Euroopasta äärimmäisyyksiin

Kävin tänään katsomassa erään kaikkien aikojen vaikeimmin katsottavista elokuvista.

Pascal Laugierin kohuttu Marttyyrit (2008) oli ehdottomasti kaikkien puheidensa arvoinen ja onnistui suorastaan yllättämään hämmästyttävällä määrällä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, joka katsojan harmiksi ei jäänyt pelkästään näköaistin varaan. Psyyketasolla harvinaisen vaikuttava ja syvälle porautuva filmi pakottaa paatuneimmankin kauhuelokuvafriikin vilkuilemaan välissä lattiaa ja jopa korvien peittäminen käy moneen otteeseen mielessä pimeässä teatterisalissa. Kyse ei siis voi olla muusta kuin täysverisestä mestariteoksesta!

Marttyyrit on elokuva, joka on nähtävä jotta sen uskoisi todeksi. Yksinkertaisesta lähtöasetelmasta lähtevä kipeä ja kauhea tarina äityy loppua kohden sellaiseksi filmikelalle tallennetuksi painajaiseksi, että heikommat jättävät leikin kesken varsin nopeasti. Elokuva menee niin pitkälle, että on paikoin suorastaan putipuhdasta katsojan terrorisointia. Pitkästä aikaa sitä tuli kauhuelokuvan kohdalla miettineeksi sitä, miksi ihmeessä minä tällaista haluan viihteekseni katsoa? Jo se todistaa, että nykypäivän kauhuelokuva on vihdoin löytänyt tiensä takaisin niille alkukantaisille lähteille, josta koko genren lumovoima ponnistaa.

Kauhuelokuvan perusajatuksena on toimia jatkeena nuotiokulttuureista asti juontuvalle tarinakulttuurille, joka tarjoaa kokijalleen mahdollisuuden kokea kaikkein vaikuttavimpia tunteita turvallisesti ilman todellisen vaaran uhkaa. Kyse on samasta ilmiöstä kuin extreme-urheilussa, tosin ei läheskään yhtä vaarallisessa muodossa. Harmillisesti kauhuelokuva on alkanut ajan saatossa muistuttaa yhä enemmän pelkkää putipuhdasta viihdettä, jossa minkäänlaisella tunnelmalla tai kauhulla ei ole osuutta asiaan. Onneksi lääkkeen ovat tarjonneet nyt vuorostaan ennakkoluulottomat eurooppalaiset, jotka ovat vihdoin älynneet testata, mihin katsoja pystyy. Näin kauhu on vihdoin tehnyt arvoisensa paluun, joka ei hevillä unohdu.

Eurooppa on uusi kauhuelokuvien suurvalta. Marttyyrien alkuperäismaan Ranskan lisäksi erityisesti Espanjassa ja Iso-Britanniassa uusi, ilkeämpi ja äärimmäisempi kauhuelokuva on noussut pinnalle ja – mikä merkittävintä – myös suuren yleisön arvostukseen. Tympeään amerikkalaishuttuun kyllästyneet elokuvaharrastajat ovat ottaneet tämän ranskalaisen Alexander Ajan huikeasta Haute Tension’sta liikkeelle lähteneen tuulahduksen vastaan niin avosylisesti, että esimerkiksi Espanjassa viime vuosien hienoin kauhuelokuva Orpokoti nousi koko ilmestymisvuotensa katsotuimmaksi elokuvaksi, kun toiseksi kiri niin ikään vavahduttava kauhuelokuva [Rec]. Siinä missä Orpokoti edustaa vielä joissain määrin klassista, joskin äärimmäisen tunnelmallista kauhua, on ranskalainen tuotanto puolestaan lähempänä astetta ilkeämpää [Rec]:iä. Tämän päivän ranskalainen kauhuelokuva on jo aivan oma äärimmäisyyksiä kaihtamaton kauhun lajinsa, josta ei verta ja graafista väkivaltaa puutu.

