Nyt minä olen tyytyväinen itseeni.
Saavuin juuri kotiin lukioaikani viimeisestä joulujuhlasta. Tunnelma on kerta kaikkiaan huipussaan ja lievä haikeus jo laskeutunut säväyttävien kokemusten päälle. Nyt on kaikki tehty työ saanut kiitoksensa ja kaikilla hyvä mieli. Tästä illasta tuli juuri sellainen, mitä kaikki halusivat: tunnelmallinen, yhteisöllinen, hauska, mahtava ja ennen kaikkea ikimuistoinen!
Tämä oli ensimmäinen vuoteni lukiossa, jolloin joulujuhlan suunnittelu ei automaattisesti kuulunut millään tavalla minun vastuulleni. Abivuoden kiireiden vuoksi jättäydyin nimittäin hakeutumatta kolmatta kertaa oppilaskunnan hallitukseen, jonka kontolla juhlien järjestäminen on lukiossamme perinteisesti ollut. Niinpä kävi niin, että edellisvuosien näyttöjen ja osoittamani kiinnostuksen perusteella minua - niin ikään ensimmäistä kertaa - pyydettiin mukaan projektiin. Minun kontolleni lankesi, mikäpä muu, kuin joulujuhlanäytelmän työstäminen. Enkä tietenkään malttanut pysyä nahoissani!
Tästä on nyt kaksi viikkoa aikaa. Vielä tuon saman viikon aikana ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään. Minulla oli ainoastaan ajatus, jonka pohjalta olisi pitänyt yrittää hahmottaa koko jutun kaava valmiiksi. Mieleeni oli juolahtanut ajatus luoda jonkinlainen modernisoitu pastissi kaikista vanhoista joulujuhlista, joista meillä kaikilla on omat traumansa kollektiivisessa muistissamme. Se tuntui paitsi harvinaisen sopivalta lukion joulujuhlaan, myös hyvin luontevalta tavalta päättää se osa elämääni, johon nämä juhlat ovat kuuluneet. Siispä loppuviikon aikana keräilin talteen paitsi omiani, myös ystävieni ja tuttavieni traumaattisimpia muistoja joulujuhlista, jotka painottuivat voimakkaasti ala-asteen aikoihin. Lopulta minulla oli niin paljon aineksia, että olisi ollut suorastaan hullua, ellei kunnianhimoni olisi kasvanut: minä halusin tehdä ala-asteen joulujuhlille saman, mitä Kristian Smeds teki Tuntemattomalle sotilaalle!
On helppo väittää, ettei minussa liene realistin häivääkään. Mietin sitä itsekin, kun yhden ainoan sunnuntaipäivän jälkeen minulla oli käsikirjoitus ja tasan viikko aikaa tehdä siitä toimiva näytelmä. Vasta siinä vaiheessa aloin ymmärtää, mitä se minulta edellytti: tapojeni mukaan, täydellistä sitoutumista projektin onnistumiseen. Ei riittänyt, että ideoin ja kirjoitan näytelmän, minun oli myös ohjattava se. Vaikka olen jo yli vuoden ajan pitänyt työkseni teatterikerhoa kuntamme nuorisotoimelle, oli kyseessä nyt aivan eri projekti, kuin mikään, mitä olin tehnyt aikaisemmin. Puutteellisten taitojeni lisäksi vaikeuksia oli muutenkin riittämiin: tiukka aikataulu, minimaalinen budjetti, teknisesti haasteellinen lava, mukana olevien toimijoiden kokemattomuus teatterin tekemisestä… Mutta se ei lannistanut meistä ketään: olihan meillä aikaa huomattavasti enemmän kuin edeltävänä vuonna, jolloin ensimmäinen läpimenomme tapahtui joulujuhlapäivän aamuna koulumme fysiikan luokassa.
