Yhdessä erottelua vastaan

Eilen lauantaina Oulussa juhlittiin sateenkaaren väreissä. Vaaleanpunaisten ilmapallojen, sateenkaarilippujen ja vilpittömän ilon täyttämä ihmisjoukko oli kokoontunut juhlistamaan kesän toista virallista seksuaalivähemmistöjen pride-tapahtumaa, Oulun Seta ry:n järjestämää North Pridea. Aurinkoinen kesäpäivä tarjosi hienot puitteet tapahtumalle, jonka lämmin tunnelma kompensoi hieman sitä tosi asiaa, että kyseessä oli heinäkuun ensimmäinen ei-helteinen päivä.

Tapahtuma alkoi Oulun kaupungintalolta lähteneellä marssilla kuusisaareen, jossa järjestettiin puistopiknik. Paikalla oli mm. järjestöjen esittelyjä (mukana ainakin Vasemmistonuoret, Vihreät ja Kokoomusnuoret, "yllättäen" ei esimerkiksi Keskustanuoria...), erilaisia työpajoja, rantafutisturnaus sekä tietenkin myös elävää musiikkia ja muuta esiintyvää taidetta. Seksuaalisen tasa-arvon ilosanoma kukki kaikkialla.

Olin itse mukana tapahtumassa Oulun Vasemmistonuorten lipunkantajana ja jäsenhankkijana. Samalla otin ensimmäistä kertaa osaa minkäänlaiseen pride-tapahtumaan. Kokemus oli valtavan positiivinen: marssille ja sitä seuranneeseen puistojuhlaan otti osaa yli 500 ihmistä, ilmapiiri oli mainio ja tapahtumassa riitti rentoa ja iloista meininkiä. Oli hienoa olla mukana todistamassa, miten yhteenkerääntyneet ihmiset uskaltavat joukolla irroittautua ahdistavan massan paineesta ja vapauttaa todellisen minänsä - ylpeinä itsestään.

Tapahtumaa eivät päässeet varjostamaan edes Helsingin pride-marssilla sattuneista kaasuiskuista liikkeelle lähteneet huhut, joihin Oulun poliisi vastasi melkoisella miehityksellä: joka ainoa kadunkulma oli marssin aikana täytetty poliiseilla. Hienoisesta ylireagoinnin mausta huolimatta tärkeintä oli luonnollisesti se, ettei mitään sattunut, vaikka Oulun seutua onkin kaikki syy pitää "arvoliberaalia" etelää konservatiivisempana seutuna. Marssi sujui joka tapauksessa rauhallisesti, eikä sivusta seuraajilta satanut edes niitä "vitunhomoja" odotettuun tahtiin.

Olen hyvin iloinen siitä, että tällainen tapahtuma järjestettiin juuri Oulussa, sillä tällä seudulla näitä juuri tarvitaan. Oulu on isoksi kaupungiksi varsin konservatiivinen, eikä vapaamielisen kaupunkilaisnuorison arvomaailma ole vielä levinnyt yhteiskunnan jokaiselle osa-alueelle. Kehitystä ovat parhaansa mukaan jarruttaneet paikalliset ilmiöt, kuten laajalle levinnyt lestadiolainen herätysliike ja paikalleen jämähtäneet nk. tapakeskustalaiset asenteet. Tämän saattoi myös aistia tapahtumaa seuraamaan keräntyneiden ihmisten ilmeistä ja heidän eri medioille antamissa kommenteissaan ("en pidä tästä, mutta tämä on vapaa maa...").

Myös media osoitti jälleen kerran tympeytensä karsimalla kaiken vähänkään poliittisen tapahtuman ympäriltä. Yksikään päämedia ei noteerannut mukana olleita (tai sieltä poisjääneitä) järjestöjä, eikä antanut tilaa tapahtuman poliittisille motiiveille. Ei siis ole ihme, että joillekin on jäänyt epäselväksi, miksi tällaisia tapahtumia ylipäänsä järjestetään! Eräskin Kalevan nettilehden kommentoija muotoili asian näin: "Milloin on heterojen marssi...? Miksi poikkeavat pitää niin kovaa meteliä omasta seksuaalisuudestaan." Vastaukseksi voisi sanoa, että juuri sen vuoksi, että siitä edelleen kohistaan, vaikka syytä ei pitäisi olla. Kyse on aivan samasta asiasta kuin vaikkapa mustien kansalaisoikeustaistelusta Yhdysvalloissa 1960-luvulla: marssia pitää juuri niin kauan, kun ihmisiä vielä erotellaan.

Sillä avaruudesta käsin nähtynä me olemme kaikki vain ihmisiä*.

* Jukka Takalo - Jokainen on vähän homo

PS. Koska pride-marssi oli niin hyvin suojeltu, osoittautui päivän toinen marssi huomattavasti jännittävämmäksi: "lyhyt marssi" Kuusisaaren juhlapaikalta takaisin järjestötalolle! Liput tankoineen oli näet kuljetettava sellaisenaan, joten neljän hengen paraatimme herätti jonkin verran huomiota keskikaupungilla noin viiden aikoihin iltapäivällä.