Siinä missä kuka tahansa voi katsoa Urban legendsin pelkäämättä kertaakaan, ei Marttyyrit ole missään vaiheessa kulkenut "yleisöystävällinen" -leiman alaisuudessa. Väkivalta on niin satuttavaa, että sen uhrien ja katsojan välille syntyvä symbioosi saa kankaan tällä puolella olevan osapuolenkin sätkimään. Onneksi väkivalta ei kuitenkaan ole itsetarkoitus tässä elokuvassa, vaan kyseessä on vaikuttava tehokeino tarinassa, joka onnistuu viemään katsojaa puhtain numeroin tämän aavistamatta yhtään mitään etukäteen. Se ei kuitenkaan tarkoita helpotusta herkkänahkaiselle katsojalle, vaan pikemminkin päinvastoin: jo pelkän kipeän ajatuksen saattaminen pääkoppaan sattuu, vaikka sitä katalysoivaa audiovisuaalista demonstrointia kokemasta kieltäytyisikin. Ei siis ole mikään ihme, että Cannesin ammattilaisraati oli kalpeaa poikaa vielä kauan elokuvan päättymisen jälkeenkin.

Uuden aallon kauhuelokuvan vahvuus onkin nimenomaan siinä, että lihallisen kammottavuuden lisäksi teokset lataavat itsensä täyteen myös tarinallista iskuvoimaa. Kauhuelokuva on nostanut päätään myös yhteiskunnallisen kommentoinnin välineenä ja jopa politiikka nousee aika-ajoin esiin. Siinä missä brittiläinen Eden Lake rakentaa myyttiä työväenluokan väkivaltaisesta primitiivisyydestä suhteessa porvarilliseen sivistyneistöön, kritisoi ranskalainen Frontiere(s) taas rankalla kädellä oikeistolaisen ideologian vaiettuja piirteitä ja rivien välistä myös presidentti Nikolas Sarkozyn politiikkaa. Vahvaa kritiikkiä sisältää myös Marttyyrit: siinä pahan roolin ottaa uskonnollinen väkivaltakoneisto, jonka epäinhimillinen yksilön kidutus on perusteltua sen omien sairaiden tarkoitusperiensä takia. Ei tarvitse olla suurikaan historian tuntija ymmärtääkseen, miten osuvasti Marttyyrien symboliikka kuvaakaan kirkkohistoriaa.

Marttyyrit jää mieleen äärimmäisenä elokuvakokemuksena, jonka kokemisesta voi olla ylpeä, mutta josta nauttiminen oli siinä määrin hankalaa, että sen uudelleenkatsomista täytyy todella harkita jonkin aikaa ennen suostumista. Kyseessä oli muuten ensimmäinen valkokankaalla katsomani putipuhdas K18-kauhuelokuva, mikä omalta osaltaan lisäsi elokuvan vaikuttavuutta. Samalla se sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että kauhuelokuvan paikka on nimenomaan valkokankaalla. Täytyy nostaa hattua Finnkinon ajan hermolle vihdoinkin kipuavalle ohjelmistopolitiikalle, joka toivottavasti ei enää milloinkaan tule jättämään yhtään vastaavaa tapausta videolaarien kätköihin kunnon valkokangaskierroksen sijaan. Uusia ylväitä Marttyyrejä tulee varmasti syntymään ja kymmenen vuoden päästä saattaa tulla vastaan jo elokuva, jota ei kerta kaikkiaan pysty loppuun katsomaan. Ja pirun utelias ihmisluonto hurraa kiitosta. Sairasta.

PS. Ai niin: miksi elokuvan nimi on Marttyyrit? Tähän kysymykseen en aio vastata, vaan jätän sen teidän itsenne selvitettäväksi. Sanottakoon kuitenkin, että kyseisen elokuvan jälkeen on entistäkin vaikeampi kokea omakseen mitään uskoa, joka tekee kidutuksen ja väkivallan uhrista ikonin.

Oi kuusipuu ja hakijas' uskolliset

Tämän päivän seikkailukertomus kulkee nimellä kuusenhakureissu. Ette hyvät ystävät arvaakaan, miten se osaa olla vittumaista hommaa! Rankan ja stressintäyteisen kouluviikon päätteeksi on herättävä ennen kuin aurinko alkaa laskea, laitettava päälle liian paljon vaatetta ja ajettava kauas nimettömään korpeen, jossa puunlatvat siintävät silmänkantamattomiin. Missään ei näy mitään muuta kuin puita, lunta ja rämeikköä. Keli on vetinen ja räntäsateen keskellä käveleminen ei juuri houkuttaisi.

