Pakkoruotsia kaatamassa

Kuten tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, tarjoutui minulle viime tiistaina (30.11) elämäni tilaisuus päästä valtakunnalliseen televisioon vastustamaan yhteiskuntamme herpestä*, koko kansan rakastamaa pakkoruotsia. Ensimmäisenä televisioesiintymisenä tilanne oli luonnollisesti jännittävä ja kokemuksena hieno. Samaa ei kuitenkaan voi parhaalla tahdollakaan sanoa itse keskustelusta.

YLE oli kohukkaan homoillan rohkaisemana päättänyt toistaa saman formaatin uudelleen ja houkutellut paikalle laajan kattauksen mielipiteiden kirjoa ja erilaisessa asemassa olevia keskustelijoita. Hyvä sinänsä, mutta kuten katsojat varmaan huomasivatkin, loppui keskustelun mielenkiinto siihen, missä Mikaela Nylander ja Päivi Storgård astuivat esiin.

Koko keskustelu oli päämäärätöntä jankkausta alusta loppuun. Koko aika meni käytännössä siihen, että kokoonsa nähden yliedustettu kielivähemmistö heitteli samoja vanhoja argumentteja, kieltäytyi ymmärtämästä vastapuolen näkemyksiä ja kaiken huipuksi vaihtoi puheenaihetta jatkuvasti tiukan paikan tullen. Pakkoruotsittajat onnistuivat käyttämään 75 % koko ohjelma-ajasta, vastaamatta silti yhteenkään vaikeaan kysymykseen.

Ohjelmasta saattoi jäädä sellainen kuva, että keskustelussa olisi jotenkin mukana kaksi samalla viivalla olevaa näkemystä. Se ei pidä paikkaansa. Koska esiintymisjännitys vei mielestäni parhaan terän argumentaatiostani, enkä sen huutomyrskyn seasta kyennyt tuomaan mielipiteitäni tarpeeksi uskottavasti esille, olen nyt päättänyt kumota joka ainoan ohjelmassa esitetyn argumentin pakkoruotsin puolesta, jotta ihmiset ymmärtäisivät pakkoruotsin kannattajien älyllisen epärehellisyyden. Seurvaassa siis joukko suomenruotsalaisia argumentaatiovirheitä, var så god!

Pakkoruotsikeskustelu alkaa joka ainoa kerta jonninjoutavalla jeesustelulla siitä, miten meillä on muitakin pakkoja kuin ruotsin kieli. Siksi termiä "pakkoruotsi" ei saisi käyttää. Tämä ei tosin ole totta. Ruotsin opiskelu on todellakin pakko sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä se on ainoa pakollinen aine jokaisella koulutusasteella. Ei historianopiskelijan ole pakko opiskella matematiikkaa korkeakoulussa, ruotsia on.

Toisin kuin pakkoruotsittajat tahtovat uskotella, Ruotsi ei ole universaalioppiaine eikä kuulu maailman pääkieliin. Sitä ei siis voi verrata matematiikkaan tai englantiin. Onko matematiikan Nobelin voittamisen edellytyksenä useinkaan ruotsinkielen taito? Tuskin, mutta englantia nobelistit eivät yleensäkään voi välttää. Nokkelassa vasta-argumentissa "pakkosuomi" taas ikään kuin kieltäydytään ymmärtämästä sitä tosi asiaa, että 90 % suomalaisista puhuu suomea äidinkielenään. On täysin vieras ajatus, ettei Suomessa jonkun tarvitsisi hallita valtakunnan pääkieltä.

Emme voi perustella pakkoruotsia historialla tai sillä, että se on osa kulttuuriamme. Historiaa luetaan historian tunnilla, eikä kulttuurin ymmärtäminen vaadi vähemmistön kielen opiskelua. Vastaavalla argumentilla roomalaisen kulttuurin ymmärtäminen vaatisi latinan kielen opintoja. Sitä paitsi on aiheellista kysyä, onko suomenruotsalainen kulttuuri niin olennaisesti erilainen kuin valtakulttuuri ja missä piilee sen korvaamaton arvo, jotta joka ainoan suomalaisen olisi sitä tunnettava ja tunnustettava?

Ruotsinkielisten palveluiden turvaaminen ei käy pakkoruotsin kautta. Ruotsin pakollisuudesta huolimatta ruotsia hallitaan verrattain huonosti. Ruotsinkielisten oikeus saada palveluja tulee turvata niillä alueilla, joissa ruotsinkielisiä on. Jos ajattelemme asiaa Euroopan mittakaavassa, eihän saksalainenkaan voi vaatia omankielisiä palveluja saksalaisalueiden ulkopuolella, vaikka kyseessä on EU:n virallinen kieli.

Vaikka ruotsia tarvitaan työelämässä englannin jälkeen toiseksi eniten (kuten tosielämässäkin yhtä sympaattinen Kaj Kunnas varsin rehellisesti meille kertoi), ei se silti ole järkevä perustelu pakolle. Kyse ei edes ole siitä, etteikö ruotsia tarvittaisiin, vaan siitä, etteivät sitä kaikki tarvitse. Osa tästä tarpeesta liittyy sitä paitsi virkamiesruotsiin ja ruotsin muuten vahvaan asemaan lainsäädännössä, ei niinkään kielen todelliseen tarpeeseen. Sitä paitsi tarpeen vaatiessa kielitaitoa on mahdollista kartuttaa myös aikuisena, esimerkiksi täydennyskoulutuksena.

