Pallokarkelot parhaasta päästä

Tästä tullaan muistamaan Jalkapallon MM-kisat 2010: eteläafrikkalainen Ghana-fani ja vuvuzela-torvi.

Vuoden suurin urheilutapahtuma saapui eilen illalla päätökseensä. Tunnelma on haikea, kun vuvuzelat taukoavat ja kansainvälinen huomio keskittyy pian huomattavasti ikävämpiin asioihin. Jalkapallon MM-kisat ovat olleet yhteisöllisyyden, solidaarisuuden ja elämää suurempien pikkuasioiden lumeunta ja totaalista hermolomaa parhaimmillaan!

Itse en lukeutunut ennen kisoja suurimpiin jalkapallon ystäviin. Kun kisat järjestettiin ensimmäistä kertaa Afrikan mantereella, kiinnostavuus oli kuitenkin aivan toista luokkaa: olihan se nyt nähtävä, miten maanosista köyhin mutta ylpein tässä tehtävässä onnistuu! Mukaan liittyi vielä vahva solidaarisuudentunne yhdistettynä siihen, että tiedostan jalkapallon suunnattoman merkityksen eri kansoille, jolloin tapahtui ihme: sinkouduin suoraan lajin syvimpään ytimeen. Loppujen lopuksi seurasin Etelä-Afrikan kisoja liki kolme kertaa aktiivisemmin kuin edeltäviä Saksan kisoja neljä vuotta sitten.

Entä miten Etelä-Afrikka sitten onnistui kisaisännyydessään? Vastaus on selkeä: erinomaisesti. Kisat olivat kauttaaltaan ammattimaisesti ja hienosti järjestetyt. Ehkä kaikkein suurin yksittäinen tekijä oli kotikatsomoihin asti ulottuva huikean hieno ilmapiiri, jota vuvuzelojen pörinän täyttämät stadionit huokuivat. Ja tietysti juuri kyseinen soitin oli olennaisessa roolissa sen suhteen, että näistä kisoista tuli ehdottoman afrikkalaisen näköiset. Vaikka FIFA ei missään tapauksessa ole köyhien mantereiden suuri ystävä millään mittarilla, eikä Etelä-Afrikan kansalaisten kohtelu ollut inhimillisesti oikein millään mittarilla, eteläafrikkalaiset kuitenkin näyttivät, että he pystyvät saavuttamaan jotain hienoa – ja nauttimaan siitä – jatkuvasta sorrosta ja kaltoin kohtelusta huolimatta. Heille jos kenelle se on tuttua.

Etelä-Afrikan joukkue Bafana Bafana pääsi viihdyttämään yleisöään vain kolmen ottelun ajan. Silti joukkueen vilpittömän hieno yhteishenki ja kontakti yleisöön teki vaikutuksen. Kuvassa juhlitaan tanssien kisojen avausmaalia, tekijänään Siphiwe Tshabalala (huh, mikä nimi!)

Pelillisesti tämänkertaiset pallokarkelot eivät olleet aivan yhtä paha pettymys, kuin mitä alun alkaen ehkä uumoiltiin. Italian kisat 1990 eivät toistuneet. Maaleja tuli juuri siihen malliin, miten niitä on tänä päivänä totuttu huippujalkapallossa näkemään ja kentällä oli draamaa, kohua ja kiistanalaisuuksia aivan riittävästi. Kaikkein karkeimmat tuomavirheet, Englannin ilman syytä hylätty maali ja Argentiinan hyväksytty paitsiomaali, tuonevat tulevaisuudessa tähänkin peliin hieman nykyaikaisuutta. Harmi sinänsä, sillä kyllähän tämä pallon ympärillä pyörivä kuohunta on yksi pelin pikanteimmista lisämausteista! No, niin toisaalta on myös reilu peli.

Espanja ansaitsi näiden kisojen mestaruuden. Sen erittäin viihdyttävä ja näyttävä lyhytsyöttöpeli ei löytänyt vertaistaan, vaikka Sveitsi räkämaalilla avausottelun voittikin. Arvokisojen ikuisen alisuoriutujan La Furia Rojan uroteko pitänee vähemmän yhtenäisen kuningaskunnan tiukasti yhdessä ainakin ne vaadittavat neljä vuotta. Hollanti sai olla erittäin tyytyväinen hopeamitaliinsa, niin epäurheilijamaista ja lapsellista peliä osa sen pelaajista finaalissa esitti. Oma suosikkini, itse Diego Maradonan tunteella johtama Argentiina jäi eurooppalaisten jalkapallodynastioiden kuninkaan, pronssille yltäneen Saksan jalkoihin jo puolivälierävaiheessa, mikä oli suuri pettymys kisojen yhdelle ennakkosuosikille. Kisojen suurin yllättäjä oli luonnollisesti Uruguay, joka vuosikymmenten jälkeen teki raivoisan paluun mitalipeleihin Diego Forlanin hurjan näytöksen siivittämänä.