Auto on jätettävä viimeisen tunnetun tien varteen, jonka jälkeen sitä on täysin omillaan. Seuraa päämäärätöntä harhailua puolimetrisissä hangissa vain siksi, että päässä on utuinen muistikuva jostain kivasta paikasta, jossa unelmien joulukuusen pitäisi olla. Matka kestää ja kestää, ojia ja rämeikköjä osuu eteen, kengät kastuvat ja hiki nousee pintaan. Onneksi kohta edessä odottaa erä komeita joulukuusiehdokkaita, mitä nyt ovat vähän liian pitkiä tai matalia, liian leveitä ja liian harvalatvaisia. Komeimmat alaoksat ovat karulatvaisissa puissa ja muutoin täydellisen puun neulaset ovat keltaiset.

Lopulta löytyvä täydellinen joulupuu on kolmilatvainen, mutta muuten ehdottomasti metsän paras - vaikka eipä siinä tilanteessa paljon vastaväitteitä kuultaisikaan! Tylsä saha saa moisen nelimetrisen hirvityksen poikki vain vaivoin, mutta sittenpä se vasta riemujen hetki koittaakin: takaisin lähtöruutuun, samojen hankien, rämeiden ja ojien kautta ja perässä raahautuu julmetun painava puuläjä oksineen, joita ei missään nimessä pitäisi mennä halkomaan. Taival on tuskaa, tauottaminen ei motivoi jatkamaan ja takki tahrautuu tervaan. Pimeys alkaa painaa päälle, eikä autoa vieläkään näy.... Vaiko siellä se on sittenkin? Suunnaton riemu valtaa mielen.

Lopussa kiitos seisoo, ja pontevasti seisookin tämä kolmi ja puolimetriseksi lyhentynyt germaanisen jouluperinteen symboli. Pakanallisen jouluperinteen sitkein esiintymä, maallisen joulun ehdoton sydän ja rankan työn tulos vaatii vielä viimeiset koitoksensa aatonaattona, jolloin se vasta koristelun kautta pääsee oikeuksiinsa. Mutta siinä se kuitenkin on, pysyy ja pelkällä olemassaolollaan tuo mieleen viimeinkin sen tunteen, joka henkii valon voitosta, maailmanrauhasta ja välittämisestä. Tietenkin se on vain puu, mutta ompa vain erinomaisen hieno joulukuusi!

Tämän myötä haluan toivottaa kaikille punaista joulua ja vallankumouksellista uutta vuotta!

Unelmat ovat ohi vaikkemme niin halunneet

John Winston Lennon (1940-1980)

On jo pitkä aika uskomattomista uutisista: tänä päivänä tulee kuluneeksi 28 vuotta aikamme suurimman pop-ikonin, Beatles-yhtyeen kiistellyn keulahahmon John Lennonin kuolemasta. Tämä tuhansien kasvojen mies ja räväkkä kulttuuripersoona kosketti aikoinaan miljoonia ihmisiä kauniine ajatuksineen ja vallankumouksellisine mielipiteineen, sekä jätti meille kaikille suunnattoman arvokkaan kulttuuriperinnön, joka on paljon muutakin kuin rock-levyjä ja promokuvia: Lennon oli kuin moderni jumala, jonka sanat riisuivat ikoneilta sädekehät ja saivat ihmiset miettimään hyvin perimmäisiä kysymyksiä elämästä tässä ja nyt. On sanomattakin selvää, ettei tällainen persoona voi miellyttää kaikkia.

Lennon oli eläessään kiistelty hahmo. Taitava muusikko ja elämänhaluinen rock-tähti. Likainen hippi ja vaarallinen kommunisti. Hyökkäystä kaihtamaton aktivisti ja rauhaa rakastava utopisti. Ja kieltämättä myös hämmentävän outo ja itserakas boheemi taiteilija, joka ihailtavalla kyynisyydellään ravisutti kuuntelijoidensa ajatusmaailmaa kylväen näihin takuulla aina jotain uutta ja kaunistakin. Lennonin persoona kiehtookin juuri moninaisuudessaan: miten näin käsittämättömän häikäilemätön, anarkistinen velmuileva brittipoika saattoi todella tuottaa levy toisensa perään suunnatonta neroutta, hienoja ajatuksia ja kertoa muutamalla sanalla enemmän kuin monet filosofit pitkissä teeseissään?

