oikeuksien uusi omistaja MTV Media ovat yhdessätuumin tehneet kaikkensa, jotta vähimmissäkään määrin pienituloiseksi katsottavat ei-henkilöt eivät pääsisi kisoista mitenkään osallisiksi.

Viime vuosi oli suomalaisen MM-kisakulttuurin joutsenlaulu. YLE:n 16 vuotinen taival kisalähetysten pääareenana päättyi miten se oli alkanutkin, Antero Mertarannan hurmiolliseen maailmanmestaruusselostukseen. Kansa sai sen, mitä oli halunnut, torit täyttyivät ympäri Suomea ja juhlahumu kesti pitkälle kesään. Mutta jo siinä juhlinnan keskellä ymmärsi jotain pahaa olevan tulossa.

Lehdet kirjoittelivat arvioita siitä, miten lätkä huuma helpottaisi jääkiekon siirtämistä maksukanaville. Tavallinen katsoja luuli jo pelastuvansa, kun valtioneuvosto antoi ohjeistuksen, jossa Suomen pelit määrättiin säilytettäväksi maksuttomilla kanavilla. Moni huokaisi jo helpotuksesta, kun maikkari ilmoitti sopimuksesta Antero Mertarannan kanssa. Kauan odotettujen kotikisojen kiinnostus alkoi kasvaa jo hyvissä ajoin. Mutta mitä vielä?

Vuoden alussa MM-kisaorganisaatio aiheutti suomalaisen jääkiekkokulttuurin häpeällisimmän skandaalin, kun kotikisojen lippujen hinnat julkistettiin. Helsingin halvin kotiottelu tulisi maksamaan 155 euroa. Ensimmäinen ajatus oli, että kai tämä on joku vitsi. Mutta ei: 155 euroa yhden jääkiekkopelin katsomisesta! Jääkiekkoliitto on joko kadottanut suhteellisuudentajunsa täysin, tai sitten tämä on vain joku älytön kokeilu, kuinka moni hullu astuu ansaan jo tässä vaiheessa. Myöhemmin kuitenkin selvisi, miten tosissaan asiassa oltiin. Selityksiäkin tuli sitä mukaa, kun vanhat eivät enää vetäneet.

Kukaan täysjärkinen ei maksa Jääkiekon MM-kisaottelusta 155 euroa. Ei edes finaalista. Vertailun vuoksi Jalkapallon Mestareiden liigan finaalin lippu maksoi viime keväänä 150 puntaa ja sitä pidettiin poskettoman kalliina. Uefa laskikin hintaa tämän kevään loppuotteluun 70 euroon. On otettava huomioon, että kyseinen ottelutapahtuma on moninverroin merkittävämpi ja arvostetumpi tapahtuma kuin yksikään jääkiekon MM-ottelu. Kysyntä on käytännössä rajatonta. Silti finaalijoukkueiden fanit saivat viime vuonna lippunsa muita edullisemmin, 75 euron hintaan. Suomessa kotijoukkueen pelit maksavat muiden joukkueiden peleihin nähden moninkertaisen summan.

Mutta mitäs siitä, ajatteli moni, näkeehän ottelut televisiosta niin kuin aina ennenkin! Niin näkeekin - Suomen ottelut, välierät ja finaalin. Tiedän kyllä, että aika moni katsookin vain nämä ottelut jos niitäkään, mutta kyllä koko MM-kisojen idea on siinä, että siellä pelaa myös niitä muita joukkueita. Kaikki muut ottelut on suljettu maksukanaville. Ei enää sellaisia klassisia taistelupareja kuin Kanada-Yhdysvallat, Venäjä-Tsekki, Venäjä-Kanada, Tsekki-Slovakia... Yli puolet edellisten kisojen viehätyksestä tuli siitä, että heti avauspäivänä katsoja näki Saksan kaatavan avausottelussa Venäjän. Nyt 75 % koko kisojen fiiliksestä jää kokematta.

Entäs se Mertaranta? Häntä kuulee jatkossa ainoastaan Canal+:lta, hintana 39,90 € /kk (määräaikainen 6kk sopimus). Käsittämätöntä, että MTV Media palkkaa mieluummin toisen selostajan ilmaiskanaville kuin tarjoaa kansalle ilmaiseksi mitään, mitä ei ole aivan pakko.

Tunnen suunnatonta raivoa, pettymystä ja voimattomuutta Jääkiekkoliittoa ja MTV Mediaa kohtaan. Tottahan kaikki ymmärtävät urheilun olevan bisnestä, mutta olisihan sitä edes Suomessa kuvitellut bisnesmiehilläkin olevan myös muita arvoja kuin voittojen maksimointi. Olin siinä asiassa väärässä. Suomi on täynnä kylmäsydämmisiä paskiaisia, joiden aatemaailmassa ihmisarvokin mitataan euroissa. Minä todella häpeän olla suomalainen.

Toivottavasti Leijonat häviävät jokaisen ylihintaisen ottelunsa, kukaan ei katso maikkarin pelejä, eikä Suomelle koskaan enää myönnetä Jääkiekon MM-kisoja. Näin sanoo Leijonia koko elämänsä kannattanut lätkäfani - ja tarkoittaa sitä. Voin luvata, että tänä keväänä en aio olla missään tekemisissä tällaisten eliittikisojen kanssa.

Täydellinen essee

Kuinka kirjoitan Laudaturin esseen äidinkielen yo-kokeesta? Se kannattaa aloittaa juuri tällaisella johdattelevalla kysymyksellä, jolloin päästään sekä suoraan asiaan että osoitetaan viitteitä jonkinlaisesta tyylitajusta. Ensimmäisessä kappaleessa esitellään siis tiivistetysti itse aihe mukaansatempaavaan tyyliin, mutta ei liian korkealentoisesti: vaikka aihe olisi avaruus, ei vauhtia tarvitse hakea Star Trekistä asti.

Täydellisen esseen sailaisuus on loppujen lopuksi melko simppeli: sopivassa suhteessa tiukkaa asiaa ja omaa pohdintaa, sekä oikeassa määrin muka-nerokasta kielellistä ja tyylillistä kikkailua. Myös omat mielipiteet on hyvä tuoda esille. Jo toisessa kappaleessa voidaan lähteä syvällisesti pohtimaan itse aihetta, mutta suositeltavampaa on kuitenkin käyttää vielä yksi kappale aiheen esittelemiseen ,vaikkapa lisäämällä mukaan viitteitä tekstin rungosta. On hyvä muistaa, että yo-lautakunnan arvostama kirjoittaja ei ryntää suoraan asiaan (kuten ohje kuuluu), vaan pohjustaa tulevan lukunautinnon tyylikkäästi. Näin kirjoittaja osoittaa samalla sellaista itseluottamusta, jota vaaditaan kiitettäviin arvosanoihin kurkottavilta.

Varsinaisen aiheen käsittely on hyvä käsittää kahdesta kolmeen kappaletta. Nyrkkisääntö on, että yhdessä kappaleessa käsitellään yhtä aihetta. Säännön orjaksi ei kuitenkaan pidä heittäytyä suin päin, sillä liian lyhyet kappaleet eivät ole sensorien mieleen. Leikkisillä ilmauksilla ja nokkelalla kommentoinnilla saa mukavista lisää pituutta. Itsetarkoituksellisuudestakaan harvoin sakotetaan. Varottava kuitenkin on, ettei yksikään kappale veny selkeästi muita pidemmäksi. Venyvä kappale onkin hyvä lopettaa tarvittaessa vaikka kesken ja jatkaa seuraavassa.

Olisi kuitenkin naiivia väittää, ettei aiheen kriittinen käsittely olisi aina jonkinlainen osoitus kirjoittajan kypsyydestä. Toki se ei sitä välttämättä ole, mutta juuri edellä esitellyn kaltaista "olisi naiivia väittää, ettei" -ilmausta käyttäen vähemmän nerokaskin oivallus saadaan näyttämään siltä. Tekstissä kaikki ovat vain sitä, miltä näyttävät: jopa terävä havainnot ovat sellaisia vain, jos ne saadaan näyttämään siltä. Mielipiteiden esittämisessä täytyy olla itsevarma ja pyrittävä aukottomaan loogisuuteen. Vastakkaisiakin näkemyksiä huomioivat, mutta niiden arvon kyseenalaistavat yksittäiset lauseet ovat siihen aivan riittävä keino.

Edellistä ja seuraavaa kappaletta yhdistelevä, lyhyt tehostekappale vetää oikein käytettynä pisteet kotiin takuuvarmasti. Siinä on oltava kuitenkin enemmän kuin yksi lause.

