Syyttömän vasemmistonuoren kovat koettelemukset

Joku oli varmaan panetellut allekirjoittanutta, sillä eräänä päivänä minut pidätettiin ilman, että olisin tehnyt mitään pahaa.

Olin juuri suoriutunut, mielestäni varsin menestyksekkäästi tähänastisen elämäni suurimmasta koitoksesta, historian ylioppilaskirjoituksista, ja aikeissa rynnätä ulkomaailmaan hyörimään tämän suorituksen tuoman euforian vallassa, kun yhtäkkiä selvät suunnitelmani saivat aivan uuden käänteen. Astuessani ulos salista havaitsin, että salin ulkopuolelle oli ilmaantunut kaksi virkapukuista poliisimiestä. Tarkkailin heitä sivusilmällä, pakkasin tavaroitani ja olin juuri aikeissa poistua, kun he alkoivat lähestyä minua. "Oletko Elmo Rautio?", kysyi toinen poliiseista. Vastasin olevani ja ihmettelin, mitä asia koski. Ensimmäisenä mieleen tuli huolestunut ajatus, että jollekin läheiselleni on tapahtunut jotain ikävää. Tämä osoittautui nopeasti vääräksi, sillä seuraavaksi minulle kerrottiin jotain, jonka kuullessani en ollut uskoa korviani: olin pidätetty ja minun olisi lähdettävä kammarille kuulusteltavaksi – laittomasta uhkauksesta!

En todellakaan tiennyt, mistä oli kysymys. Minulta ei kysytty mitään, eikä kukaan toistuvista pyynnöistäni huolimatta suostunut tarkentamaan, mistä minua itse asiassa syytettiin. Sen sijaan minut vietiin poliisiautoon, teljettiin koppiin ja kuljetettiin Oulun poliisilaitokselle – noin 20 kilometrin päähän lukioni sijainnista. Tunnelma oli kieltämättä kovin kafkamainen: istua siinä kuin pahemman luokan rikollinen tietämättä ollenkaan mistä oikein syytetään. Metodina se on kuin suoraan Stasin oppikirjoista: moisen valtavan henkisen paineen alla tulin itsekin monta kertaa kyseenalaistaakseni oman syyttömyyteni. Sitten olimme jo perillä.

Oulun poliisissa minulle kerrottiin, että olin lauantai-iltana julkaissut IRC-gallerian profiilissani uhkauksen aseellisesta tuhoamisesta maanantaina. Muistan olleeni ällistyksestä lähes sanaton. Miten kukaan edes kehtaa epäillä, että minä, haukiputaan äänekkäin pasifisti ja aseistakieltäytyjä, joka ei mene edes armeijaan, voisin uhkailla ketään aseilla! Lisäksi olin ollut lauantai-iltana – kuten lähes jokaisena edeltävän viikon päivänä – lukemassa ystäväni luona historian ylioppilaskokeisiin. En ollut edes ajatellut mitään muuta edeltävien viikkojen aikana. Nämä perättömät, törkeät ja loukkaavat syytökset yhdessä alhaisen verensokerini ja kirjoitusten aiheuttaman väsymyksen kanssa alkoivat todella käydä hermoilleni. Olin niin vihainen, että pystyin tuskin puhumaan.

Lopulta minulle selvisi, että syytös perustui poliisille lauantai-iltana lähetettyyn kuvankaappaukseen profiilista. Nähdessäni kuvan oivalsin oitis, mistä oli kyse: väärennetty kuvankaappaus. Eikä mikään vaikein laatuaan. Tilassani lukenut viesti oli peitetty ja tilalle kirjoitettu useimpien kuvanmuokkausohjelmien (testasin mm. paintilla) oletusfontilla viesti ”oikeisto tuhotaan asein. maanantaina”. Muuten kuva oli säilytetty entisellään ja yhteisöjeni joukossa olivat edelleen mm. pasifismi ja humanismi. En voinut kuin pyöritellä päätäni. Eihän Suomen poliisi, arvostettu ja kunnioitettu turvallisuusyksikkö voi ihan oikeasti olla näin pihalla!