El Diego ei ole kadottanut pelaaja-aikojensa tunnelatausta. Lähes koko ajan sivurajan pinnassa mesonnut Argentiinan päävalmentaja oli kisojen ehdoton väripilkku!

Kuten aina, kisoihin kuuluu myös pettymyksiä. Niistä suurimpia olivat ennen kaikkea Portugali ja Brasilia. Nämä samasta puusta veistetyt joukkueet lähtivät Afrikkaan pelaamaan äärimmäisen vastenmielistä, likipitäen pelkästään puolustavaa jalkapalloa, josta puuttui luovuus ja ilo täysin. Kun toimittaja oli kysynyt Portugalin valmentajalta kommenttia väitteeseen, että heillä on ”kymmenen puolustajaa ja C. Ronaldo”, tämä oli vastannut ”kyllä meillä kaikki puolustaa”. Oli koko lajin onni, että kummatkin joukkueet putosivat ennen aikojaan. Kaikkien hämmästykseksi floppaajiin kuuluivat myös molemmat viime kisojen finalistit, Italia ja Ranska, joista kumpikaan ei päässyt alkulohkosta eteenpäin.

Mutta missä oli Afrikka? Eikö näiden pitänyt olla Afrikan kisat? Kyllä piti ja maanosan kannalta kisat olivat tietysti pettymys. Jopa kisaisäntä Etelä-Afrikka jäi ennenkuulumattomalla tavalla alkulohkoonsa, eikä päässyt siten toistamaan vuoden 1995 Rugbyn MM-kisojen tahtovoittoaan jalkapallon saralla. Sama kohtalo oli myös muilla afrikkalaisjoukkueilla, lukuun ottamatta Ghanaa, jonka selviytyminen jatkoon sai aikaan jotain uskomatonta: koko Afrikka seisoi sen jälkeen tukevasti Ghanan takana. Muualla maailmassa tällainen ei koskaan onnistuisi, mutta ehkä afrikkalaiset vielä kokevat olevansa samaa lihaa ja verta aivan eri tavoin kuin me nationalismin kyllästämässä lännessä. Vain sydämetön olisi sen jälkeen voinut kannattaa muuta kuin Ghanaa! (varsinkin, kun Argentiinakin putosi jatkosta....)

Koko Afrikan suosikki vastaan kisojen paras pelaaja (Diego Forlan, Uruguay). Jalkapalloa parhaimmillaan!

Valitettavasti maa ehti tarjota vain kaksi täydellisyyttä hipovaa jalkapallo-ottelua ennen, kuin Uruguay upotti Ghanan mitalihaaveet rankkarikisan tuloksena. Se tosin oli edellyttänyt uruguaylaistopparilta käsivirhettä juuri ennen lisäajan umpeutumista, mitä oli seurannut Ghanan epäonnistunut rankkari. Lopputuloksesta huolimatta tämä oli kenties kisojen jännittävin ja mieleen jäävin ottelu!

Kieltämättä tätäkin urheilujuhlaa jää kaipaamaan, mutta kuten jo monta kertaa olen sanonut, se on pelin henki. Kun kisat ovat vain kerran neljässä vuodessa, on kiinnostus aivan eri luokkaa kuin jokavuotisissa tapahtumissa. Näistäkin kisoista jäi käteen omat legendansa, omat tarinansa ja omat leimalliset erikoispiirteensä – joista vuvuzela ei todellakaan ole vähäisin! Kahden vuoden päästä palaamme asiaan EM-kisojen merkeissä, vaikka eurooppalainen jalkapallo ei aivan MM-tason kaltaista mielenkiintoa saavutakaan. Kansojen juhlan sijaan kyseessä on maanosien juhla. Mutta kieltämättä niitä kisoja seuraa uusin silmin jo paljon, paljon suurempi jalkapallon ystävä kuin ennen Jabulanin ensiliitoa Afrikan taivaan alla!

Jatkuvatko "punaisen raivon" voitonjuhlat kahden vuoden kuluttua EM-kisoissa? Se nähdään sitten. Tänä vuonna se on kultansa ansainnut.