Viime viikko oli työn täyteistä aikaa. Harjoituksia pidimme kun siihen oli mahdollisuus ja uusia ideoita syntyi aina viime hetkille asti. Vaikka hermot olivat välillä kireällä, työskentely kyseisellä porukalla oli aivan mahtavaa: oli sydäntälämmittävää kokea, miten sellainen sekalainen seurakuntamme hitsautui yhteen yhteisen, selkeän päämäärän edessä. Kehitys oli silmiinpistävää joka ainoalla läpimenokerralla, joita ei siis kovin montaa ehtinyt edes olla. Todennäköisesti ryhmämme itsekin huomasi sen, sillä työskentelyssämme oli aistittavissa sellaista aitoa ryhmäpelin henkeä, joka ehdottomasti kuuluu teatteritaiteen hienouksiin. Sellaisen kehityksen seuraaminen samalla, kun lopullinen tuotos alkaa hiljalleen muotoutua, oli vertaansa vailla oleva kokemus. Usko projektiimme kasvoi niin paljon, että lopulta päädyin itsekin hypettämään tulevaa "spektaakkeliamme" luodakseni lisää motivaatiota porukallemme ja itselleni, jotta homma saataisiin toimimaan parhaiden kykyjemme mukaan.
Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan vaikutus näkyy jo tässä, aamunavauksenakin toimineessa trailerissa.
Viimein maanantai-iltana, kellon ilta yhtätoista lähestyessä, oli vuorossa totuuden hetki. Se tunne, joka nousi ensimmäisenä esiin, oli ennen kaikkea luottamus, joka tämän lyhyen ajanjakson aikana oli porukkaamme ehtinyt muodostua. Yhdessä puuhailu salin koristelemiseksi soi meille hetken rentoon yhdessäoloon ennen lopullista finaalia. Juhlavieraiden tulviessa sisään tunsi hetken olevan käsillä. Tämä se nyt on: se, jonka vuoksi on työtä tehty ja yhdessä aikaa vietetty. Jännityksen ohella tuossa hetkessä oli jotain kovin upeaa. Oli kerta kaikkiaan pakko tehdä oman oppi-isäni perinteen mukaisesti ja pitää porukallemme jännityksen laukaisemiseksi pienoinen alkustemppi. Sen jälkeen kaikki tiesivät, että tämän valmiimpia tähän ei voida enää olla. Tästä se oli lähdettävä, nyt oli annettava kaikkensa. Aukeamattomien verhojen takana sydän pysähtyi sekunnin sadasosaksi.
Kun sitä kuulee yleisön taputtavan, nauravan ja kaikin tavoin iloitsevan lopullisesta tuotoksesta, jonka on omin käsin tuottanut, yhdessä mahtavan porukan kanssa rakentanut ja vielä lopuksi huippuunsa hionut, aina alusta loppuun saakka, on ihminen täysin myyty. Sitä tuntee todella onnistuneensa jossakin: on ihan oikeasti pystynyt luomaan jotain, josta pidetään, joka liikuttaa ja joka tekee tapahtumasta - omalla kohdallani lukioajan viimeisestä joulujuhlasta - takuuvarmasti ikimuistoisen niille kaikille, joiden kanssa sen on saanut jakaa! Todellinen yhden illan ihme.
Täytyy myöntää, että herkistyminen oli melkoinen, kun lukiomme oppilaskunnan hallitus muisti minua tekemästäni työstä pienellä lahjalla. En todellakaan ollut varautunut mihinkään sellaiseen! Joka ainoa vuosi olen tätä tehnyt ja vaikka tänä vuonna mitään velvoitteita ei siihen ollut, se tuntui silti rutiinilta. Tällainen minä olen ja tätä minä teen. Se oli tuntunut jotenkin itsestäänselvyydeltä, ja senpä vuoksi tuo pieni ele teki minusta hetkeksi lukiomme george baileyn. Välillä tietysti mietin – ja kukapa ei miettisi – miksi ihmeessä minä tätä teen, mutta kuitenkin: kun on halu viihdyttää ja tarjota elämyksiä yleisölle, näyttelijätovereille ja itselleen – meille kaikille! Sellainen halu kun on, niin se vain vaatii saada tyydytyksensä. Ja sellaisen tämä jo aamua kohden kääntynyt ilta toden totta tarjosikin. Se on paras palkinto, jonka tällaisesta työstä voi saada.
Omasta puolestani mahtavaa joulua ja päräyttävää uutta vuotta kaikille!
