Aitoon kanadalaiseen tapaan

Nyt sekin on sitten ohi: kaksi viikkoa intensiivistä television tuijotusta, valvottuja öitä, väsymykselle uhrattuja päiviä, töistä lintsaamisia ja siirrettyjä luku-urakoita – mutta myös elämää suurempia elämyksiä, kauniita suorituksia, karvaita pettymyksiä, urheiludraamaa enemmän kuin tarpeeksi sekä tietysti se paljon puhuttu lätkäturnaus. Vancouverin olympialaiset olivat talviurheilun huippuhetki aitoon kanadalaiseen tapaan – rakkaudella ja intohimolla.

On sanottu, että kun puhutaan kanadalaisesta urheilusta, silloin laitetaan luistimet jalkaan. Se on täysin jos mikä osoittautui täydeksi todeksi, kun vain haistelikin näiden olympialaisten tunnelmaa. Oli kyse sitten lumilautafinaalista, taitoluistelusta tai suurpujottelusta (jääkiekko on jo itsestäänselvyys), yleisö oli paikoillaan ja kohtelias hurraus raikui jokaiselle suoritukselle. Talviurheilu on Kanadassa niin arvostettu asia, että nämä olympialaiset nostivat tapetille jopa sellaiset lajit, joita en itse ole aiemmin seurannut laisinkaan. Merkittävin näistä lienee naisten jääkiekko.

Kanadan paluu olympiajääkiekon kuninkaaksi oli kasvutarina parhaimmillaan.

Jääkiekko on Kanadan suosituin urheilulaji ja koska sama tilanne on ainoastaan Suomessa, se on itseoikeutetusti lajin Mekka. Ei siis voinut kuin olettaa, että lajin syntysijoilla pelattava olympiatason jääkiekkoturnaus NHL-pelaajilla olisi ehdottomasti kaikkien aikojen hienoin koskaan pelattu sellainen. Oliko se sitten? – Aivan ehdottomasti. Vaikka muun muassa Venäjä ja Ruotsi isoina jääkiekkomaina floppasivat, oli pelien taso juuri niin upeaa ja näyttävää kuin kuvitella saattoi. Järjestelyt pelasivat, televisiointi oli parasta A-luokkaa ja laidat kolisivat kunnolliseen pohjoisamerikkalaiseen tapaan… Ja totta kai, muodostuipa turnauksesta myös huikea urheiludraama, jonka pääosissa oli vaahteralehtimiehistö: alunvaikeuksien jälkeen Kanada pyyhki verivihollisellaan pöytää 7-3, pilasi Slovakian jättiyllätyksen ja löi rajanaapurinsa upeassa finaalissa jatkoaikamaalilla. ”Oh Canada” ei ole koskaan soinut ylväämmin!

Vaikka jääkiekko onkin suhteellisen harvan kansakunnan suosiossa oleva laji, on se kuitenkin jo itsessään jakautunut hyvin merkittävästi. Jako on sukupuolinen: naisten jääkiekko on pysynyt pinnan alla, vaikka suuriakin ponnistuksia sen arvon nostamiseksi on tehty. Niin, tai sitä se on kaikkialla muualla: Kanadassa tilanne on toinen. Jos maa on jääkiekon arvostuksessa ykkönen, niin sitä se on vielä selvemmin naisten jääkiekossa. Vancouverin olympialaisissa laji pääsi vihdoin ja viimein sellaiseen arvostukseen ja valokeilaan, jonka se ansaitsee – voisi jopa väittää, että pelattu turnaus oli koko lajille ensimmäiset oikeat arvokisat koskaan. Vaikka tasoerot ovatkin vielä kovat, eikä niitä todennäköisesti koskaan saada kiinni, tulevat Euroopan huippumaat tiukasti pohjoisamerikkalaisten siskojensa takana. Suomen naisleijonien olympiapronssi maistui makealta viihdyttävän ottelun jälkeen siinä missä miestenkin.

Näitä kuvia kelpasi ihailla naistenkin puolella. Naarasleijonat nappasivat olympiapronssia kukistamalla rakkaan naapurimaamme jatkoaikamaalilla.

Kanadan perinteiset suositut lajit olivat muutenkin näissä kisoissa satsauksiltaan korkeatasoisia. Ainoa usein toistunut ongelma oli jääratojen pinnan sulaminen, mikä aiheutti ongelmia esimerkiksi pikaluistelussa. Vancouver onkin yksi lämpimimmistä paikoista, joissa talviolympialaisia ollaan koskaan vietetty: keskilämpötila on tammikuussakin plussan puolella. Sikäli kun tätä ei lasketa, esimerkiksi Curling-turnauskin oli hienoa katsottavaa, vaikka Torinon hopeamitalisti Suomi ei ollutkaan puolustamassa ihmetekoaan. Samoin taitoluistelu ja erityisesti sen loppunäytös tarjosivat melkoista silmäkarkkia. Yksi suosituimmista lajeista oli myös miesten lumilautailun lumikouru, josta Suomen Peetu Piiroinen nappasi kisojen kirkkaimman suomalaismitalin.