Miten voi olla mahdollista, että näin yksinkertaisella kuvanmuokkauksella voi saada aikaan näin suuren haloon? Siinä vaiheessa, kun kuvatiedostoa voidaan käyttää todisteena pidätykseen – mahdollisesti jopa kesken ylioppilaskirjoitusten – on jotain pahasti vinossa. Poliisit olivat nimittäin rynnänneet lukioomme jo aamupäivästä ja olivat täysin rehtorimme varassa, ettei minua haettu poliisin kyytiin kesken kirjoitusteni. Se oli todennäköisesti myös tämän käsittämättömän kiusanteon päämotiivi: sabotoida ylioppilaskirjoitukseni.

Jollei rehtorimme olisi varsin sankarillisesti (ikuinen kiitollisuudenvelka hänelle) mennyt minusta takuuseen, olisi kiusantekijä saanut tavoitteensa läpi. Kenelläkään profiilejani tarkkailevalla ei ole voinut olla epäselvää, miten kirjoitukset jännittivät minua ja kuinka kovasti olin niihin valmistautunut. Perättömään uhkausviestiin liitetty sana ”maanantai” ei ollut tämän vuoksi sattuma. Onnekseni en ole jättänyt kenellekään minua tunteville epäselväksi sitä, millainen ihminen todellisuudessa olen, ja näin sainkin tehdä kirjoitukseni rauhassa loppuun saakka – tietämättä tulevasta mitään. Ja mikä menetys se olisikaan ollut! Kirjoitin nimittäin historiasta kirkkaan laudaturin.

Jokelan ja Kauhajoen jälkeen Suomea ravistellut massahysteria on asettanut Suomen Poliisin suuren yleisön suurennuslasin alle. Erityisesti Kauhajoen koulusurmia seuranneeseen valtavaan koulu-uhkauksien aaltoon poliisi on jo pelkästään julkisen paineen vuoksi joutunut tarttumaan kovalla kädellä. Kaksi kertaa asioista on opittu kantapään kautta, kolmatta ei tällä vuosikymmenellä enää haluta kokea. Valitettavasti tämä on aiheuttanut sen, että nollatoleranssin myötä hommasta on tuntunut katoavat myös osa järjestä: miten yksi ainoa toimitapa voisi millään toimia kaikissa mahdollisissa tapauksissa, ja silti aiheuttaa enemmän hyvää kuin pahaa? Sanomattakin selvää, että tällainen päätön ajojahti syö valtavasti poliisin voimavaroja, ja – mikä pahinta – tarjoaa ennen kaikkea liian helpon väylän toisilleen vihamielisten ihmisten kiusata toisiaan julkisen väkivaltakoneiston avulla.

Hitlerin Saksassa ja Stalinin neuvostoliitossa vanhemmilleen suuttuneet lapset saattoivat ilmiantaa vanhempansa keinotekoisilla verukkeilla salaiselle poliisille. New Yorkin terrori-iskujen jälkeen Yhdysvalloissa kuka tahansa terroristiksi epäilty saatettiin pidättää nimeämättömäksi ajaksi ja kiduttaa laillisesti. Jokelan verilöylyn jälkeen Suomessa kenelle tahansa saadaan lietsottua suuria ongelmia, jos hänet vain saadaan jollain ilveellä lavastettua potenttiaaliseksi kouluampujaksi. Iso pyörä pyörähtää, jos vain mitenkään on yhdistettävistä väkivalta ja koululaitos, sillä julkinen hyväksyntä tälle toiminnalle on niin valtava. Kukaan ei halua lisää kuolonuhreja ja katsotaan paremmaksi, että jokaiseen vaarailmoitukseen puututaan rankalla kädellä. Valitettavasti tämän toimintamallin ylilyönneistä ei juuri ääntä pidetä, vaikka niitäkin tapahtuu: niin ikään valitettavasti en ole tässä tilanteessa ensimmäinen saati ainoa!

Mutta kukaan ei tietenkään voi syyttää rikollisen toiminnan mahdollistavia väyliä, koska todellinen syypää ovat aina rikolliset itse. Miksi ihmiset haluavat olla ilkeitä toisilleen? Miksi he haluavat ehdoin tahdoin lietsoa toisilleen ongelmia? Mistä syntyy ja mikä aiheuttaa tällaisen tarpeen? Mitä on tämän törkeän toiminnan motiivi? Jos muistatte kirjoituksen, jonka kirjoitin järkyttyneessä mielentilassa Kauhajoen koulusurmien jälkeen, kyselin siinä paljon kysymyksiä, joita tapahtuma herätti. On tärkeää huomata, että myös nämä kysymykset ovat keskeisiä pyrkiessämme selittämään tätä yhteiskuntaa, johon mahtuu sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Valitettavasti minusta tuntuu – toivon mukaan täysin vastoin todellisuutta – että inhimillisen kärsimyksen merkitys on tässä yhteiskunnassa hämärtynyt täysin näkyvämmän vääryyden alle.