Viimeistään tässä vaiheessa lukija alkaa väsyä, ellei kieleen tule jonkinlaista eloa. Kaikkein koireimmat kielikarkelot onkin syytä vetää esiin kaikkein asiapitoisimman osion jälkeen. Samalla on hyvä muistaa - näppärien tehostetekstien lomassa - että jopa huonojen vertausten tekeminen itse aiheen ja jonkin arkisen ilmiön välillä voi tuoda tekstiin kaivattua syvällisyyttä. Onhan kirjoittaminen vähän niinkuin suklaarasian avaaminen ja elämä toisaalta yhtä vuoristorataa. Vertaukset on kuitenkin syytä selventää - tai sitten käytät vain ajatusviivaa.

Kun teksti on viimein saapunut viimeiseen varsinaiseen kappaleeseen, lukijan voidaan olettaa jo tietävän kaiken. Asia on jo aikalailla käsitelty, eikä mitään uutta varsinaisesti edes saisi esittää. Turvallisinta on siis toistoa välttäen pyrkiä täyttämään loppu muka nokkelalla sanahelinällä, jossa tiivistetään johtopäätökset ja yritetään suhteuttaa aihe suurempaan kontekstiin. On myös syytä pohtia, kävisikö kappaleen loppuun vaikkapa retorinen kysymys. Kysymyslauseen muotoa käyttämättömän, vastausta kaipaamattoman pohdinnallisen kysymyksen luominen tyhjästä lienee useimmille liian haastavaa?

Nasevan lopetuksen voi tehdä tarvittaessa vaikka yhden lauseen mittaisella kappaleella.

Paras Paavo voittakoon!

Muutin mieleni.

Kirjoitin taannoin, että Pekka Haavisto olisi minulle sopivin presidenttiehdokas ja ääneni tulisi menemään hänelle. Viime viikkoina olen tullut toisiin aatoksiin. Lopulta olen päättänyt äänestää sopivimman sijaan parasta: ääneni meni Paavo Arhinmäelle.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun olen äänioikeutettu presidentinvaaleissa. Vaikka eduskuntavaaliuurnilla on käyty, tiesin tapahtuman jäävän erityisellä tavalla mieleeni vielä pitkälle tulevaisuuteen. Tältä kantilta ajateltuna en voinut tehdä itselleni sitä karhunpalvelusta, että olisi äänestänyt "taktisesti oikein" tai "ihan hyvää tyyppiä".

Jos joskus on aika äänestää nuoruuden innolla radikaalia vaihtoehtoa, niin se on nyt. Kuuden vuoden päästä ikääntymisen tuoma konservatiivisuus vie kuitenkin voiton, eikä ehdolla todennäköisesti edes ole sellaista voimahahmoa kuin Arhinmäki on.

Presidentti-instituutio tarvitsee perinpohjaista tuuletusta. Se on kaavoihinsa kangistunut pönötysvirka, vanha jäänne, joka on ongelmallinen paitsi lainsäätäjille, myös äänestäjille ja kansalaisille. Vähäisestä vallastaan huolimatta presidentti on silti meille suomalaisille arvojohtaja, maan henkinen isä tai äiti. Tämän vuoksi presidentiksi pitää valita sellainen, joka osaa käyttää tätä arvovaltaa ajaakseen tärkeitä asioita arvovaltansa kautta. Politiikka tulee palauttaa presidentinlinnaan.

Presidentin äänestäminen on tärkeä linjaveto, vaikka oma ehdokas ei tulisikaan valituksi presidentiksi. Vaalitulokset jäävät voimaan ja niitä tullaan ihmettelemään seuraavat kuusi vuotta. Onnistuneet presidentinvaalit ovat lisäksi antaneet pontta myös päiväpolitiikkaan, kuten Timo Soinin noususta olemme saaneet huomata.


Arhinmäki on viimeisimpien kannatusmittausten mukaan tehnyt jo historiaa ohittamalla SDP:n Paavo Lipposen. Tämä on ensimmäinen kerta Suomen historiassa, kun vasemmistoliiton presidenttiehdokas on sosiaalidemokraattien ehdokasta suositumpi. Tällaista mahdollisuutta ei voi jättää käyttämättä, vaan gallupien on realisoiduttava myös vaalitulokseksi. Siitä alkaa vasemmiston nousu.

Näiden vaalien kannalta erityisen merkityksellistä on se, että Lipposesta puhuttiin vielä aivan äskettäin yhtenä kärkiehdokkaista. Joko Lipponen ei enää ole sellainen, tai sitten Arhinmäestä on tullut Niinistön realistinen haastaja.

Suomi tarvitsee vasemmistolaisen vaihtoehdon näihin vaaleihin, eikä vihreiden Pekka Haavisto ole leimallisesti tällainen. Hän olisi varmasti hyvä presidentti, mutta kokoomuksen Sauli Niinistön haastajaksi olisi hyvä saada henkilö, joka edustaa selkeää vaihtoehtoa porvarilliselle ajattelulle. Vastakkainasettelun aika ei ole ohi.

Eikä vasemmistolainen äänestäessään Arhinmäkeä ainakaan häviä mitään: ääni hänelle on joka tapauksessa ääni pois Niinistöltä, mikä tarkoittaa toista kierrosta. Kun Soinin uhka näkyy pikku hiljaa laantuvan, pääsevät Haavistoa symppaavat todennäköisesti taktikoimaan joka tapauksessa - ellei sitten vaalien musta hevonen aja vasemmalta ohitse.

Presidentinvaaleista

Suomalaisten ikiaikaiset suosikkivaalit, Presidentinvaalit ovat jälleen käsillä. Ehdokkaat ovat nimitetty ja kova kisa toisen kierroksen paikoista on jo täydessä vauhdissa.

Vaikka yhtään ääntä ei ole vielä annettu, ovat suurimmat mediatalot jo asettaneet varsin sitovat ennakkoasetelmat: Niinistö tulee vaalit voittamaan, ensimmäisellä kierroksella ratkaistaan hänen haastajansa toisella kierroksella. Mielipidemittausten mukaan se toki siltä näyttääkin, kiitos kaupallisen median vuodesta 2006 käynnissä olleen iloisen propagandasodan. Ei liene kellekään epäselvää, etteikö esimerkiksi MTV3 olisi avoimesti Niinistön puolella.

Vaaleissa jokaisella on kuitenkin valta päättää itse omasta ehdokkaastaan Suomen presidentiksi. Siksi onkin elintärkeää, että jokainen myös pyrkii aktiivisesti ottamaan selvää ehdokkaista ja muodostavat itse oman mielipiteensä - eikä anna mainostoimistojen tehdä sitä puolestaan. Päätöksiä tule tehdä mututuntumalla tai fiilispohjalta, sillä presidentti on - kaikesta tarpeellisesta vallanrajoittamisesta huolimatta - edelleen maamme henkinen johtohahmo ja kansainvälinen keulakuva.

Eduskuntavaaleihin verrattuna presidentinvaalit eroavat siinä suhteessa merkittävästi, että presidentiksi äänestetään nimen omaan henkilöä, ei puoluetta. Siinä missä eduskuntavaaleissa puolue on ehdottomasti olennaisempi kuin varsinainen ehdokas, presidentinvaaleissa on lupa ja velvollisuus mennä henkilökohtaisuuksiin. Hyvän puolueen huono ehdokas on presidentinvaaleissa yhtä kuin huono ehdokas.

Presidentinvalintaa ei pidä myöskään tehdä väärin perustein. Harmittavan moni ei tosi asiassa tunnu tietävän, mikä presidentin rooli tämän päivän Suomessa edes on. Vaikka vaalikeskusteluja hallitsee tälläkin hetkellä EU ja talouspolitiikka, presidentillä ei tosi asiassa ole valtaa vaikuttaa kumpaankaan näistä. Budjettivalta on eduskunnalla, Suomea EU:ssa edustaa pääministeri. Presidentin keskeisimmät tehtävät ovat ulkopolitiikan johtaminen yhdessä hallituksen kanssa, sekä Suomen edustaminen ulkomailla.

Kotimaan politiikassa presidentillä ei ole lainsäädännöllistä roolia, mutta suuren kansansuosion vuoksi hänen odotetaan toimivan mielipidevaikuttajana, "arvojohtajana", kuten niin usein sanotaan. Moni haluaisi myös nähdä presidentin sovittelevassa roolissa puolueiden välillä.

Ihanteelliselta presidentiltä odotetaan siis ulkopolitiikan tuntemusta, jonkinlaista ulkopoliittista linjaa, edustavuutta ja diplomaattista sovittelevuutta. Tämän lisäksi hänen arvomaailmaansa kiinnitetään erityistä huomiota.

Tämän perusteella olen nyt listannut ehdokkaat järjestykseen huonoimmasta parhaimpaan sillä perusteella, miten presidentille asetetut vaatimukset minun mielestäni täyttyvät. Miinukset ja plussat tulevat omien mielipiteideni pohjalta.


(RKP:n tai Kristillisten ehdokkaat lienee turvallista hylätä jo tässä vaiheessa: uskovaisesta ex-kävelijästä tai suomenruotsalaisesta epäpätevästä vähemmistövaltuutetusta ei koskaan tule Suomen presidenttiä.)


