22. joulukuuta 2009

Yhden illan ihme


Nyt minä olen tyytyväinen itseeni.

Saavuin juuri kotiin lukioaikani viimeisestä joulujuhlasta. Tunnelma on kerta kaikkiaan huipussaan ja lievä haikeus jo laskeutunut säväyttävien kokemusten päälle. Nyt on kaikki tehty työ saanut kiitoksensa ja kaikilla hyvä mieli. Tästä illasta tuli juuri sellainen, mitä kaikki halusivat: tunnelmallinen, yhteisöllinen, hauska, mahtava ja ennen kaikkea ikimuistoinen!

Tämä oli ensimmäinen vuoteni lukiossa, jolloin joulujuhlan suunnittelu ei automaattisesti kuulunut millään tavalla minun vastuulleni. Abivuoden kiireiden vuoksi jättäydyin nimittäin hakeutumatta kolmatta kertaa oppilaskunnan hallitukseen, jonka kontolla juhlien järjestäminen on lukiossamme perinteisesti ollut. Niinpä kävi niin, että edellisvuosien näyttöjen ja osoittamani kiinnostuksen perusteella minua - niin ikään ensimmäistä kertaa - pyydettiin mukaan projektiin. Minun kontolleni lankesi, mikäpä muu, kuin joulujuhlanäytelmän työstäminen. Enkä tietenkään malttanut pysyä nahoissani!

Tästä on nyt kaksi viikkoa aikaa. Vielä tuon saman viikon aikana ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään. Minulla oli ainoastaan ajatus, jonka pohjalta olisi pitänyt yrittää hahmottaa koko jutun kaava valmiiksi. Mieleeni oli juolahtanut ajatus luoda jonkinlainen modernisoitu pastissi kaikista vanhoista joulujuhlista, joista meillä kaikilla on omat traumansa kollektiivisessa muistissamme. Se tuntui paitsi harvinaisen sopivalta lukion joulujuhlaan, myös hyvin luontevalta tavalta päättää se osa elämääni, johon nämä juhlat ovat kuuluneet. Siispä loppuviikon aikana keräilin talteen paitsi omiani, myös ystävieni ja tuttavieni traumaattisimpia muistoja joulujuhlista, jotka painottuivat voimakkaasti ala-asteen aikoihin. Lopulta minulla oli niin paljon aineksia, että olisi ollut suorastaan hullua, ellei kunnianhimoni olisi kasvanut: minä halusin tehdä ala-asteen joulujuhlille saman, mitä Kristian Smeds teki Tuntemattomalle sotilaalle!

On helppo väittää, ettei minussa liene realistin häivääkään. Mietin sitä itsekin, kun yhden ainoan sunnuntaipäivän jälkeen minulla oli käsikirjoitus ja tasan viikko aikaa tehdä siitä toimiva näytelmä. Vasta siinä vaiheessa aloin ymmärtää, mitä se minulta edellytti: tapojeni mukaan, täydellistä sitoutumista projektin onnistumiseen. Ei riittänyt, että ideoin ja kirjoitan näytelmän, minun oli myös ohjattava se. Vaikka olen jo yli vuoden ajan pitänyt työkseni teatterikerhoa kuntamme nuorisotoimelle, oli kyseessä nyt aivan eri projekti, kuin mikään, mitä olin tehnyt aikaisemmin. Puutteellisten taitojeni lisäksi vaikeuksia oli muutenkin riittämiin: tiukka aikataulu, minimaalinen budjetti, teknisesti haasteellinen lava, mukana olevien toimijoiden kokemattomuus teatterin tekemisestä… Mutta se ei lannistanut meistä ketään: olihan meillä aikaa huomattavasti enemmän kuin edeltävänä vuonna, jolloin ensimmäinen läpimenomme tapahtui joulujuhlapäivän aamuna koulumme fysiikan luokassa.

