Solidaarista maahanmuuttoa

Vasemmiston suuri vahvuus on aina ollut se, että se on erittäin taitava paikantamaan yhteiskunnan epäkohdat ja kritisoimaan niitä. Koko yhteiskuntakritiikki on käytännössä vasemmistolainen käsite. Olipa kyse sitten markkinataloudesta, työelämästä, vallankäytöstä tai sukupuolten tasa-arvosta, kiihkein kritiikki tulee aina vasemmalta. Erityisesti tämä korostuu näinä porvarihallituksen aikoina, jolloin kaikki hallituksen toimet ovat alati vasemmiston piiskan alla. Kaikki paitsi yksi: maahanmuutto. On suorastaan hämmästyttävää, miten kaikesta muusta valittamista on aina riittämiin, mutta porvarillinen maahanmuuttopolitiikka tuntuu kuitenkin olevan sitä itse täydellisyyttä. Tässä ei nähdäkseni ole yhtään mitään järkeä.

Olen kyllästynyt julkiseen maahanmuuttokeskusteluun, joka koostuu pääasiassa korvien sulkemisesta ja korulauseista. Ikävä tosi asia on, että tällä hetkellä maahanmuutosta ei Suomessa puhu muut kuin hommafoorumin käyttäjät, nämä Jussi Halla-ahon maahanmuuttokriittiset seuraajat. Se ettei julkinen keskustelu aiheesta toimi, saa ainoastaan enemmän pontta maahanmuuttokriittisten vaatimusten alle. Eikä siinä mitään, että nykyjärjestelmää arvostellaan, mutta kun todellinen päämäärä puuttuu: millaista sitten olisi hyvä maahanmuuttopolitiikka? Millä ja kenen ehdoilla se tehtäisiin? Nämä ovat mielestäni ideologisia kysymyksiä, joihin on olemassa vastaus myös vasemmistolaiselta, humaanilta ja ihmisarvon tunnustavalta arvopohjalta.

Minkälaista maahanmuuttoa minä siis haluan? Solidaarista ja nykyistä laadukkaampaa maahanmuuttoa, jossa yhdistyvät ajatukset vapaasta liikkuvuudesta, kansainvälisyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, ja jonka vaikutuksena on mahdollisimman suuri hyöty niin kohde- kuin lähtömaallekin. Nykyinen maahanmuuttopolitiikkamme sisältää paljon ongelmia, jotka sotivat näitä tavoitteita vastaan, minkä vuoksi lopultakaan kukaan ei hyödy. Porvarihallituksen holtiton maahanmuuttopolitiikka on tosin varsin ymmärrettävää muun uusliberalismin värittämän hallituspolitiikan lomassa: vaikka maahanmuuttajia tulisi kuinka paljon tahansa, ei hallitukselta tunnu löytyvän tahtoa pitää huolta edes omista kansalaisistaan. Pakolaisten ja muiden heikommassa asemassa olevien maahanmuutossa nähdään ainoastaan yritysten erinomainen mahdollisuus halpaan työvoimaan, kun niitä nuoriakaan ei ihan jokaiseen paskaduuniin saa.

Fakta on se, että Suomea uhkaa tulevaisuudessa työvoimapula ja huoltosuhteen huononeminen. Näitä asioita on täysin mahdotonta hoitaa maan sisäisien järjestelyjen avulla, niin katastrofaalisia ovat olleet ne seuraukset, joita historia väestöään tietoisesti lisänneistä valtioista on kertonut. On siis selvää, että Suomessa tarvitaan ulkomaalaista työvoimaa ja ulkomaalaisia ihmisiä tuottaviksi yksilöiksi paikkaamaan huoltosuhdettamme. Tästä vastineeksi meidän tulee tarjota heille myös sosiaaliset palvelut ja kaikki kansalaisuuden perusoikeudet.

