Punaisen aallon harjalla

Paras Paavo voittakoon!

2012-01-17T14:24:00.001+02:00

Muutin mieleni.

Kirjoitin taannoin, että Pekka Haavisto olisi minulle sopivin presidenttiehdokas ja ääneni tulisi menemään hänelle. Viime viikkoina olen tullut toisiin aatoksiin. Lopulta olen päättänyt äänestää sopivimman sijaan parasta: ääneni meni Paavo Arhinmäelle.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun olen äänioikeutettu presidentinvaaleissa. Vaikka eduskuntavaaliuurnilla on käyty, tiesin tapahtuman jäävän erityisellä tavalla mieleeni vielä pitkälle tulevaisuuteen. Tältä kantilta ajateltuna en voinut tehdä itselleni sitä karhunpalvelusta, että olisi äänestänyt "taktisesti oikein" tai "ihan hyvää tyyppiä".

Jos joskus on aika äänestää nuoruuden innolla radikaalia vaihtoehtoa, niin se on nyt. Kuuden vuoden päästä ikääntymisen tuoma konservatiivisuus vie kuitenkin voiton, eikä ehdolla todennäköisesti edes ole sellaista voimahahmoa kuin Arhinmäki on.

Presidentti-instituutio tarvitsee perinpohjaista tuuletusta. Se on kaavoihinsa kangistunut pönötysvirka, vanha jäänne, joka on ongelmallinen paitsi lainsäätäjille, myös äänestäjille ja kansalaisille. Vähäisestä vallastaan huolimatta presidentti on silti meille suomalaisille arvojohtaja, maan henkinen isä tai äiti. Tämän vuoksi presidentiksi pitää valita sellainen, joka osaa käyttää tätä arvovaltaa ajaakseen tärkeitä asioita arvovaltansa kautta. Politiikka tulee palauttaa presidentinlinnaan.

Presidentin äänestäminen on tärkeä linjaveto, vaikka oma ehdokas ei tulisikaan valituksi presidentiksi. Vaalitulokset jäävät voimaan ja niitä tullaan ihmettelemään seuraavat kuusi vuotta. Onnistuneet presidentinvaalit ovat lisäksi antaneet pontta myös päiväpolitiikkaan, kuten Timo Soinin noususta olemme saaneet huomata.

Arhinmäki on viimeisimpien kannatusmittausten mukaan tehnyt jo historiaa ohittamalla SDP:n Paavo Lipposen. Tämä on ensimmäinen kerta Suomen historiassa, kun vasemmistoliiton presidenttiehdokas on sosiaalidemokraattien ehdokasta suositumpi. Tällaista mahdollisuutta ei voi jättää käyttämättä, vaan gallupien on realisoiduttava myös vaalitulokseksi. Siitä alkaa vasemmiston nousu.

Näiden vaalien kannalta erityisen merkityksellistä on se, että Lipposesta puhuttiin vielä aivan äskettäin yhtenä kärkiehdokkaista. Joko Lipponen ei enää ole sellainen, tai sitten Arhinmäestä on tullut Niinistön realistinen haastaja.

Suomi tarvitsee vasemmistolaisen vaihtoehdon näihin vaaleihin, eikä vihreiden Pekka Haavisto ole leimallisesti tällainen. Hän olisi varmasti hyvä presidentti, mutta kokoomuksen Sauli Niinistön haastajaksi olisi hyvä saada henkilö, joka edustaa selkeää vaihtoehtoa porvarilliselle ajattelulle. Vastakkainasettelun aika ei ole ohi.

Eikä vasemmistolainen äänestäessään Arhinmäkeä ainakaan häviä mitään: ääni hänelle on joka tapauksessa ääni pois Niinistöltä, mikä tarkoittaa toista kierrosta. Kun Soinin uhka näkyy pikku hiljaa laantuvan, pääsevät Haavistoa symppaavat todennäköisesti taktikoimaan joka tapauksessa - ellei sitten vaalien musta hevonen aja vasemmalta ohitse.

Presidentinvaaleista

2011-12-29T18:33:00.004+02:00

Suomalaisten ikiaikaiset suosikkivaalit, Presidentinvaalit ovat jälleen käsillä. Ehdokkaat ovat nimitetty ja kova kisa toisen kierroksen paikoista on jo täydessä vauhdissa.

Vaikka yhtään ääntä ei ole vielä annettu, ovat suurimmat mediatalot jo asettaneet varsin sitovat ennakkoasetelmat: Niinistö tulee vaalit voittamaan, ensimmäisellä kierroksella ratkaistaan hänen haastajansa toisella kierroksella. Mielipidemittausten mukaan se toki siltä näyttääkin, kiitos kaupallisen median vuodesta 2006 käynnissä olleen iloisen propagandasodan. Ei liene kellekään epäselvää, etteikö esimerkiksi MTV3 olisi avoimesti Niinistön puolella.