Viime viikko oli työn täyteistä aikaa. Harjoituksia pidimme kun siihen oli mahdollisuus ja uusia ideoita syntyi aina viime hetkille asti. Vaikka hermot olivat välillä kireällä, työskentely kyseisellä porukalla oli aivan mahtavaa: oli sydäntälämmittävää kokea, miten sellainen sekalainen seurakuntamme hitsautui yhteen yhteisen, selkeän päämäärän edessä. Kehitys oli silmiinpistävää joka ainoalla läpimenokerralla, joita ei siis kovin montaa ehtinyt edes olla. Todennäköisesti ryhmämme itsekin huomasi sen, sillä työskentelyssämme oli aistittavissa sellaista aitoa ryhmäpelin henkeä, joka ehdottomasti kuuluu teatteritaiteen hienouksiin. Sellaisen kehityksen seuraaminen samalla, kun lopullinen tuotos alkaa hiljalleen muotoutua, oli vertaansa vailla oleva kokemus. Usko projektiimme kasvoi niin paljon, että lopulta päädyin itsekin hypettämään tulevaa "spektaakkeliamme" luodakseni lisää motivaatiota porukallemme ja itselleni, jotta homma saataisiin toimimaan parhaiden kykyjemme mukaan.

video
Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan vaikutus näkyy jo tässä, aamunavauksenakin toimineessa trailerissa.

Viimein maanantai-iltana, kellon ilta yhtätoista lähestyessä, oli vuorossa totuuden hetki. Se tunne, joka nousi ensimmäisenä esiin, oli ennen kaikkea luottamus, joka tämän lyhyen ajanjakson aikana oli porukkaamme ehtinyt muodostua. Yhdessä puuhailu salin
koristelemiseksi soi meille hetken rentoon yhdessäoloon ennen lopullista finaalia. Juhlavieraiden tulviessa sisään tunsi hetken olevan käsillä. Tämä se nyt on: se, jonka vuoksi on työtä tehty ja yhdessä aikaa vietetty. Jännityksen ohella tuossa hetkessä oli jotain kovin upeaa. Oli kerta kaikkiaan pakko tehdä oman oppi-isäni perinteen mukaisesti ja pitää porukallemme jännityksen laukaisemiseksi pienoinen alkustemppi. Sen jälkeen kaikki tiesivät, että tämän valmiimpia tähän ei voida enää olla. Tästä se oli lähdettävä, nyt oli annettava kaikkensa. Aukeamattomien verhojen takana sydän pysähtyi sekunnin sadasosaksi.

Kun sitä kuulee yleisön taputtavan, nauravan ja kaikin tavoin iloitsevan lopullisesta tuotoksesta, jonka on omin käsin tuottanut, yhdessä mahtavan porukan kanssa rakentanut ja vielä lopuksi huippuunsa hionut, aina alusta loppuun saakka, on ihminen täysin myyty. Sitä tuntee todella onnistuneensa jossakin: on ihan oikeasti pystynyt luomaan jotain, josta pidetään, joka liikuttaa ja joka tekee tapahtumasta - omalla kohdallani lukioajan viimeisestä joulujuhlasta - takuuvarmasti ikimuistoisen niille kaikille, joiden kanssa sen on saanut jakaa! Todellinen yhden illan ihme.

Täytyy myöntää, että herkistyminen oli melkoinen, kun lukiomme oppilaskunnan hallitus muisti minua tekemästäni työstä pienellä lahjalla. En todellakaan ollut varautunut mihinkään sellaiseen! Joka ainoa vuosi olen tätä tehnyt ja vaikka tänä vuonna mitään velvoitteita ei siihen ollut, se tuntui silti rutiinilta. Tällainen minä olen ja tätä minä teen. Se oli tuntunut jotenkin itsestäänselvyydeltä, ja senpä vuoksi tuo pieni ele teki minusta hetkeksi lukiomme george baileyn. Välillä tietysti mietin – ja kukapa ei miettisi – miksi ihmeessä minä tätä teen, mutta kuitenkin: kun on halu viihdyttää ja tarjota elämyksiä yleisölle, näyttelijätovereille ja itselleen – meille kaikille! Sellainen halu kun on, niin se vain vaatii saada tyydytyksensä. Ja sellaisen tämä jo aamua kohden kääntynyt ilta toden totta tarjosikin. Se on paras palkinto, jonka tällaisesta työstä voi saada.

Omasta puolestani mahtavaa joulua ja päräyttävää uutta vuotta kaikille!

video

6. joulukuuta 2009

Ihmeiden sota

Talvisota on todellinen ihme.

Sellainen se ei tosin ollut vielä syttyessään 1939, mutta 70 vuotta myöhemmin siitä on kasvanut sellainen aivan puhtaimmillaan: suomalaisten oma palvonnan kohde, tarkoin varjeltu myytti, joka parantaa kaikki historian haavat ja johon vetoaminen on sopivaa tilanteessa kuin tilanteessa. Nykyään valtamedia, saati isänmaallinen oikeisto eivät ikimaailmassa jätä tilaisuutta käyttämättä voidessaan jotenkin vedota talvisotaan. Periaatteessa talvisota ja "talvisodan henki" tuntuvat käyvät perusteluiksi aivan kaikkeen, aina yleisestä asevelvollisuudesta hallituksen veropolitiikkaan ja Mannerheim-elokuvasta pakkoruotsiin.

