Järjellistä kielipolitiikkaa

Vantaalainen lehtori Esa Ylikoski kirjoitti eilisessä (24.11.2009) Kansan Uutisten yleisönosastokirjoituksessaan pakkoruotsista. Ylikosken mukaan ruotsin kielen opettaminen kaikille ei ole järkevää saati tarkoituksen mukaista. Ruotsinkielen pakko-opetuksen lopettaminen ei hänen mukaan huonontaisi kielen asemaa nykyisestä, sillä ruotsia puhutaan jo nykyisin kehnosti. Yhtä kaikki Ylikoski toivoo, että tulevaisuudessa suomalaisilla oppilailla on mahdollisuus valita ruotsin tilalle jokin muu ulkomaalainen kieli.

Vaikka en ole kaikkien Ylikosken mielipiteiden tai väitteiden kanssa aivan samalla linjalla, tässä nimenomaisessa asiassa olen täsmälleen samaa mieltä. Yritti sitä kierrellä tai kaarrella miten vain, tosi asioita ei voi kiistää: ruotsin kieli ei ole nyt, eikä ole koskaan ollutkaan millään muotoa Suomen toinen kansalliskieli. Se on pienen, joskin varakkaan kansanosan vähemmistökieli, joka kaikkien oikeudenmukaisuusperiaatteiden mukaan kuuluisi lainsäädännössä samalle viivalle muiden vähemmistökielten, saamen ja venäjän rinnalle.

Ruotsin kieli on Suomen virallinen kieli tasan tarkkaan sen vuoksi, että aikoinaan tätä maata hallitsi ruotsinkielinen eliitti. Tätä hyvin yksinkertaista tosi asiaa yritetään usein peitellä, mutta historiallisia tosi asioita ei voi kiistää: sääty-yhteiskunnan aikoihin pääosa aatelistosta puhui äidinkielenään ruotsia. Suomi taas oli köyhälistön, talonpoikien ja käsityöläisten kieli, minkä vuoksi kielen asema ei kohentunut vuosisatoihin. Vasta kun suomen kieli alkoi saada yläluokkaisiakin kannattajia, syntyi fennomaaninen liike, aikakaudelle tyypillinen nationalistinen suuntaus, jonka keskeinen tavoite oli suomen kielen aseman vahvistaminen. Kun suomi sitten saatiin kansalliskieleksi ruotsin rinnalle, asia jätettiin siihen. Sen koommin asiasta ei ole käyty suurta yhteiskunnallista keskustelua.

Se, mikä monesti unohdetaan, on se, että ruotsi on aina ollut Suomessa vähemmistökielen asemassa. Aatelisto ei ole koskaan muodostanut tämän kansan enemmistöä, eikä tee sitä tälläkään hetkellä. Ruotsin kielen vahva asema on siis perustunut ainoastaan ruotsinkielisen kansanosan asemaan, sekä myöhemmin varallisuuteen. Sitä se tekee tälläkin hetkellä: olen aivan varma siitä, että jos ruotsi olisi lähinnä köyhien alkuperäiskansojen kieli saamen tapaan, ei näin vahva lainsäädännöllinen asema tulisi kysymykseenkään. Tällä hetkellä jokainen puolue – ja tarkoitan siis ihan jokainen – nuolee ruotsinkielisen väestönosan persettä: yksikään puolue ei virallisesti ole aikeissa tehdä yhtään mitään tämän historiallisen vääristymän korjaamiseksi, sillä suomenruotsalaiset ovat edelleen aktiivisia ja valppaita äänestäjiä. Puhumattakaan sitten siitä epädemokraattisesta tapakulttuurin vinoutumasta, että RKP:llä on kiintiöpaikka hallituksessa - vaalituloksesta riippumatta.

Vuosisatoja jatkunut käsittämätön kielifasismi on älytön historiallinen jäänne, jolle mitään muuta järkeenkäypää perustelua ei ole olemassa. Voi olla, ruotsilla pärjää myös muissa pohjoismaissa, ja kyllä, kielitaito on aina hyvä asia, mutta kyse ei olekaan siitä. Ennemminkin kyse on periaatteesta: pitääkö kaikki maan virkamiehet, palveluammattien työntekijät, koululaiset ja todella aivan kaikki pakottaa opiskelemaan tiettyä kieltä vain siksi, että se kohentaa kielitaitoa ja siitä on hyötyä naapurimaissa? Maailmassa ei ole toista maata, jossa 5,44 % vähemmistöllä olisi yhtä vahva kielellinen asema kuin suomenruotsalaisilla on Suomessa.

Ymmärrän täysin suomenruotsalaisten huolen omasta asemastaan: heillä on oikeus omaan kieleensä ja kulttuuriinsa, eikä kukaan halua Suomen muistuttavan kieli- ja kansalaisuuspolitiikassaan esimerkiksi joitain Baltian maita. Ruotsin kielen asemaa Suomen sisällä tulee edelleen varjella, mutta niillä alueilla, joissa ruotsia tosi asiassa puhutaan. Ei ole mitään järkeä pakottaa Itä- tai Pohjois-Suomessa asuvia opiskelemaan kieltä, johon he eivät ikinä tule arkielämässään törmäämään – onhan käsivarren Lapissa enemmän saamenkielisiä ja itärajan kunnissa enemmän venäläisiä kuin ruotsinkielisiä ikinä. Siksi olisi huomattavasti järkevämpää, että kielipolitiikkaa alueellistettaisiin vastaamaan todellisuutta: vaaditaan kullakin alueella sellaisia kieliä, joita näillä alueilla puhutaan. Tämä paitsi poistaisi epäoikeudenmukaisuudet, myös vahvistaisi esimerkiksi saamen asemaa.

Ruotsin kieli on osa suomalaista kulttuuria, mutta sen ei tule estää kielipolitiikan päivittämistä nykypäivään. On täysin turhaa pakottaa lapset ja nuoret opiskelemaan huonolla motivaatiolla kieliä, joita he eivät kenties koskaan tule arkielämässä käyttämään. Sellaista kieltä on myös vaikeampi oppia kuin esimerkiksi englantia, jonka kuulemiselta ei voi globalisoituvassa maailmassa välttyä. Meillä ei myöskään ole enää varaa estää lääkäreitä ja virkamiehiä valmistumasta sillä perusteella, että virkamiesruotsi on heille ylivoimaisen hankalaa. Nykyinen, vuosisatoja jatkunut kielipolitiikkamme luo ainoastaan turhaa vastakkainasettelua valtaväestön ja vähemmistöryhmien välille: elää myytti yhä voimissaan olevasta suomenruotsalaisesta eliitistä ja muuta vastaavaa. Se ei ole enää 2000-lukua! Me tarvitsemme järkevämpää kielipolitiikkaa, joka palvelee sekä suomenkielisen valtaväestön, että kaikkien vähemmistökieliryhmien etua parhaalla mahdollisella tavalla.