6. Timo Soini

+ Hauska kansanomainen mies

- Vastustaa homoliittoja
- Vastustaa aborttia
- Patavanhoillinen katolilainen
- Israelin ystävä
- Ei varsinaista ulkopoliittista kokemusta
- Ei erityisen edustava
- Kovaäänistä kritiikkiä vailla ratkaisuja
- Leimallisesti puolueensa puheenjohtaja, ei koko kansan presidentti

5. Sauli Niinistö

+ Pitkään politiikan ulkopuolella ollut itsenäinen ajattelija
+ Kokemusta kansainvälisestä politiikasta

- Vastustaa homoavioliittoja
- Konservatiivinen arvomaailma
- Lähes kritiikitön suhtautuminen Yhdysvaltoihin
- Nato:n salarakas
- Elitistinen vanha pankkiiri
- Ei tunnetusti kovin diplomaattinen ihminen

4. Paavo Lipponen

+ Pitkäaikainen pääministeri, hyvä tuntemus kotimaanpolitiikasta
+ Presidenttimäisen jämäkkä imago
+ Vapaamielisempi kuin Niinistö ja Soini...

- ...mutta ei kovin vapaamielinen arvomaailma hänelläkään
- Teollisuuden lobbarin tausta
- Liian oikeistolainen
- Liian vanha
- Hankala ja autoritäärinen tyyppi

3. Paavo Väyrynen

+ Kiistatta kokenein ehdokas
+ Loppujen lopuksi varsin miellyttävä ja edustava hahmo
+ Oikeasti hyviä ajatuksia

- Vastustaa homoliittoja
- Arvaamaton ja sekava ajatusmaailma
- Vaihtaa mielipidettään turhan usein
- Itseriittoinen, ei niinkään yhteistyökykyinen

2. Paavo Arhinmäki

+ Arvoliberaali ja suvaitsevainen
+ aidosti vasemmistolainen ja ihmisläheinen
+ nuori ja räväkkä
+ entinen radikaali nuorisopoliitikko
+ NATO-vastainen, solidaarisuus kansainvälisissä kysymyksissä

- Leimallisesti puolueensa puheenjohtaja
- Vähänlaisesti kokemusta ulkopolitiikasta

1. Pekka Haavisto

+ Diplomaattinen ja sovitteleva
+ Arvoliberaali ja suvaitsevainen
+ Kokemus ja laaja ymmärrys ulkopolitiikasta
+ Ympäristökysymykset
+ Miellyttävä persoona

- Nato-kanta epävarma.


Johtopäätös: vaikka Paavo Arhinmäki on joukosta suosikkini poliitikkona, Pekka Haavisto on kiistatta sopivampi nimen omaan presidentiksi. Arhinmäki on todennäköisesti itsekin lähtenyt vaaleihin tekemään vaalityötä seuraavia oikeita vaaleja ajatellen, enkä rehellisyyden nimissä pysty näkemään häntä sidottuna presidentin sovinnaiseen virkaan kuudeksi seuraavaksi vuodeksi. Arhinmäen vahvuudet eivät ole niillä osa-alueilla, joita presidentiltä vaaditaan.

Sen vuoksi olen päättänyt auttaa Arhinmäkeä pysymään mukana päiväpolitiikassa ja äänestän Pekka Haavistoa Suomen presidentiksi. Hänestä Suomi saa erinomaisen, nykyaikaisen keulakuvan, joka on paitsi edustava, myös oikeasti kyvykäs ulkopolitiikan johtaja.

Haaviston suurin este valinnalle lieneekin parhaiten esillä maakuntien peräkylien kuppiloissa, joissa älykkyysrajoitteiset junttiukot puhuvat miehestä yleisesti nimityksellä "se homo".

Kiitos sulle Jeesuksemme?

Liian moni ihminen kysyy, miksi vietän joulua, vaikka olen puhdas ateisti. Historian opiskelijana kyseiset nokkelat napautukset saavat suonet punoittamaan otsassani. Miksi suurin osa kaikista ihmisistä on niin tietämättömiä asioiden suhteen, ainakin mitä tulee aiheeseen joulu ja sen uskonnollinen sisältö? Tämä asia on nyt vaivannut minua jonkin aikaa ja siksi ajattelinkin kertoa teille hieman erilaisen joulutarinan vanhan ja tutun tarinan pohjalta.

Aloittakaamme (perinteiden kunniaksi) sillä vanhalla tutulla:

Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava/Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana/Ja kaikki menivät verolle pantaviksi, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin Joosefkin lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ylös Juudeaan, Daavidin kaupunkiin, jonka nimi on Beetlehem, hän kun oli Daavidin huonetta ja sukua /verolle pantavaksi Marian, kihlattunsa, kanssa, joka oli raskaana. / Niin tapahtui heidän siellä ollessaan**, että Marian synnyttämisenaika tuli. / Ja hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloi hänet ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut sijaa majatalossa. / Ja sillä seudulla oli paimenia kedolla vartioimassa yöllä laumaansa.

Seuraavaksi saan miettiä, mistä aloittaisin.

Jouluevankeliumin tapahtumat sijoittuvat ”nykyaikaisten arvioiden” mukaan vuosien 7 eaa. – 4 eaa. tienoille. Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen historialliselta kantilta, sillä asiaan liittyy melkoinen määrä muuttujia. Ensinnäkin tarinaan olennaisesti liittyvä Kuningas Herodes kuoli jo vuonna 4 eaa noin 70-vuoden iässä. Toisaalta evankeliumissa suoraan mainittava Kyrenius – eli Quirinus nimitettiin Syyrian maaherraksi vasta vuoden 6 jaa. jälkeen – Herodeksen ollessa jo kuollut.

Myöskään päivämäärä ei ole aivan selvää pässinlihaa. Nykyinen joulupäivä 25. joulukuuta kun ei oikein sovi kyseisten tapahtumien taustalle. Kyseisenä vuodenaikana ei esimerkiksi laidunneta lampaita, vaikka tarinaan olennaisesti liittyvien paimenten kerrotaan näin tekevän. Merkittävintä on kuitenkin se, että kyseinen ajanjakso oli tuolloin Rooman valtakunnassa pyhitetty Saturnus-jumalan kunniaksi järjestettävälle Saturnalia-juhlalle. Kyseinen keskitalven juhla tuskin olisi ollut kaikkein otollisin hetki pakottaa ihmiset liikkeelle.

Verollepano on muutenkin varsin mielenkiintoinen asia, sillä Raamatun lisäksi ei missään muussa historiallisessa lähteessä löydy yhden yhtä mainintaa siitä, että Augustus olisi keisarina tällaisen määrännyt koko maahan. Sikäli kun kyseessä oli niinkin merkittävä tapahtuma, kuvittelisi edes YHDEN aikalaishistorioitsijan mainitsevan siitä. Mutta ei. Lienee siis hyvin epätodennäköistä, että koko valtakuntaa koskevaa verollepanoa ylipäätään tapahtui.

Juudeassa verollepano silti nähtävästi toteutettiin Quirinuksen toimesta vuonna 6. jaa. Verollepano tapahtui kuitenkin nimenomaan asuinkaupungissa. Quirinus, jolle verollepanon järjestäminen oli tärkein tehtävä, tunnettiin loogisena ja järkevänä hallitsijana, eikä muutenkaan olisi ollut mitään mieltä vaatia ihmisiä matkustamaan esi-isiensä kotikaupunkeihin ainoastaan verollepanon vuoksi. Kyseessä olisi ollut sen suuruusluokan kansainvaellus, että siitä löytyisi todennäköisesti mainintoja aikalaiskirjoituksissa. Näillä näkymin vaikuttaa kuitenkin erittäin todennäköiseltä, että sellainen keksittiin Raamattuun pelkästään tekosyyksi: Vanhan Testamentin ennustusten mukaan messiaan oli tultava Juudeasta.

Jeesuksen syntymäpaikkana Betlehem ei myöskään vaikuta loogisimmalta vaihtoehdolta – hänet kuitenkin tunnetaan yleisesti (raamatussakin) nimellä ”Jeesus Nasaretilainen”. Ajan nimikäytäntö oli, että sukunimi tuli joko isän nimen pohjalta ("Jeesus Joosefin poika") tai syntypaikan perusteella. Mikään ei siis viittaa siihen, että Jeesus olisi syntynyt missään muualla kuin Galileassa.

Betlehem oli kuitenkin mitä loogisin vaihtoehto Jeesus-myytin rakentamisen kannalta, olihan se juutalaisessa mytologiassa sen kaikkein tunnetuimman kuninkaan, Daavidin kotikaupunki. Evankeliumien premissi oli nimittäin paitsi todistaa Jeesuksen jumaluus, myös saada juutalaiset kääntymään hänen seuraajikseen – mistä muodostui lopulta uusi uskonto kristinusko. Kuninkaana ollessaan Israelin valtakuntaa aggressiivisesti laajentanut sotakuningas Daavid sopi siksi erinomaisesti juutalaisten kuninkaan esi-isäksi ja tämän syntypaikka myös uuden messiaan syntypaikaksi.