Ei pidä kenenkään epäilemän, etteikö Lennonilla olisi ollut karismaa ja lahjakkuutta, jotka mahdollistivat hänen nousunsa. Hän oli Beatles -yhtyeen kokeileva tekijä, joka lopulta teki huippusuositusta yhtyeestä yhden populäärimusiikin suurista uranuurtajista luotsaten bändiään aina perinteistä kitararockista sisäavaruuden kummalliseen kabaree-performansseihin. Lennon uskalsi kokeilla, kyseenalaistaa vanhat käsitykset ja ravistella aikansa arvomaailmaa ajan henkeen kuuluvalla tavalla. Kun suosio oli korkeimmillaan, Lennon lensi ulos kelkasta ja lähti omille teilleen, uusille ja tärkeille asioilleen 1960-luvun tulenarassa maailmassa. Kun ilmassa oli vallankumouksen henkeä, Lennon oli ensimmäisenä jonossa.

Itse muistan John Lennonin nimen omaan yhtenä aikamme hienoimmista ajattelijoista. Lennonilla oli selvä käsitys siitä, että yhteiskunta on mätä ja siinä elävä ihminen on unohtanut, mikä on elämässä tärkeintä - tai mikä pahempaa: eivät edes mieti, mitä se voisi olla! Hän suhtautui kyynisesti sääntöihin, normeihin ja traditioihin, osoittaen ne nokkelilla sutkauksiltaan täysin naurettaviksi. Anarkisti ei kuitenkaan unohtanut idealismia, vaan kävi läpi monenmoisia ajatusmaailmoja ja kokonaisia maailmankatsomuksia, ennen kuin löysi itsensä kokonaisena ihmisenä. Tältä pohjalta syvän itsetutkiskelun, riipivän rakkauden ja monenmoisen terapian karaisema mies tuotti lopulta ne ajatukset, jotka elävät edelleen ihmisten mielissä.

Imagine on Lennonin oma manifesti maailmalle, joka tiivistää hänen tärkeimmät ajatuksensa kolmeen säkeeseen. Kun Working Class Hero oli kertonut, mikä maailmassa mättää ja God oli repinyt alas keksityt ikonit, oli Imaginen tarkoitus kertoa maailmalle, millainen se voisi olla. Lennon ei tarjoa laulussaan selkeitä ratkaisuja, saati perustele unelmiaan, vaan tyytyy keinuvan melodian säestämänä kertomaan meille maailmasta ilman taivasta, helvettiä, valtioita, omaisuutta... Ja tyystin vailla teoriapohjaa tai selvennöksiä kysyy meiltä, pystymmekö kuvittelemaan? Ei ihme, että niin monesta rakastajasta huolimatta juuri tämä kappale on herättänyt eniten närkästystä.

Lennonia on kutsuttu sosialistiksi, porvariksi, ateistiksi, panteistiksi, marxilaiseksi, utopistiksi, kommunistiksi, buddhalaiseksi ja yksinkertaiseksi utopistiksi. Osin nämä pitävät kaikki paikkansa - osin eivät alkuunkaan. Lennon oli aivan liian monisäikeinen persoona yksinkertaisille luokitteluille, eivätkä Imaginessa kuvatut asiat anna sen suurempaa selkeyttä. On selvää, että Imagine voisi aivan hyvin olla uusi Internationalé, Marseljeesi tai vaikkapa Gaudeamus igitur, mutta lienee aivan aiheellista kysyä, ovatko yksinkertaiset haaveet paremmasta maailmasta aina sidoksissa johonkin tiettyyn aatteeseen? Loukatkoon ajatus miten suuria ihmisryhmiä tahansa, uskon vakaasti, että jokainen allekirjoittaisi sen vetoomuksen, jolla maailma muutettaisiin tällaiseksi. Uskon vieläpä sen olevan mahdollista - ehkä jo lähitulevaisuudessa!