Vaaleissa jokaisella on kuitenkin valta päättää itse omasta ehdokkaastaan Suomen presidentiksi. Siksi onkin elintärkeää, että jokainen myös pyrkii aktiivisesti ottamaan selvää ehdokkaista ja muodostavat itse oman mielipiteensä - eikä anna mainostoimistojen tehdä sitä puolestaan. Päätöksiä tule tehdä mututuntumalla tai fiilispohjalta, sillä presidentti on - kaikesta tarpeellisesta vallanrajoittamisesta huolimatta - edelleen maamme henkinen johtohahmo ja kansainvälinen keulakuva.

Eduskuntavaaleihin verrattuna presidentinvaalit eroavat siinä suhteessa merkittävästi, että presidentiksi äänestetään nimen omaan henkilöä, ei puoluetta. Siinä missä eduskuntavaaleissa puolue on ehdottomasti olennaisempi kuin varsinainen ehdokas, presidentinvaaleissa on lupa ja velvollisuus mennä henkilökohtaisuuksiin. Hyvän puolueen huono ehdokas on presidentinvaaleissa yhtä kuin huono ehdokas.

Presidentinvalintaa ei pidä myöskään tehdä väärin perustein. Harmittavan moni ei tosi asiassa tunnu tietävän, mikä presidentin rooli tämän päivän Suomessa edes on. Vaikka vaalikeskusteluja hallitsee tälläkin hetkellä EU ja talouspolitiikka, presidentillä ei tosi asiassa ole valtaa vaikuttaa kumpaankaan näistä. Budjettivalta on eduskunnalla, Suomea EU:ssa edustaa pääministeri. Presidentin keskeisimmät tehtävät ovat ulkopolitiikan johtaminen yhdessä hallituksen kanssa, sekä Suomen edustaminen ulkomailla.

Kotimaan politiikassa presidentillä ei ole lainsäädännöllistä roolia, mutta suuren kansansuosion vuoksi hänen odotetaan toimivan mielipidevaikuttajana, "arvojohtajana", kuten niin usein sanotaan. Moni haluaisi myös nähdä presidentin sovittelevassa roolissa puolueiden välillä.

Ihanteelliselta presidentiltä odotetaan siis ulkopolitiikan tuntemusta, jonkinlaista ulkopoliittista linjaa, edustavuutta ja diplomaattista sovittelevuutta. Tämän lisäksi hänen arvomaailmaansa kiinnitetään erityistä huomiota.

Tämän perusteella olen nyt listannut ehdokkaat järjestykseen huonoimmasta parhaimpaan sillä perusteella, miten presidentille asetetut vaatimukset minun mielestäni täyttyvät. Miinukset ja plussat tulevat omien mielipiteideni pohjalta.

(RKP:n tai Kristillisten ehdokkaat lienee turvallista hylätä jo tässä vaiheessa: uskovaisesta ex-kävelijästä tai suomenruotsalaisesta epäpätevästä vähemmistövaltuutetusta ei koskaan tule Suomen presidenttiä.)

6. Timo Soini

+ Hauska kansanomainen mies

- Vastustaa homoliittoja
- Vastustaa aborttia
- Patavanhoillinen katolilainen
- Israelin ystävä
- Ei varsinaista ulkopoliittista kokemusta
- Ei erityisen edustava
- Kovaäänistä kritiikkiä vailla ratkaisuja
- Leimallisesti puolueensa puheenjohtaja, ei koko kansan presidentti

5. Sauli Niinistö

+ Pitkään politiikan ulkopuolella ollut itsenäinen ajattelija
+ Kokemusta kansainvälisestä politiikasta

- Vastustaa homoavioliittoja
- Konservatiivinen arvomaailma
- Lähes kritiikitön suhtautuminen Yhdysvaltoihin
- Nato:n salarakas
- Elitistinen vanha pankkiiri
- Ei tunnetusti kovin diplomaattinen ihminen

4. Paavo Lipponen

+ Pitkäaikainen pääministeri, hyvä tuntemus kotimaanpolitiikasta
+ Presidenttimäisen jämäkkä imago
+ Vapaamielisempi kuin Niinistö ja Soini...

- ...mutta ei kovin vapaamielinen arvomaailma hänelläkään
- Teollisuuden lobbarin tausta
- Liian oikeistolainen
- Liian vanha
- Hankala ja autoritäärinen tyyppi

3. Paavo Väyrynen

+ Kiistatta kokenein ehdokas
+ Loppujen lopuksi varsin miellyttävä ja edustava hahmo
+ Oikeasti hyviä ajatuksia

- Vastustaa homoliittoja
- Arvaamaton ja sekava ajatusmaailma
- Vaihtaa mielipidettään turhan usein
- Itseriittoinen, ei niinkään yhteistyökykyinen

2. Paavo Arhinmäki

+ Arvoliberaali ja suvaitsevainen
+ aidosti vasemmistolainen ja ihmisläheinen
+ nuori ja räväkkä
+ entinen radikaali nuorisopoliitikko
+ NATO-vastainen, solidaarisuus kansainvälisissä kysymyksissä

- Leimallisesti puolueensa puheenjohtaja
- Vähänlaisesti kokemusta ulkopolitiikasta

1. Pekka Haavisto

+ Diplomaattinen ja sovitteleva
+ Arvoliberaali ja suvaitsevainen
+ Kokemus ja laaja ymmärrys ulkopolitiikasta
+ Ympäristökysymykset
+ Miellyttävä persoona

- Nato-kanta epävarma.