Lapsi tai nuori ei voi tietää, mitä kieliä hän tulevaisuudessa tarvitsee. Ilmeisesti RKP kuitenkin voi tietää, että yksi niistä tulee olemaan ruotsi. Vapaassa kielivalinnassa kyse on vapaudesta, johon liittyy myös vastuu. Suomenruotsalainen vähemmistö ei halua antaa suomalaisnuorille vapautta tehdä tätä valintaa. Tietenkin monet (esimerkiksi Paavo Arhinmäki) haluavat pitää kiinni jalosta periaatteesta, että kaikille taataan samat mahdollisuudet elämässä opettamalla kaikille samoja aineita. Mielestäni vaihtoehtoisuus jonkun toisen kielen kanssa ei uhkaisi tätä tasavertaisuutta.

Koska ruotsinkielinen vähemmistö on keskittynyt asumaan varsin pieneen osaan Suomea, sen pakollinen opiskelu ei ole perusteltua muualla Suomessa. Pinta-alallisesti suurimmassa osassa Suomea venäjänkielinen vähemmistö on ruotsinkielistä vähemmistöä suurempi. Suomen maantieteellinen sijainti Ruotsin vieressä on yhtä hyvä perustelu pakkoruotsille kuin pakkovenäjälle. Kahdesta kielestä on varmasti hyötyä, mutta eiköhän tämä päde mihin tahansa kahteen kieleen, eikä pelkästään ruotsiin.

Kuten Mikaela Nylander niin huvittavan moneen kertaan teki tiettäväksi, joillekin on ilmeisesti täysin epäselvää, millä tavalla pakkoruotsi on pois muiden kielten opiskelusta. Minäpä kerron sen teille vast'ikään ylioppilaaksi päässeen ex-lukiolaisen kokemuksen äänellä: Pakollinen kieli vie aikaa ja energiaa, eikä suurimmalla osalla nuorista riitä sen jälkeen enää motivaatiota aloittaa vielä muiden kielten opintoja. Ajatellaanpa, jos fysiikassa menestyvä lukeva nuori haluaisi opiskella saksaa, josta teknillisellä alalla on hyötyä: lukiossa on 12 fysiikan kurssia, jonka päälle hän todennäköisesti lukee vielä pitkää matematiikkaa (12-13 kurssia). Päälle tulee melkoinen määrä pakollisia aineita - sekä tietenkin pakkoruotsi. Täytyy olla todella motivoitunut kieltenopiskelija, jotta tämän paketin lisäksi haluaa vielä ottaa kolmannen vieraan kielen vaivoikseen. Eri asia, jos saksan voisi valita ruotsin tilalle. Ja sitten valitetaan, etteivät suomalaiset osaa kieliä.

Ja paras viimeiseksi: se että ruotsinkieli on "helppo" kieli, ei ole perustelu sen pakollisuudelle. Kyllä suomalaiset varmaan oppisivat vironkin helposti, mutta ei meillä ole pakkoviroa, vaikka Viro on rajanaapurimme ja vieläpä sukulaiskansa...

Järjellisiä argumentteja pakkoruotsin puolesta ei siis ainakaan kyseisen ohjelman aikana löytynyt. En ole yllättynyt. Kyse on loppujen lopuksi vain ja ainoastaan siitä, että historiallisesti varakkaampi, vaikutusvaltaisempi ja poliittisesti korkea-arvoisempi kielieliitti ei halua luopua omista etuoikeuksistaan. Mikä kielivähemmistö muka haluaisi? Senpä vuoksi ohjelman suurin virhe olikin laittaa vastapuoleksi nimen omaan suomenruotsalaiset, kun oikea syypää pakkoruotsiin ovat pakkoruotsia kannattavat valtaväestön edustajat. Mikaela Nylanderin sijaan olisin nähnyt paljon hedelmällisempänä keskustelun Jyrki Kataisen kanssa.

Loppuun vielä sellainen muistutus, että - vastoin aika monelle syntynyttä mielikuvaa - pakkoruotsi EI mielestäni lukeudu maamme suurimpiin poliittisiin epäkohtiin. Kyllä, se on mielestäni yhteiskuntaamme rasittava historiallinen jäänne, mutta kiellän ehdottomasti sen motivoivan minua samaan tapaan kuin esimerkiksi Heikki Talaa (kaikki kunnioitus hänelle) tai osaa perussuomalaisista. Se on yksi epäkohta muiden joukossa, eikä kritiikkini todellakaan ole suunnattu suomenruotsalaista vähemmistöä vastaan. Ainoa syy, miksi asiasta lähdin televisioon asti puhumaan oli se, että minua pyydettiin. Sellaisesta tilaisuudesta ei vain voinut kieltäytyä.

* Herpes-vertauksella tarkoitan kiusallista, mutta harmitonta ilmiötä, josta on pirun hankala päästä eroon.