(Mielenkiintoinen välihuomautus: mikäli Jeesus ei tosi asiassa ollut Joosefin lapsi, ei hän myöskään ollut Daavidille sukua! Mitenkäs nyt suu pannaan, hoosianna?)

Johtopäätös siis on: Jeesus ei syntynyt 25. joulukuuta vuosien 7 eaa. – 4. eaa. välillä, tuskin edes Betlehemissä, jonne Joosef ja Maria eivät olleet menossa ainakaan veronpanon vuoksi. Ja mitä tulee siihen kauniiseen seimi-rakennelmaan, joita katolilaiset niin mielellään rakentelevat joulunsa iloksi, lienee sekin saanut alkunsa yhdestä lukuisista raamattuun liittyvistä käännösvirheistä. Betlehemissä ei nimittäin tuohon aikaan ollut yhtä ainutta majataloa, eikä tarinaan liitettävää tallia itse asiassa mainita edes Raamatussa. Siinäpä vankka pohja kristilliselle joululle.

Yhtä kaikki, kaikki kriittiseen ajatteluun kykenevät ymmärtänevät, että Raamatun jouluevankeliumi on samanlaista kristillistä legendaa kuin Kalevala on suomalaista kansanperinnettä. Miksi siis ylipäänsä kerron tästä? Koska liian moni ei tiedä asioiden olevan näin! Historianopiskelijana näen punaista aina kun ala-asteikäiset lapset imevät historiallisen tietoutensa satukirjasta, jota heille pakkosyötetään uskonnontunneilla mitään kyseenalaistamatta, mitään kiistämättä ja mitään objektiivisesti tarkastelematta. Monilla käsitykset säilyvät sellaisenaan aikuisikään saakka.

Ja vielä sikäli kun ihmiset ymmärtävät Raamatun kontekstin vertauskuvallisena teoksena, haluaisin esittää kysymyksen: mitä ihmettä tämä jouluevankeliumi haluaa meille oikein opettaa? Vastaus: sen että Jeesus on jumalan poika ja joulua on vietettävä hänen kunniakseen. Piste. Tosi asiassa siihen ei sisälly sen suurempaa sanomaa antamisen ilosta, välittämisestä tai lähimmäisen rakkaudesta: se on vain ja ainoastaan uskonnollista todistelua. Jouluihmisenä minua häiritsee suunnattomasti, että moinen soopa on syrjäyttänyt joulukuun 25. päivän alkuperäisen merkityksen keskitalven juhlana, jota vietetään auringon kunniaksi: valon voitto pimeydestä, talvipäivänseisaus, kun ei todellakaan ole sattumalta kyseisen päivän lähistöllä.

Kohti aidosti maksutonta koulutusta

Opetusministeri Jukka Gustafssonin (sd.) ehdotus lukion oppikirjojen maksuttomuudesta on ilman muuta parasta, mitä opetusministeriöstä on kantautunut vuosikymmeniin. Yliopistojen tieteellisen autonomian romuttaneen yliopistouudistuksen jälkeen on erittäin mukava kuulla, että koulutuspolitiikassa ollaan vihdoinkin palaamassa perustuslain henkeen. Koulutuksen maksuttomuus kun on tähän mennessä ollut lukioiden kohdalla lähinnä huono vitsi.

Lukiolainen käyttää kolmen vuoden opiskelun aikana kirjoihin useita satoja, ellei jopa tuhansia euroja. Silti hyvin harva lukiolainen saa minkäänlaista opintotukea, ja jos saakin, se on varsin minimaalista. Koulu odottaa vanhempien kustantavat kirjat jälkikasvulleen, mikä on merkittävä rasite pienituloisille perheille. Kirjaostokset eivät ole myöskään verovähennyskelpoisia, eikä niiden perusteella voi saada toimeentulotukea - toisin kuin esimerkiksi työmatkakulut. Millä tavalla opiskelun kannalta välttämättömät oppikirjat ovat sitten erilaisia menoja kuin työnteon kannalta välttämättömät liikkumiskustannukset?

Keskustan Tuomo Puumala ehti tänään jo ihmetellä SDP:läisen opetusministerin avausta aiheesta. Puumala kertoi pitävänsä ilmaisia oppikirjoja hyvänä ajatuksena, mutta väitti myös, ettei tällaiseen ole varaa. En pidä tällaista kannanottoa mitenkään yllättävältä siltä suunnalta: Keskusta kun on aina kunnostautunut sellaisten asioiden kannattamisessa, joita ei tarvitse toteuttaa. Todennäköisesti näiden ihmettelyjen takana onkin pelko siitä, että ensimmäinen ei-keskustalainen hallitus vuosikausiin saa aikaan jotain niin hyvää, että se tuntuu tavallistenkin ihmisten arjessa.

Mitä sitten tulee ilmaisen oppikirjojen hintaan, on se täyttä puuta heinää. Yliopistot ovat jo iät ajat pitäneet yllä järjestelmää, jossa kenenkään ei ole pakko ostaa omia kirjojaan opiskellakseen. Kurssikirjasto on hyväksihavaittu ja edullinen ratkaisu, joka olisi äärimmäisen helppo siirtää mihin tahansa lukioon. Myös ammattikorkeakoulut ovat omaksuneet tällaisen järjestelmän. Kurssikirjasto on siis kirjasto, joka lainaa kurssikirjoja. Lukioissa laina-aika voisi olla kurssin keston verran ja varattuja kopioita juuri sen verran, kun niitä kerralla tarvitaan - eli kyseisen kurssin osallistujamäärä. Onhan uusien kirjojen ostaminen esimerkiksi 300 uudelle oppilaalle joka vuosi aivan erilainen kustannus kuin 20-30 kurssikirjan pitäminen hyllyssä juuri tiettyä kurssia varten. Tarvittaessa pienissä lukioissa tämän voisi hoitaa kunnan kirjaston kautta.

Kurssikirjastomalli on itse asiassa niinkin itsestäänselvä ja hyväksikoettu ratkaisu, että herää väkisinkin kysymys, miksei sellaista ole jo nyt olemassa? Vastaus on varsin selvä: raha puhuu. Kirjavalintoja tekevät opettajat ovat vuosikausia saaneet olla erilaisten kustantajien voitelun kohteena, sillä jokainen kirjavalinta tuo kustantajien taskuihin kohtuullisen summan helppoa rahaa. Tällaista ns. "hyväksyttyä korruptiota" on harrastettu kaikkien suomalaisnuorten kustannuksella jo aivan liian kauan.

"Kurssikirjasto on hyväksihavaittu ja edullinen ratkaisu, joka olisi äärimmäisen helppo siirtää mihin tahansa lukioon."

Mitä eniten pelkään tässä projektissa on se, millaista vastustusta se tulee saamaan kustantajien tahoilta. Oppikirjat ovat jo pitkään olleet todella alhaisen riskin liiketoimintaa. Harvassa ovat sellaiset hyödykkeet, joiden menekki on yhtä varmaa. Uusien kirjojen menekkiä on pidetty yllä ottamalla uusia painoksia erittäin heppoisin perustein (esim. itselläni oli aikoinaan vanha kirja, jonka sivutaitto oli hieman erilainen kuin uudessa vastaavassa) jotka koulut puolestaan vaativat oppilailtaan. Lisäksi tietyn kirjan elinikä on keinotekoisesti pidetty varsin lyhyenä, kun kustantajat laittavat eri aineiden kirjat kokonaan uusiksi muutaman vuoden välein.

Argumentti, johon varmasti tullaan törmäämään, on se, miten eriarvoiseen asemaan lukiot joutuvat tulevaisuudessa, kun jotkut lukiot hankkivat uudet kirjat joka vuosi ja toiset yrittävät pärjätä vanhoilla. Kirjakustantamot tietysti tekevät kaikkensa tämän ongelman aikaansaamiseksi. Itse en ole koskaan jaksanut ymmärtää näitä puheita: kuinka paljon jotkut fysiikan perusteet todellisuudessa muuttuvat esimerkiksi kymmenessä vuodessa? Joissain aineissa, kuten historiassa, uutta tietoa saadaan koko ajan ja näkökulmat muuttuvat ajan myötä, mutta tässäkin täytyisi muistaa se pohjimmainen fakta, ettei oppikirja ole opetussuunnitelma. Se on oheismateriaalia. On vain ja ainoastaan opettajasta kiinni, kuinka hyvin ja monipuolisesti hän kykenee tuomaan esiin kunkin aineen saloja, ja miten hyvin hän on ajan hermolla. Tämän tekijän suuri vaihtelu lukioiden välillä on huomattavasti suurempi ongelma kuin oppikirjojen parasta ennen -päivämäärät.