Vasta julkaistun tutkimuksen mukaan nuoret ja keski-ikäiset arvostavat talvisotaa enemmän kuin aikaisemmat sukupolvet. Vaikka talvisodan henki on nostettu sisun rinnalle kansalliseksi käsitteeksi, minun mielestäni asiassa piilee jotain hyvin huolestuttavaa. On nimittäin selkeä ero arvostaa sotaa itsessään, kuin siihen osallistuneita sotilaita.

Ei ole koskaan syytä unohtaa, miten kaukana talvisodan arki oli siitä gloriasta, johon se tänä päivänä ollaan puettu. Sota on kamala asia, sitä ei saa muuksi vaikka kuinka yrittäisi, eikä loukkaa veteraanien kunniaa tai muistoa sanoa tämä asia ääneen. Pikemminkin päinvastoin: jälkipolvien kiihkoilu talvisodan sankarillisuudesta ja hengestä on kaikkea muuta, mitä sotaveteraanit inhimillisinä olentoina toivoivat taistellessaan tämän maan puolesta. He taistelivat pakon edestä sen vuoksi, ettei kenenkään tämän maan lapsen tarvitsisi enää koskaan aseeseen tarttua. Nyt näiden ihmisten nimellä ja muistolla hiillostetaan omatuntoja kutsunnoissa ja viljellään verikukkia ympäri Lähi-itää trans-atlantisten suhteiden lujittamiseksi. Herää kysymys, kuka tässä tekee kunniaa ja kenelle?

Tosi asiassa talvisota oli merkittävä voitto ennen kaikkea suomalaiselle sotapropagandalle, jolla oli merkittävä vaikutus taistelutahdon uudelleensytyttämiseksi jatkosotaan ryhdyttäessä. Itse sodan kulku ja lopputulos eivät kuitenkaan olleet seurausta talvisodan hengestä tai suomalaisten ylivertaisuudesta, vaan puhtaasti puna-armeijan heikkoudesta, kyvyttömyydestä käyttää määrällistä ylivoimaansa hyväkseen. On myös muistettava, että Suomi oli Stalinin sotapolitiikan sivujuonne, päämäärän ollessa luonnollisesti Saksa. Näiden faktojen lausuminen ääneen saattaa olla epäisänmaallista, mutta myyttien pystyttäminen valheille voi olla jopa vaarallista.

Suomalainen talvisotahehkutus ei kuitenkaan ole maailmanlaajuisesti millään tavalla uusi ilmiö: Venäjän yhtenäisyyttä pönkitetään vielä tänäkin päivänä suuren isänmaallisen sodan muistolla, joka nähdään entisen neuvostovaltion suurimpana saavutuksena. Kiinalaiset katsovat maansa nousun alkaneen siitä hetkestä, kun kommunistit Mao Zedongin johdolla voittivat Kiinan sisällissodan. Vankempien symbolien puutteessa sota näyttäytyy hyvin helposti kansallisena symbolina, yhdistäjänä, lujittajana. Todellinen yhdistyminen tapahtui kuitenkin paljon ennen sotia, poliittisten päätösten kautta: ilman eheytyspolitiikkaa tämä myyttisen talvisodan ihmekin olisi ollut katastrofaalinen tappio.

Veteraanit taistelivat itsenäisen isänmaan puolesta, mutta hyvin harvoin kysytään, millaisen isänmaan? Itsenäisyys ja vapaus eivät koskaan ole olleet suorassa syy-seuraus suhteessa toisiinsa, ja oli monen sattuman summa, ettei Suomi seurannut esimerkiksi Viron jälkiä Konstantin Pätsin tapaiseen oikeistodiktatuuriin, vaan pysyi jokseenkin vapaana, demokraattisena tasavaltana. Selvää ei ollut myöskään se, että sodan loputtua Suomi olisi palannut takaisin parlamentarismiin: sotien välisenä aikanahan näin ei käynyt, vaan sodanaikainen eliitti säilytti vallan itsellään, mahdollistaen näin jatkosodan syttymisen.

Nämä asiat muistaen, hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Nähdäkseni sen toivottaminen ei aina vaadi kaverikseen nurkkapatriotismia talvisodan kera.