Miksi sitten minä jouduin tällaisen törkeän kiusanteon ja sabotaasiyrityksen uhriksi? Syyt voivat itse kukin löytää niin tästä blogista kuin muualtakin netistä, missä minun nimeni tai nimimerkkini ovat esillä. Poliittisesti aktiivinen nuori, joka vielä sattuu olemaan vasemmistolainen idealisti, on todennäköisesti hyvin provosoiva tapaus tämän päivän kiusantekijöiden silmissä. Jo pelkästään se, että väärennetty uhkausviesti sisälsi poliittisen viestin, on suora linkki omaan poliittiseen ajatteluuni. Minusta on erittäin huolestuttavaa, että tänä päivänä vasemmistolaisuus ja ylipäänsä poliittinen aktiivisuus ovat niin provosoivia, että ne saavat ihmiset toimivaan näin mauttomalla, loukkaavalla ja järkyttävällä tavalla. Kuvankaappauksesta saattoi päätellä, että kyseisen kuvamanipulaation tekijä on lukenut myös tätä blogiani. Hänelle minulla on vain yksi viesti: oikeudessa tavataan.

Vaikka tapaus oli omalta kohdaltani järkyttävä, ahdistava ja ärsyynnyttävä kokemus, oli minun kannaltani hyvä, että asia tuli selväksi nopeasti: syyttömyyteni ja osattomuuteni asiaan varmistettiin jo seuraavan viikon maanantaina. Tosin en voi olla ajattelematta, mikseivät poliisit olleet yhteydessä irc-gallerian ylläpitoon välittömästi, kun kyseinen kuvankaappaus heidän haltuunsa saapui: sen perättömyys olisi varmistunut siltä istumalta! Nyt iso pyörä pääsi pyörähtämään, syyttömät kärsivät ja poliisille kertyi turhaa työtä – eli kiusantekijä sai mitä halusikin. Tai ei aivan: asian selvittyä sain tapauksesta jopa ylimääräistä motivaatiota pärjätä myös seuraavan viikon kirjoituksissa, jotka nekin menivät erinomaisesti. Nyt päällimmäinen tunnetilani on ärsyyntyminen ja syvä huoli suomalaista yhteiskuntaa, sen toimintatapoja ja sen ihmisiä kohtaan. Kuinka moni syytön saa vielä kärsiä vain siksi, että joidenkin ihmisten katkeruudella ja empatiakyvyttömyydellä ei ole mitään pohjaa?

Mutta tästä ei lannistuta: aion edelleen jatkaa aktiivista keskustelua, politiikan puhumista ja toimintaani Vasemmistonuorissa aivan kuten ennenkin – kenties jopa kiihkeämmällä palolla, kun kerran tuli niinkin selvästi ilmi, että jotkut kokevat minut poliittiseksi uhakseen. Ja sellaisen he totta vie minusta saavatkin.

Muualla netissä:
Kalevan artikkeli aiheesta.
Kansan Uutisten artikkeli
Piraattipuolueen reaktio.

Lisäys: Tänään 2.11 sain tiedon, että hässäkän aiheuttanut rikollinen on saatu kiinni. Kyseinen vantaalainen kaveri oli kuulemma tunnustanut asian poliisille, kun nämä olivat saaneet hänet kiinni. Sen enempää minulle ei kerrottu - saati sitten että tätäkään vähää olisi kerrottu vapaaehtoisesti! On se kyllä varsin outoa, että oikeusvaltio-Suomessa asianomaisen täytyy itse olla yhteydessä poliisiin saadakseen tietää, onko hänelle pahaa tehnyt rikollinen saatu kiinni... Mutta hyvä näin. Asia etenee tätä myöten syyttäjälle ja sitä kautta oikeuteen. Kuullustelupöytäkirjojen selaamisen jälkeen lähden hakemaan oikeuttani sekä kiusantekijää, että poliisin omituista toimintaa vastaan.

Toinen lisäys: Historia ja Yhteiskuntaoppi palasivat takaisin Laudatureina :)