Lopuksi on vielä sanottava, että taisin tuossa alussa hiukan vähätellä tämän esityksen merkitystä. Itse asiassa uskon, että tällä esityksellä läpimennessään tulee olemaan merkitys, jota voisi verrata 1970-luvun peruskoulu-uudistukseen. Ilmaiset oppikirjat poistaisivat viimeisetkin esteet köyhien perheiden vesoilta opiskella niin pitkälle kuin pystyvät. Tämä luo niin paljon tasa-arvoisemmat koulutusmahdollisuudet kaikille, että vain todellinen luokkayhteiskuntaa haikaileva kylmäsydäminen oikeistojäärä voi tällaista vastustaa. Aidosti maksuttoman koulutuksen tullessa voimaan kyvyt ja mieltymykset voivat vihdoinkin määrätä enemmän kuin perhetausta ja vanhempien palkkapussin suuruus.

Eksyneenä digi-Suomessa

Kuten kaikki urheilun ystävät varmasti tietävät, Suomi on maksutelevisioiden luvattu maa. Meillä maksukanavat ovat omineet niin merkittävän määrän kansallisesti merkittävää materiaalia, ettei vastaavaa ole missään muualla maailmassa. Suomessa esimerkiksi kaikkien kolmen suosituimman urheilulajin - jääkiekon, jalkapallon ja pesäpallon - kotimaiset pääsarjat ovat ratkaisuotteluita myöten pelkästään maksukanavilla. (Huomattavaa on, että viimeisimpänä mainittu on myös maamme kansallispeli!) Edes kapitalismin mallimaassa Yhdysvalloissa ei tulisi iän kuuna päivänä kuuloonkaan, että NFL, MLB ja NBA eivät näkyisi joka viikonloppu ilmaisina ja suorina jokaisessa kodissa Texasin syrjäseuduilta New Yorkin pilvenpiirtäjäasuntoihin.

Lievästi sanottuna tällainen vituttaa. Olisihan se kivaa, että kalliin vastaanottimen hankkineena siihen myös tarjottaisiin jotain katsottavaa. Mutta ei. Mainoskanavat eivät ikinä luopuisi vaivalla haalimistaan kultakimpaleista ja TV-lupatarkastajaa pakoileva saa riskistään palkkioksi lähinnä kaiken maailman tangomarkkinoita. Ja ehkä kerran vuodessa jotain ihan oikeasti jännää. Tosin ilmeisesti vain toistaiseksi, jääkiekon MM-kisathan menivät jo MTV3:lle.

Olin tässä jonkinaikaa kesätöissä ja rahaa pääsi kertymään muutama satanen ylikin. Ajattelin, että nythän tässä olisi elämäni tilaisuus viettää kerrankin mukava talvi tv:n parissa ja hankkia nämä ryöstöhintaiset maksukanavat itselleni. Haluaisin siis päästä seuraamaan seuraavia lajeja ja liigoja nimenomaisessa tärkeysjärjestyksessä: 1) SM-liiga 2) NHL 3) Formulat + 4) muut kiinnostavat (jalkapallo, pesäpallo, baseball, NFL jne.). Kerrotaakon vielä, että minulla on HD-televisio sisäänrakennetulla kaapeliverkon HD-virittimellä ja että asun kaapelitaloudessa.

"Edes kapitalismin mallimaassa Yhdysvalloissa ei tulisi iän kuuna päivänä kuuloonkaan, että NFL, MLB ja NBA eivät näkyisi joka viikonloppu ilmaisina ja suorina"

SM-liiga on prioriteettini kärjessä sen vuoksi, että sitä ei pääse seuraamaan muuten oikein mitenkään. NHL kyllä näkyy netissä, mutta laatu nettistreameissa on tunnetusti mitä on ja kellonajat eivät oikein sovi edes meikäläiselle. Formuloiden nettistreamit ovat yleensä aika kiven alla, sillä Ecclestone on harvinaisen tarkka näistä asioista. Kotimainen jalkapallo ja pesäpallo kiinnostavat lähinnä vain, jos ei tarvitse tinkiä edellä mainituista.

SM-liigan televisio-oikeudet on jaettu kahdelle kilpailevalle kanavalle: UrhoTV:lle ja NelonenProlle. UrhoTV - jolla on lisäksi hallussaan Veikkausliiga - näyttää useamman ottelun viikossa ja sen lisäksi playoffit - PUOLIVÄLIERIIN ASTI! NelonenPro - joka näyttää muuten vain yhden ottelun kuukaudessa - on nimittäin onnistunut omimaan itselleen yksinoikeuden välieriin ja finaaleihin! Voi elämän kevät. Kuukausittaisen SM-liigaottelun lisäksi NelonenPro tosin näyttää myös jonkin verran NHL:ää, myös uusintoina ja suomenkielisellä selostuksella (joka on ehdoton miinus!), KHL:ää ja Allsvenskania. Sen lisäksi sillä on oikeudet NFL:ään, NASCAR:iin ja Superpesikseen, mikä lisää kiinnostavuutta.

Formulat näkyvät tietysti vain MTV3 Maxilla. Muuten kanavan ohjelmisto koostuu lähinnä "Larry grillaa" ja "Perhokalastus" tyyppisistä "miehisistä" ohjelmista, joita kukaan täysijärkinen ei eläissään katsoisi. Talvemmalla Maxin ohjelmistoon tosin tulee kotimainen Mestis, mikä Kiekko-Laserin fanina tietysti miellyttää, Euro Hockey Tour sekä Nuorten Jääkiekon MM-kisat!

Haussa olisi siis kanavapaketti, joka sisältäisi neljä kanavaa: MTV3 Max, NelonePro 1-2 ja UrhoTV. Luulisi olevan helppoa? VÄÄRIN! Ette uskokaan, kuinka helvetin vaikeaksi tämä kaikki on tehty!

"Yli 40 euroa kuukaudessa siitä, että näen SM-liigasta itse kauden lisäksi myös sen loppuratkaisut? Miten mahtaisi toimia draamasarjoissa..."

Ensinnäkään kaapeliverkossa elävän ei ole mahdollista käyttää ketä tahansa palveluntarjoajaa. Taloyhtiöillä on omat operaattorinsa, joilla on käytännössä monopoli jokaiseen taloyhtiön taloon. Omassa taloyhtiöissäni toimii DNA:n omistama Welho, jolla ei ole sopimusta esim. NelonenPro:n kanssa ollenkaan. Voin siis heittää sille hyvästit heti alkuunsa. Ainoa keino saada kanava näkymään olisi hankkia Viasat Kulta -paketti, jonka hinta on noin 30 euroa kuukaudessa - iso hinta siitä, että näet yhden SM-liigaottelun kuukaudessa! Kiitos ei.

Hätä ei tietenkään ole tämän näköinen, sillä onhan minulla tallessa aikoinaan ostamani vahvistinantenni. Pienen testauksen jälkeen totesin myös antenniverkon maksukanavat mahdollisuudeksi. Minkähän vuoksi maksukanavat tahtovat suosia antennitalouksia? No, samapa tuo. Ensimmäisenä surffailin sen kaikkein tunnetuimman palveluntarjoajan, PlusTV:n sivuille onneani etsimään. Täältä ainakin pitäisi löytyä kaikki etsimäni. Niin löytyykin: NelonenPro, UrhoTV ja MTV3 Max kaikki omina kanavapaketteinaan! Ja hinta on sen mukainen: UrhoTV 19,95€/kk, NelonenPro 17,95€/kk ja MTV3 Max 2,50€/kk... Yli 40 euroa kuukaudessa siitä, että näen SM-liigasta itse kauden lisäksi myös sen loppuratkaisut? Miten mahtaisi toimia draamasarjoissa... Onneksi en ole kiinnostunut VAIN siitä. Urhon napsaiseminen pois saattaisi vielä houkutella, mutta siinä tapauksessa SM-liigaa näkisi yhtä paljon kuin VeikkausTV:ssä, eikä se pesäpallokaan nyt niin paljon huvita. Saati sitten grillaava Larry.

Pettyneenä päätin kokeilla toista antennipuolen mahtitekijää, TV Viihdettä, jota muuan ärsyttävä mummo telkkarissa mainostaa. Heti alkuun mieltä pääsee kiehtomaan mahdollisuus nähdä kaikki kotimaiset TV-kanavat HD:nä AIVAN ILMAISEKSI! Eikun hetkinen... 3,95€/kk + 3,00€/kk kortinvuokrasta. Juupa juu. No, NelonenPro on sentään tällä erää edullisempi, muiden Nelosen tyhjänpäiväisten maksukanavien kanssa vain 9,95€/kk. Urho lähtisi mukaan 12,95€ ja... Hetkinen, eihän täällä ole MTV3:n kanavia? Niinpä tietysti! Ja joo, on 23 euroa kuussa liikaa pelkästä SM-liigakaudesta, pesäpallosta, veikkausliigasta ja raivostuttavasti selostetusta NHL:stä. Ainakin, jos näiden kanavien katsomiseksi täytyy joka kerta vaihtaa antenni.

