Muutin mieleni.
Kirjoitin taannoin, että Pekka Haavisto olisi minulle sopivin presidenttiehdokas ja ääneni tulisi menemään hänelle. Viime viikkoina olen tullut toisiin aatoksiin. Lopulta olen päättänyt äänestää sopivimman sijaan parasta: ääneni meni Paavo Arhinmäelle.
Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun olen äänioikeutettu presidentinvaaleissa. Vaikka eduskuntavaaliuurnilla on käyty, tiesin tapahtuman jäävän erityisellä tavalla mieleeni vielä pitkälle tulevaisuuteen. Tältä kantilta ajateltuna en voinut tehdä itselleni sitä karhunpalvelusta, että olisi äänestänyt "taktisesti oikein" tai "ihan hyvää tyyppiä".
Jos joskus on aika äänestää nuoruuden innolla radikaalia vaihtoehtoa, niin se on nyt. Kuuden vuoden päästä ikääntymisen tuoma konservatiivisuus vie kuitenkin voiton, eikä ehdolla todennäköisesti edes ole sellaista voimahahmoa kuin Arhinmäki on.
Presidentti-instituutio tarvitsee perinpohjaista tuuletusta. Se on kaavoihinsa kangistunut pönötysvirka, vanha jäänne, joka on ongelmallinen paitsi lainsäätäjille, myös äänestäjille ja kansalaisille. Vähäisestä vallastaan huolimatta presidentti on silti meille suomalaisille arvojohtaja, maan henkinen isä tai äiti. Tämän vuoksi presidentiksi pitää valita sellainen, joka osaa käyttää tätä arvovaltaa ajaakseen tärkeitä asioita arvovaltansa kautta. Politiikka tulee palauttaa presidentinlinnaan.
Presidentin äänestäminen on tärkeä linjaveto, vaikka oma ehdokas ei tulisikaan valituksi presidentiksi. Vaalitulokset jäävät voimaan ja niitä tullaan ihmettelemään seuraavat kuusi vuotta. Onnistuneet presidentinvaalit ovat lisäksi antaneet pontta myös päiväpolitiikkaan, kuten Timo Soinin noususta olemme saaneet huomata.
Arhinmäki on viimeisimpien kannatusmittausten mukaan tehnyt jo historiaa ohittamalla SDP:n Paavo Lipposen. Tämä on ensimmäinen kerta Suomen historiassa, kun vasemmistoliiton presidenttiehdokas on sosiaalidemokraattien ehdokasta suositumpi. Tällaista mahdollisuutta ei voi jättää käyttämättä, vaan gallupien on realisoiduttava myös vaalitulokseksi. Siitä alkaa vasemmiston nousu.
Näiden vaalien kannalta erityisen merkityksellistä on se, että Lipposesta puhuttiin vielä aivan äskettäin yhtenä kärkiehdokkaista. Joko Lipponen ei enää ole sellainen, tai sitten Arhinmäestä on tullut Niinistön realistinen haastaja.
Suomi tarvitsee vasemmistolaisen vaihtoehdon näihin vaaleihin, eikä vihreiden Pekka Haavisto ole leimallisesti tällainen. Hän olisi varmasti hyvä presidentti, mutta kokoomuksen Sauli Niinistön haastajaksi olisi hyvä saada henkilö, joka edustaa selkeää vaihtoehtoa porvarilliselle ajattelulle. Vastakkainasettelun aika ei ole ohi.
Eikä vasemmistolainen äänestäessään Arhinmäkeä ainakaan häviä mitään: ääni hänelle on joka tapauksessa ääni pois Niinistöltä, mikä tarkoittaa toista kierrosta. Kun Soinin uhka näkyy pikku hiljaa laantuvan, pääsevät Haavistoa symppaavat todennäköisesti taktikoimaan joka tapauksessa - ellei sitten vaalien musta hevonen aja vasemmalta ohitse.