Maahanmuutto kohdemaan ehdoilla ei kuitenkaan voi olla periaate, sillä se sisältää jo itsessään hyvin häikäilemättömän ajatuksen rikkaiden länsimaiden etujen ensiarvoisuudesta suhteessa kehitysmaihin. Esimerkiksi Yhdysvallat on koko historiansa ajan hyödyttänyt itseään paitsi köyhien maiden resursseja riistämällä, myös viemällä merkittävän osan näissä maissa syntyvästä osaamisesta omiin tarpeisiinsa. Siksi onkin oikeudenmukaista, että pallo heitetään ensisijaisesti ihmisille itselleen: jos he kokevat kotipaikkansa huonoksi elää, on heillä oikeus muuttaa sieltä pois. Erityisesti työperäistä maahanmuuttoa tulisi suorastaan tukea, mutta samaan aikaan on sitouduttava huolehtimaan myös työntekijän perheestä kaikkine kuluineen.

Länsimaiden on tunnettava oma globaali vastuunsa kehitysmaiden pakolaisista, sillä liian suuressa osassa kolmannen maailman konflikteja ja kriisejä on länsimaisten tahojen sormet edelleen jollain tavalla pelissä. Yhteisten maapallomme yhteisistä resursseista länsimaalainen 1 % vähemmistö ”omistaa” 80 %. Siksi on aivan selvää, että oikeudenmukaisuuden nimissä vahvemman on autettava heikompaa. Tässä tarvitaan kuitenkin myös globaalia yhteistyötä, eikä pakolaisuuden hoitaminen voi tapahtua pelkästään kunkin maan oman halun mukaan. Suomikaan ei yksin voi hoitaa kaikkia maailman hätää kärsiviä, vaan senkin on muistettava rajansa. Esimerkiksi Euroopan Unionin tasolla olisi pikaisesti aloitettava keskustelu tämän vastuun kannosta ja päästä tilanteeseen, jossa jokaisen rikkaan valtion velvollisuus on ottaa vastaan hätää kärsiviä niin paljon kuin se resurssien puolesta on mahdollista. Samalla se edellyttää sitä, että länsimaalaiset suuryritykset vedetään pois kolmansista maista ja riisto lopetetaan kerta kaikkiaan heti. Se on nähdäkseni kaikkein parasta kehitysapua.

Erityistä huomiota – niin ongelmallista kuin se onkin – on kiinnitettävä turvapaikanhakijoiden todelliseen avuntarpeeseen. Pakolais-statuksen väärinkäyttäminen on väärin paitsi kohdemaita, myös lähtömaita kohtaan siitä syystä, että joku aidosti apua tarvitseva saattaa näin jäädä ilman apua. Länsimaiden tulisikin lisätä tietoisuuttaan kolmansien maiden asioista ja pyrkiä hoitamaan asioita yhteistyön kautta. Tulisi myös muistaa globaalin vastuun merkitys, sillä pakolaisasioissa ei saisi turvapaikan hakijan hyödyllisyydellä olla mitään väliä: on pelkkää edesvastuuttomuutta myöntää turvapaikka lahjakkaalle matemaatikolle Aasiasta samalla, kun poliittista vainoa kokeva iranilaisnainen pienen lapsensa kanssa ei sitä saa.

Sikäli kun maahanmuutto on edelleen tabu, minä toivon tämän kirjoituksen herättävän vasemmistoa pohtimaan kantojaan maahanmuuttoon. Valitettavasti syy siihen, miksi vasemmisto on ollut liian hiljaa tästä aiheesta, lienee se, että siinä aiheessa vasemmistokenttä jakaantuu. Perinteisen suomalaisen työläisen puolta 60-luvulta lähtien pitäneille, suomalaiskansallisen linjan kannattajille saattaisi olla liian vierasta puhua avoimesti solidaarisemman maahanmuuton puolesta, jos se joka tapauksessa tarkoittaisi ulkomaalaisten määrän lisääntymistä maassamme. Tällainen ajattelu ei aivan sovi yhteen kansainvälisyyttä korostavan ideologian kanssa, jonka keskeisin sanoma kuuluu ”proletaarilla ei ole kotimaata”. Eikä pidäkään olla, mutta aivan ehdottomasti hänelle kuuluu turvallinen paikka, jossa asua pelkäämättä sortajan vainoa, murhetta ja kurjuutta.