"Mummon vanhoilla vehkeillä riittää, kun laittaa kortin seinään, mutta odotapa jos sinulla on HD-laite ja kaapeliyhteys, niin johan on perkele."

Tässä vaiheessa posti toi mukanaan mainoksen, jossa taloyhtiömme kaapeliverkosta vastaava DNA lupaili Welho TV mix kanavapakettia kuuden kuukauden määräaikaistilauksella (tämä on oikeasti hyvä juttu!) hintaan 12,95€/kk. Siihen hintaan saisi valita 8 kanavaa "mielensä mukaan" (termi, joka maksu-TV -ympyröissä pyörineelle on muuttanut merkitystään aika lailla). Eikai siinä muuta kuin kokeilemaan! No, NelonenProtahan ei siis tietenkään löydy, mutta UrhoTV ja MTV3 Max ovat kanavia kanavien joukossa. Huraa? Löytäisinkö vielä jotain, joka näyttäisi sitä kauan kaivattua NHL:ää? Ja löytyyhän se: vanha kunnon ESPN America! Takuuvarma vaihtoehto amerikkalaisen urheilun ystävälle: löytyy NHL:ää niin suorana kuin uusintanakin, ALKUPERÄISELLÄ SELOSTUKSELLA, jonka lisäksi tietysti NFL:ää, baseballia (ensimmäinen kanava, joka tarjoaa tätä!), NASCAR:ia... Kyllä Nelonen jää nyt toiseksi! Hahhahaa! Mukaan vielä EuroSportit jalkapallon ja muun mukavan vuoksi, yksi elokuvakanava ja Disney Channel huvin vuoksi. Joko onni potkii vihdoinkin?

Olin ihan oikeasti jo kutakuinkin tilaamassa tätä pakettia, kun huomasin senkin vaativan jonkinlaisen kortin toimiakseen. Kaapeliverkossa? Eihän siinä tietenkään mitään, mutta kun omassa televisiossani on vain HD-laitteissa yleistynyt CI+ väylä. Mitähän sekin sitten tarkoittaa? Kauhukseni jouduin toteamaan, ettei welhon maksukortti tulekaan käymään sellaisenaan televisiooni: joutuisin ostamaan siihen ensiksi noin 50 euroa maksavan CA-modulin! Kaiken hyvän lisäksi sivuilla horistiin jotain kryptistä kortin linkityksistä ja sarjanumeroista. Loppuviimeksi ymmärsin toki hyvin, että korttia voisi kytkemisen jälkeen käyttää vain ja ainoastaan kyseisessä telkkarissa.

Tässä vaiheessa hermoni pettivät totaalisesti. Miten tämä voi olla 2000-luvulla enää mahdollista? Mummon vanhoilla vehkeillä riittää, kun laittaa kortin seinään, mutta odotapa jos sinulla on HD-laite ja kaapeliyhteys, niin johan on perkele. Jäljelle ei jäänyt kuin kaksi mahdollisuutta: ostaa tarjous tyhjäksi 50 euroa maksavalla ja telkkarini markkinafasisti-yhteiskuntaan liittävällä lisälaitteella, tai käyttää hienoisia käsilihaksiani antennisotkuun jokaisen kanavanvaihdon yhteydessä - harjoittelijaselostajien lapsellisen innostuneita NHL-jorinoita hampaat irvessä kuunnellen. Huh heijaa.

Pientä toivoa on tosin ilmassa, kun Paavo Arhinmäki (vas.) valittiin hiljattain urheilu- ja kulttuuriministeriksi. Aika näyttää, onko tällä jalkapallointoilijalla ja ex-vasemmistoradikaalilla munaa pistää markkinavoimille kapuloita rattaisiin ja palauttaa suomalainen urheilukulttuuri takaisin arvoonsa - joka siis ihan muuta kuin TV-pomojen rahakirstujen sisältö.

Suomi on vanhusten diktatuuri

Suuret ikäluokat ovat Suomen historian itsekkäin koskaan elänyt sukupolvi. Koko elämänsä ajan he ovat ajaneet lyhytnäköisesti omia etujaan kaikkien muiden ikäryhmien kustannuksella. Omaan suuruuteensa vedoten he ovat haalineet itselleen kaikki mahdolliset sosiaalietuudet ja jättäneet muut oman onnensa nojaan. He hallitsevat poliittista keskustelua ja jokaisen puoluejohtajan on otettava heidän tarpeensa huomioon. Näin, vaikka todelliset avuntarpeessa olevat ovat aivan muualla.

Suomen köyhintä väestöä ovat pienituloiset lapsiperheet ja opiskelijat. Näistä ryhmistä on kasvava se sukupolvi, joka tulee kustantamaan suurten ikäluokkien ylisuuret eläkkeet, joiden alkamisajankohdasta on tullut yksi vaalikysymys. Onkin syytä kysyä, milläköhän perusteella he kuvittelevat, että nuorella polvella on halua kustantaa huoltosuhteen vääristymästä aiheutuvat kustannukset?

Kun suuret ikäluokat piakoin ovat kilvan juoksemassa eläkkeelle, on huoltosuhdekysymys noussut enemmän ja enemmän esille. Poliitikoille on syntynyt suuri huoli nuorten opiskeluaikojen venymisestä ja siirtymisestä työelämään. Nuorille on ollut tähän mennessä tarjolla vain keppiä: opintopisterajaa ollaan nostettu, asumislisä lisätty syömään tukikuukausia ja indeksikorotuskin torpattiin. Karkeana vastakohtana eläkeiän maltillinen nosto torpattiin yleislakon uhalla.

Tulevissa vaaleissa ei näillä näkymin ole tulossa minkäänlaisia parannuksia heikompiosaisten asemaan. Opintotuen tasokorotuksen on ilmoittanut tavoitteekseen tasan yksi puolue (Vasemmistoliitto), mutta eläkeläisille luvataan aivan kaikkea ja joka paikassa. Näin silti, vaikka opintotuki on ainoa indeksiin sitomista vailla oleva sosiaalietuus, jonka jälkeenjääneisyys palkkakehityksestä on varmasti kaikkien tiedossa. Vielä suurempi ongelma on opintotuen rajoittuminen yhdeksään kuukauteen vuodessa, mikä on tehnyt opiskelijoista sosiaalitoimen vakioasiakkaita. Kaikille ei vain voi löytyä työtä, eikä opiskelija lakkaa olemasta opiskelija kesälläkään - kuten ei eläkeläinenkään.

Mutta miksi opiskelijoiden asema kiinnostaisi poliitikkoja? Hehän ovat itsekin jo pitkälle yli keksi-iän ehtineitä, vähintään keskiluokkaisia suhteellisuuden tajunsa menettäneitä elitistejä, jotka ovat kiinnostuneita tasan omien eturyhmiensä asioista. Nuoret eivät näihin eturyhmiin kuulu. Nuorten äänestysaktiivisuus on niin alhaisella tasolla, ettei ole poliittisesti järkevää olla kiinnostunut nuorten asioista. Suuret ikäluokat ratkaisevat nämäkin vaalit.

Näin ainakin, mikäli nuoret eivät itse nouse tätä kehitystä vastaan. Äänestämällä nuoria ehdokkaita ajamaan omia asioitamme voimme yhdessä nujertaa tämän vanhusten diktatuurin. Luomalla oikeudenmukaisen yhteiskunnan suosimatta kohtuuttomasti tiettyä ikäryhmää, voimme itse lopettaa tämän sukupolvien välisen vastakkainasettelun.

Pakkoruotsia kaatamassa

Kuten tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, tarjoutui minulle viime tiistaina (30.11) elämäni tilaisuus päästä valtakunnalliseen televisioon vastustamaan yhteiskuntamme herpestä*, koko kansan rakastamaa pakkoruotsia. Ensimmäisenä televisioesiintymisenä tilanne oli luonnollisesti jännittävä ja kokemuksena hieno. Samaa ei kuitenkaan voi parhaalla tahdollakaan sanoa itse keskustelusta.

YLE oli kohukkaan homoillan rohkaisemana päättänyt toistaa saman formaatin uudelleen ja houkutellut paikalle laajan kattauksen mielipiteiden kirjoa ja erilaisessa asemassa olevia keskustelijoita. Hyvä sinänsä, mutta kuten katsojat varmaan huomasivatkin, loppui keskustelun mielenkiinto siihen, missä Mikaela Nylander ja Päivi Storgård astuivat esiin.

Koko keskustelu oli päämäärätöntä jankkausta alusta loppuun. Koko aika meni käytännössä siihen, että kokoonsa nähden yliedustettu kielivähemmistö heitteli samoja vanhoja argumentteja, kieltäytyi ymmärtämästä vastapuolen näkemyksiä ja kaiken huipuksi vaihtoi puheenaihetta jatkuvasti tiukan paikan tullen. Pakkoruotsittajat onnistuivat käyttämään 75 % koko ohjelma-ajasta, vastaamatta silti yhteenkään vaikeaan kysymykseen.