Sen sijaan keskieurooppalaisperäisten lajien ja pohjoismaalaisten hiihtolajien järjestelyissä ja ylipäänsä kisapaikan valinnassa ilmeni melkoisia ongelmia. Mäkihyppykisoista ei tahtonut tulla mitään, sillä kisapaikan tuuli kohteli kisaajia äärimmäisen epätasaisesti, eikä olympiakomitea ollut hyväksynyt vielä tuulikompensaation tuomaa korjausta tähän ongelmaan. Vancouverin silmiä hivelevän upeista maisemista huolimatta myös hiihto tuotti kilpailijoille ja sitä kautta myös kotikatselijoille tuskaa, kun paikallinen lumi ei tahtonut millään antaa periksi eurooppalaisvoitelijoiden yrityksille. Moitteelle on myös sijaa itse hiihtotapahtumien televisioinnissa, mikä oli suoraan sanoen tappavan tylsää, sekavaa ja hankalasti hahmotettavaa kautta linjan. Koko talven hiihtourheilua sivusta seuranneena voin katsoa väitteelläni olevan muutakin pohjaa kuin pelkkä subjektiivinen mututuntuma.

Peetu Piiroinen sai kunnian kantaa Suomen joukkueen kirkkainta mitalia. Olympiatason lumilautailu näissä olosuhteissa ei todellakaan jättänyt ketään kylmäksi.

Kisajärjestelyt menivät hienoudessaan myös liiallisuuksiin, tässä tapauksessa jopa kohtalokkain seurauksin. Maailman nopeimmaksi väitetty kelkkailurata nimittäin vaati jo ennen virallisia avajaisia harjoittelemassa olleen georgialaislaskijan hengen tämän törmättyä radalta luisumisen jälkeen tolppaan. Traaginen tapahtuma varjosti muun muassa kisojen avajaisia, jotka olivat – kuten arvata saattaa – talviolympialaisten historian kalleimmat. Tämä siitäkin huolimatta, että tekninen virhe esti olympiatulen sytyttämisen aiotulla tavalla, kun tarkoitetuista neljästä ”jäälohkareesta” nousi ylös vain kolme. Tapahtumasta tehtiin sydämellistä pilaa lopetusseremoniassa, aitoon kanadalaiseen tapaan.

Suomalaisittain Vancouverin olympialaiset eivät sujuneet odotetusti. Tuloksena oli vaisuhko viisi mitalia, yksi hopeinen ja loput pronssia. Vaikka yksittäiset suoritukset ovat toki hienoja asioita sinänsä, on roima pudotus pelkästään Torinon mitalisaaliista sen verran suuri, että nyt jos koskaan on todellinen mietinnän paikka. Pettymyksiä sattui toki muillekin, esimerkiksi Venäjä jäi hurjista tavoitteestaan saavutettuaan ”vain” kolme kultaa ja yhteensä 15 mitalia. Venäjällä onkin jo alettu toimiin kisamenestyksen parantamiseksi, mikä on luonnollista, sillä ovathan seuraavat talviolympialaiset heidän kotikisansa!

Vancouverin kauniita maisemia tulee ikävä.

Mitä sitten jäi käteen? Kanada järjesti omaleimaiset ja ehdottoman ammattitaitoiset talviurheilukisat, joiden hohdokasta muistoa eivät pääse varjostamaan edes muutamat sattuneet kömmähdykset. Siitä huolimatta – ja vaikka suosikkilajini jääkiekko olikin Vancouverissa se upein keskipiste – jäi minulle sellainen maku, että Torinon olympialaiset olivat urheilullisesti ja kokonaisuudeltaan onnistuneemmat kuin nämä. Se tosin saattaa johtua Torinon suomalaismenestyksestä, mikä saa minut jääväämään itseni tällaisilta arvioilta. Luonnollisesti haikein mielin on lähdettävä kohti arkea ja neljän vuoden kuluttua häämöttäviä Sotsin talviolympialaisia, joilta on lupa odottaa paljon – ainakin sikäli, kun NHL suostuu tekemään palveluksen jääkiekkomaailmalle ja päästää tähtipelaajansa mukaan olympiakentille!

Nyt kun yöt on valvottu, on aika katsella taas arjen ja todellisen maailman puolelle. Tämän kevään suurin koitos – ainakin minun osaltani – on nimittäin vasta edessä. Seuraavaksi otan kirjan käteen ja aloitan oman olympiatason harjoitteluni YTL:n kansallisia kirjoituskilpailuja varten!