Maailma menetti paljon sillä hetkellä, kun Lennon ammuttiin kylmästi kotinsa edustalle 8. joulukuuta 1980. Toisaalta tapahtuma teki hänestä legendan. On vain niin kovin sääli, että jokainen suuri ja vallankumouksellinen ajattelija lopulta kokee täysin aatteidensa vastaisen lopun tässä kylmässä länsimaalaisessa yhteiskunnassamme, jonka periaatteina pitäisi näyttäytyä oikeus ja vapaus. On siksi outoa - tai ehkei niinkään - että tällainen suunta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Yksinäinen pyssymies? Häiriintynyt fani? Toimi yksin? Tällainen henkilökö todella tappoi miehen, jota USA:n hallitus piti pahaisena rähinöitsijänä ja jonka vallankumouksellinen vaikutus tapahtui ilman aseita ihmisten mielissä todella laajassa mittakaavassa? Voisi luulla ---

Mutta kuten aina: miehen voi tappaa - ei sitä, mitä hän edustaa. Minulle ja miljoonille muille ihmisille John Lennon edustaa edelleen unelmaa ja toivoa, uskallusta ja kykyä haaveilla ja ajatella sen toteuttamisesta. Mies jota on kutsuttu 1900-luvun suurimmaksi vallankumoukseksi, ja joka toden totta oli suurempi kuin Jeesus, on todella sellainen mies, joka ei koskaan kuollutkaan - eikä kuole. Unelmat ovat ohi vaikkemme niin halunneet - nyt täytyy vain jatkaa eteen päin. Nyt on aika herätä.

"I really thought that love would save us all."
- John Lennon (1940-1980)

PS. Toivottavasti kukaan ei enää ihmettele, miksi mielestäni viime vuosituhannen suurimpia miehiä olivat Freud, Marx, Engels ja Lennon.

Wanhaksi jo tulossa...

On se onni huomata, miten aika rientää: jo nyt olemme yhdessä ikäluokkamme akateemisesti suuntautuneiden veljien ja siskojen kera saapuneet siihen pisteeseen, että lukion yksi merkittävä tapahtumasarja on päässyt alkuunsa: uuttera treenaaminen wanhojen tansseihin alkoi myös meidän lukiossamme!

Tunne on kieltämättä aika upea. Wanhat ovat kuuluneet kiinteästi jokaiseen kouluvuoteemme jo vuosikymmenen, ja nyt sinne pääsee vihdoin tanssaamaan itse. Perinne ja nykyaika, uusi ja vanha, arvokkuus ja hauskanpito kokevat vastustamattoman yhteentörmäyksen. Paitsi että se tunne on mielessä, se myös tuntuu sykkivän koko tanssiharrastuksen aloittavassa porukassa. Intoa puhkuen ja hymyssä suin - ja naurua säästelemättä - ryntäävät iloiset tulevat wanhat tallomaan toistensa varpaille niiden kappaleiden tahtiin, jotka ovat iskostuneet alitajuntaamme jo kauan sitten.

Tanssiminen on asia, joka näyttää vaikealta, mutta on kenties kaikkein ideaalein esimerkki tekemällä oppimisen ihmeellisestä maailmasta. Oudot ja vaikeat asiat kuten lihasmuisti ja rytmitaju pitäisi jotenkin saada kuntoon. Askelten laskeminen ja oikean otteen löytäminen ovat ihka ensimmäisiä murheita. Aiemmin opituista taidoista ei ole tietoakaan ja jopa tuttuakin tutumpi valssi tuntuu pirun hankalalta... Ja kaiken huipuksi kaikki muut tanssivat aina paremmin kuin itse!

Mutta tietysti: aikaa on oppia vaikka säkkipillin soittaminen. Kokonaisen jakson ajan 75 minuuttia treeniä kolme kertaa viikossa on paljon tehokasta peliaikaa. Sitä paitsi stressi ei kuulu tähän juttuun: tämänhän pitää olla hauskaa. Ensimmäisen kerran perusteella voikin jo sanoa, että sitä tämä toden totta on. Sitten kun vielä tekniikan saa jotenkin kohdalleen, niin hommahan muuttuu täysin nautinnolliseksi. Yks' kaks' kol' kaks' kaks' kol' ---

Taas yksi ihana syy, miksi on mahtava olla vapaa, lukiolainen ja 17. Onhan tämä yksi nuoruuden kulta-ajan kohokohtia, joita ei todellakaan halua jättää väliin!