Ohjelmasta saattoi jäädä sellainen kuva, että keskustelussa olisi jotenkin mukana kaksi samalla viivalla olevaa näkemystä. Se ei pidä paikkaansa. Koska esiintymisjännitys vei mielestäni parhaan terän argumentaatiostani, enkä sen huutomyrskyn seasta kyennyt tuomaan mielipiteitäni tarpeeksi uskottavasti esille, olen nyt päättänyt kumota joka ainoan ohjelmassa esitetyn argumentin pakkoruotsin puolesta, jotta ihmiset ymmärtäisivät pakkoruotsin kannattajien älyllisen epärehellisyyden. Seurvaassa siis joukko suomenruotsalaisia argumentaatiovirheitä, var så god!

Pakkoruotsikeskustelu alkaa joka ainoa kerta jonninjoutavalla jeesustelulla siitä, miten meillä on muitakin pakkoja kuin ruotsin kieli. Siksi termiä "pakkoruotsi" ei saisi käyttää. Tämä ei tosin ole totta. Ruotsin opiskelu on todellakin pakko sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä se on ainoa pakollinen aine jokaisella koulutusasteella. Ei historianopiskelijan ole pakko opiskella matematiikkaa korkeakoulussa, ruotsia on.

Toisin kuin pakkoruotsittajat tahtovat uskotella, Ruotsi ei ole universaalioppiaine eikä kuulu maailman pääkieliin. Sitä ei siis voi verrata matematiikkaan tai englantiin. Onko matematiikan Nobelin voittamisen edellytyksenä useinkaan ruotsinkielen taito? Tuskin, mutta englantia nobelistit eivät yleensäkään voi välttää. Nokkelassa vasta-argumentissa "pakkosuomi" taas ikään kuin kieltäydytään ymmärtämästä sitä tosi asiaa, että 90 % suomalaisista puhuu suomea äidinkielenään. On täysin vieras ajatus, ettei Suomessa jonkun tarvitsisi hallita valtakunnan pääkieltä.

Emme voi perustella pakkoruotsia historialla tai sillä, että se on osa kulttuuriamme. Historiaa luetaan historian tunnilla, eikä kulttuurin ymmärtäminen vaadi vähemmistön kielen opiskelua. Vastaavalla argumentilla roomalaisen kulttuurin ymmärtäminen vaatisi latinan kielen opintoja. Sitä paitsi on aiheellista kysyä, onko suomenruotsalainen kulttuuri niin olennaisesti erilainen kuin valtakulttuuri ja missä piilee sen korvaamaton arvo, jotta joka ainoan suomalaisen olisi sitä tunnettava ja tunnustettava?

Ruotsinkielisten palveluiden turvaaminen ei käy pakkoruotsin kautta. Ruotsin pakollisuudesta huolimatta ruotsia hallitaan verrattain huonosti. Ruotsinkielisten oikeus saada palveluja tulee turvata niillä alueilla, joissa ruotsinkielisiä on. Jos ajattelemme asiaa Euroopan mittakaavassa, eihän saksalainenkaan voi vaatia omankielisiä palveluja saksalaisalueiden ulkopuolella, vaikka kyseessä on EU:n virallinen kieli.

Vaikka ruotsia tarvitaan työelämässä englannin jälkeen toiseksi eniten (kuten tosielämässäkin yhtä sympaattinen Kaj Kunnas varsin rehellisesti meille kertoi), ei se silti ole järkevä perustelu pakolle. Kyse ei edes ole siitä, etteikö ruotsia tarvittaisiin, vaan siitä, etteivät sitä kaikki tarvitse. Osa tästä tarpeesta liittyy sitä paitsi virkamiesruotsiin ja ruotsin muuten vahvaan asemaan lainsäädännössä, ei niinkään kielen todelliseen tarpeeseen. Sitä paitsi tarpeen vaatiessa kielitaitoa on mahdollista kartuttaa myös aikuisena, esimerkiksi täydennyskoulutuksena.

Lapsi tai nuori ei voi tietää, mitä kieliä hän tulevaisuudessa tarvitsee. Ilmeisesti RKP kuitenkin voi tietää, että yksi niistä tulee olemaan ruotsi. Vapaassa kielivalinnassa kyse on vapaudesta, johon liittyy myös vastuu. Suomenruotsalainen vähemmistö ei halua antaa suomalaisnuorille vapautta tehdä tätä valintaa. Tietenkin monet (esimerkiksi Paavo Arhinmäki) haluavat pitää kiinni jalosta periaatteesta, että kaikille taataan samat mahdollisuudet elämässä opettamalla kaikille samoja aineita. Mielestäni vaihtoehtoisuus jonkun toisen kielen kanssa ei uhkaisi tätä tasavertaisuutta.

Koska ruotsinkielinen vähemmistö on keskittynyt asumaan varsin pieneen osaan Suomea, sen pakollinen opiskelu ei ole perusteltua muualla Suomessa. Pinta-alallisesti suurimmassa osassa Suomea venäjänkielinen vähemmistö on ruotsinkielistä vähemmistöä suurempi. Suomen maantieteellinen sijainti Ruotsin vieressä on yhtä hyvä perustelu pakkoruotsille kuin pakkovenäjälle. Kahdesta kielestä on varmasti hyötyä, mutta eiköhän tämä päde mihin tahansa kahteen kieleen, eikä pelkästään ruotsiin.

Kuten Mikaela Nylander niin huvittavan moneen kertaan teki tiettäväksi, joillekin on ilmeisesti täysin epäselvää, millä tavalla pakkoruotsi on pois muiden kielten opiskelusta. Minäpä kerron sen teille vast'ikään ylioppilaaksi päässeen ex-lukiolaisen kokemuksen äänellä: Pakollinen kieli vie aikaa ja energiaa, eikä suurimmalla osalla nuorista riitä sen jälkeen enää motivaatiota aloittaa vielä muiden kielten opintoja. Ajatellaanpa, jos fysiikassa menestyvä lukeva nuori haluaisi opiskella saksaa, josta teknillisellä alalla on hyötyä: lukiossa on 12 fysiikan kurssia, jonka päälle hän todennäköisesti lukee vielä pitkää matematiikkaa (12-13 kurssia). Päälle tulee melkoinen määrä pakollisia aineita - sekä tietenkin pakkoruotsi. Täytyy olla todella motivoitunut kieltenopiskelija, jotta tämän paketin lisäksi haluaa vielä ottaa kolmannen vieraan kielen vaivoikseen. Eri asia, jos saksan voisi valita ruotsin tilalle. Ja sitten valitetaan, etteivät suomalaiset osaa kieliä.

Ja paras viimeiseksi: se että ruotsinkieli on "helppo" kieli, ei ole perustelu sen pakollisuudelle. Kyllä suomalaiset varmaan oppisivat vironkin helposti, mutta ei meillä ole pakkoviroa, vaikka Viro on rajanaapurimme ja vieläpä sukulaiskansa...

Järjellisiä argumentteja pakkoruotsin puolesta ei siis ainakaan kyseisen ohjelman aikana löytynyt. En ole yllättynyt. Kyse on loppujen lopuksi vain ja ainoastaan siitä, että historiallisesti varakkaampi, vaikutusvaltaisempi ja poliittisesti korkea-arvoisempi kielieliitti ei halua luopua omista etuoikeuksistaan. Mikä kielivähemmistö muka haluaisi? Senpä vuoksi ohjelman suurin virhe olikin laittaa vastapuoleksi nimen omaan suomenruotsalaiset, kun oikea syypää pakkoruotsiin ovat pakkoruotsia kannattavat valtaväestön edustajat. Mikaela Nylanderin sijaan olisin nähnyt paljon hedelmällisempänä keskustelun Jyrki Kataisen kanssa.

Loppuun vielä sellainen muistutus, että - vastoin aika monelle syntynyttä mielikuvaa - pakkoruotsi EI mielestäni lukeudu maamme suurimpiin poliittisiin epäkohtiin. Kyllä, se on mielestäni yhteiskuntaamme rasittava historiallinen jäänne, mutta kiellän ehdottomasti sen motivoivan minua samaan tapaan kuin esimerkiksi Heikki Talaa (kaikki kunnioitus hänelle) tai osaa perussuomalaisista. Se on yksi epäkohta muiden joukossa, eikä kritiikkini todellakaan ole suunnattu suomenruotsalaista vähemmistöä vastaan. Ainoa syy, miksi asiasta lähdin televisioon asti puhumaan oli se, että minua pyydettiin. Sellaisesta tilaisuudesta ei vain voinut kieltäytyä.

* Herpes-vertauksella tarkoitan kiusallista, mutta harmitonta ilmiötä, josta on pirun hankala päästä eroon.

Nuori into ja olympiatuli

Ähkyhän tässä jo iskee. Juuri kun luulimme, että talviolympialaisten, jalkapallon MM-kisojen sekä vähäisempien arvokisojen myötä vuosi 2010 oli jo kutakuinkin täydellinen urheiluvuosi, iski pinnalle vielä yksi suurtapahtuma, jonka kaikki olivat unohtaneet: ensimmäiset nuorten kesäolympialaiset järjestettiin elokuussa Singaporessa! Vaikka kisat pidettiin Suomen medialta ikään kuin "piilossa", oli kyseessä huikea tapahtuma, jonka seuraaminen jopa netin kautta oli sykähdyttävä kokemus.

Nuorten olympiakisat ovat Euroopan ja Australian olympiafestivaalien kaltaisten nuorisourheilutapahtumien sekä erityisesti Moskovassa 1998 järjestettyjen Nuorten Maailmankisojen (World Youth Games) seuraaja. Niiden on tarkoitus muodostua samanlaiseksi neljän vuoden välein järjestettäväksi perinteeksi kuin perinteiset olympialaiset. Kyseessä on tietysti perinteitä vaaliva konsepti, joka nyt pitkästä aikaa lähestyy todenteolla itse alkuperäistä, kasvatuksellista olympiaideologiaa: julkilausuttuna tavoitteena on aikuisten kisoja selkeämmin vaalia urheilun sosiaalisia ja terveyttä edistäviä arvoja. Lisäksi kisojen yhteydessä osallistujille järjestettiin erityinen koulutusohjelma, jonka kerrottiin olevan vähintään yhtä tärkeä kuin itse kisat.


Lienee turha sanoakaan, kuinka suuri asia maailmanlaajuiset nuorten olympialaiset ovat nimenomaan nuorille - ikäryhmälle, jonka olemassaolo "huomattiin" vasta kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Olympiaideologiassa nuorille on aina annetut arvoa, mutta nyt ensimmäistä kertaa heille on annettu omat kisansa urheilun ilosanomaa juhlistamaan. Kansainvälinen Olympiakomitea on luonnollisesti löytänyt uuden raon järjestää suuri ja rahakas urheilutapahtuma, mutta myös joutunut pakostakin huomaamaan, miten nuoruus kiehtoo ja sytyttää edelleen maailmassa, jossa me kaikki vanhenemme joka päivä. Onhan se kieltämättä hieno ajatus, että jokaisella sukupolvella on tästä eteenpäin omat olympialaisensa – ja nämä olivat minun sukupolvelleni kisat!

Nuorten olympialaiset eivät luonnollisesti olleet aivan hiilikopio perinteisistä olympiakisoista. Esimerkiksi koripallo pelattiin 3 vs. 3 -säännöllä, useissa joukkuelajeissa (kuten uintiviesti ja pingis) käytettiin sekajoukkueita ja olipa mukana vielä aivan erityinen maanosien välinen viestijuoksu. Osa sääntömuutoksista lienee ollut mukana helpottamassa lajia, mutta on helppo kuvitella, että useat lajit tulevat tulevaisuudessa testaamaan myös selkeitä sääntöuudistuksiaan näissä kisoissa. Tärkeimpänä erona "aikuisten olympialaisiin" pidin kuitenkin sitä uskomattoman vilpitöntä innostusta ja iloa, jota paitsi yleisö, myös itse urheilijat huokuivat koko tapahtuman ajan. Nämä nuoret elivät hetkessä ja kykenivät silminnähden nauttimaan tapahtuman loistokkuudesta aivan eri tavalla kuin olemme suurissa urheilukisoissa tottuneet. Mukana pelissä olivat luonnollisesti myös suuret tunteet, kun kaikki osallistujat eivät vielä olleet kouliintuneita kivikasvoja – ah, tätä aitouden määrää!


Ja koska loppujen lopuksi kyse on aina itse urheilusta, on hienoa todeta, että kisat olivat myös urheilulliselta kannalta onnistuneet. Johtuneeko siitä, etten itse nuorisourheilua ole hirveästi päässyt seuraamaan, mutta jotenkin oli aivan uskomatonta nähdä oman ikäluokkansa urheilijoita tekemässä niin hurjia suorituksia! Samaistuminen oli aivan eri luokkaa. Maista suurin menestyjä oli Kiina, joka nyt viimeistään todisti vastaansanomattoman mahtinsa urheilun supervaltana. Venäjän sijoittuminen toiseksi ei sinänsä ollut yllätys, mutta muuten ero nuorten kisojen ja tämän päivän urheilumaailman välillä osoittautui yllättävän suureksi: monissa lajeissa mitaleille ylsivät sellaiset maat, joita ei niissä ole tottunut yleensä edes näkemään. Myös USA:lle kisat olivat täysi floppi, sillä se jäi kauas mitalitilaston kärkipaikoista. Ja luollisesti kaikkein mukavimpana yksityiskohtana oli kisojen suomalaismenestys, kun Petra Olli paini pronssia 46-kiloisten sarjassa ja Jussi Kanervo teki jättiyllätyksen juoksemalla niin ikään pronssille 110 metrin aidoissa uudella SM-tuloksella.

Suomen pronssinuoret mitalikahveilla.

Ikävä kyllä myös kansainvälinen politiikka työntyi mukaan nuorten olympialaisiin. Taekwondon finaali päättyi luovutusvoittoon, kun iranilaisottelija ei maansa politiikan mukaisesti saanut otella israelilaista vastustajaansa vastaan. Tapahtuma naamioitiin loukkaantumiseksi, jotta suurempi kohu vältettäisiin, mutta silti se jätti ikävän loven muuten niin iloiseen ja hienoon tapahtumaan. On tietysti selvää, ettei maailmanpolitiikkaa voi pyyhkiä kansakuntien mielistä kokonaan pois edes urheilun avulla, mutta tuntuuhan se epäreilulta - eikä vähiten nuorten urheilijoiden kannalta. Urheilussa kuitenkin elää unelma, jonka tavoitteleminen tulisi olla jokaisen oikeus, kotimaasta, rodusta tai uskonnosta riippumatta. Sen vuoksi urheilu myös koskettaa. Tästä konkreettisena esimerkkinä mainittakoon Iranin tyttöjen jalkapallojoukkueen eteneminen turnauksen neljänneksi, vaikka vielä keväällä heidän osallistumisensa koko kisoihin oli suunnitellun huntukiellon vuoksi epävarmaa.

Entä millainen maku loppujen lopuksi jäi näistä Singaporen järjestämistä ensimmäisistä kisoista? Kenties parhaiten syntynyttä vaikutelmaa voisi kuvata sanoin "uskoa valava". Vaikkei maailmanlaajuinen näkyvyys (eikä varsinkaan suomalaisen median kiinnostus) ollut vielä lainkaan esikuvansa tasoa, olivat kisat odotuksiin nähden ensiluokkaisen onnistuneet! Oli suorastaan mieletön tunne puolivahingossa päätyä seuraamaan kisojen avajaisia ja tajuta kertarysäyksellä, että tässä on meneillään jotain suurta! Satsaus todella näkyi kaikessa ja järjestelyt pelasivat juuri niin hyvin kuin Aasian taloustiikeriltä saattoi odottaa. Kaikki oli parhaimmillaan aivan kuin ”niissä oikeissa” olympialaisissa – niillä tietyillä erityispiirteillä varustettuna.


Ainoa selkeä miinusmerkintä koski yleisurheilua, joka painui kohtuuttomasti taka-alalle pääasiassa kunnollisen stadionin puutteen vuoksi: kisat pidettiin tavallisella ulkoilmakentällä! Eihän urheilun taso itsessään toki kenttää katso, mutta kuva todellisista arvokisoista siinä pääsi hiukan särkymään. Vaikka yleisurheilu ei Aasiassa perinteisesti olekaan kisojen kiinnostavinta antia, tuntuu ratkaisu käsittämättömältä: eteenkin kun Singaporessa tosi asiassa on olemassa erinomaisia urheilustadioneja. Tämä asia kuitenkin korjaantunee neljän vuoden kuluttua, kun seuraavat kisat käydään olympiaisäntänä jo aiemmin kunnostautuneessa Kiinassa, jossa Nanjingin olympiastadion jo odottaa seuraavaa sukupolvea saapuvaksi. On täysin selvää, että näillä kisoilla tulee tulevaisuudessa olemaan merkitystä!

Sitten vielä vinkkiä Yleisradiolle: urheilunystävän vilpitön toive on, että YLE hankkii myös nuorten olympialaisten televisiointioikeudet vuoden 2012 talvikisoihin mennessä. Tuolloin Innsbruckissa järjestettävissä kisoissa päästään nimittäin ensikertaa nauttimaan nuorten lätkästä olympiatasolla! Toivottavasti silloin nuoria tai heidän kisojaan ei enää ylenkatsota samalla tavalla, sillä loppujen lopuksi heissä – omasta puolestasi siis meissä – on tämän maailman tulevaisuus.



Sitten pieni vinkki: kisoista löytyy hieman reilu puolentuntinen yhteenveto youtubesta!