Johtopäätös: vaikka Paavo Arhinmäki on joukosta suosikkini poliitikkona, Pekka Haavisto on kiistatta sopivampi nimen omaan presidentiksi. Arhinmäki on todennäköisesti itsekin lähtenyt vaaleihin tekemään vaalityötä seuraavia oikeita vaaleja ajatellen, enkä rehellisyyden nimissä pysty näkemään häntä sidottuna presidentin sovinnaiseen virkaan kuudeksi seuraavaksi vuodeksi. Arhinmäen vahvuudet eivät ole niillä osa-alueilla, joita presidentiltä vaaditaan.

Sen vuoksi olen päättänyt auttaa Arhinmäkeä pysymään mukana päiväpolitiikassa ja äänestän Pekka Haavistoa Suomen presidentiksi. Hänestä Suomi saa erinomaisen, nykyaikaisen keulakuvan, joka on paitsi edustava, myös oikeasti kyvykäs ulkopolitiikan johtaja.

Haaviston suurin este valinnalle lieneekin parhaiten esillä maakuntien peräkylien kuppiloissa, joissa älykkyysrajoitteiset junttiukot puhuvat miehestä yleisesti nimityksellä "se homo".

Kiitos sulle Jeesuksemme?

2011-12-21T20:38:00.000+02:00

Liian moni ihminen kysyy, miksi vietän joulua, vaikka olen puhdas ateisti. Historian opiskelijana kyseiset nokkelat napautukset saavat suonet punoittamaan otsassani. Miksi suurin osa kaikista ihmisistä on niin tietämättömiä asioiden suhteen, ainakin mitä tulee aiheeseen joulu ja sen uskonnollinen sisältö? Tämä asia on nyt vaivannut minua jonkin aikaa ja siksi ajattelinkin kertoa teille hieman erilaisen joulutarinan vanhan ja tutun tarinan pohjalta.

Aloittakaamme (perinteiden kunniaksi) sillä vanhalla tutulla:

Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava/Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana/Ja kaikki menivät verolle pantaviksi, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin Joosefkin lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ylös Juudeaan, Daavidin kaupunkiin, jonka nimi on Beetlehem, hän kun oli Daavidin huonetta ja sukua /verolle pantavaksi Marian, kihlattunsa, kanssa, joka oli raskaana. / Niin tapahtui heidän siellä ollessaan**, että Marian synnyttämisenaika tuli. / Ja hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloi hänet ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut sijaa majatalossa. / Ja sillä seudulla oli paimenia kedolla vartioimassa yöllä laumaansa.

Seuraavaksi saan miettiä, mistä aloittaisin.

Jouluevankeliumin tapahtumat sijoittuvat ”nykyaikaisten arvioiden” mukaan vuosien 7 eaa. – 4 eaa. tienoille. Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen historialliselta kantilta, sillä asiaan liittyy melkoinen määrä muuttujia. Ensinnäkin tarinaan olennaisesti liittyvä Kuningas Herodes kuoli jo vuonna 4 eaa noin 70-vuoden iässä. Toisaalta evankeliumissa suoraan mainittava Kyrenius – eli Quirinus nimitettiin Syyrian maaherraksi vasta vuoden 6 jaa. jälkeen – Herodeksen ollessa jo kuollut.

Myöskään päivämäärä ei ole aivan selvää pässinlihaa. Nykyinen joulupäivä 25. joulukuuta kun ei oikein sovi kyseisten tapahtumien taustalle. Kyseisenä vuodenaikana ei esimerkiksi laidunneta lampaita, vaikka tarinaan olennaisesti liittyvien paimenten kerrotaan näin tekevän. Merkittävintä on kuitenkin se, että kyseinen ajanjakso oli tuolloin Rooman valtakunnassa pyhitetty Saturnus-jumalan kunniaksi järjestettävälle Saturnalia-juhlalle. Kyseinen keskitalven juhla tuskin olisi ollut kaikkein otollisin hetki pakottaa ihmiset liikkeelle.

Verollepano on muutenkin varsin mielenkiintoinen asia, sillä Raamatun lisäksi ei missään muussa historiallisessa lähteessä löydy yhden yhtä mainintaa siitä, että Augustus olisi keisarina tällaisen määrännyt koko maahan. Sikäli kun kyseessä oli niinkin merkittävä tapahtuma, kuvittelisi edes YHDEN aikalaishistorioitsijan mainitsevan siitä. Mutta ei. Lienee siis hyvin epätodennäköistä, että koko valtakuntaa koskevaa verollepanoa ylipäätään tapahtui.

Juudeassa verollepano silti nähtävästi toteutettiin Quirinuksen toimesta vuonna 6. jaa. Verollepano tapahtui kuitenkin nimenomaan asuinkaupungissa. Quirinus, jolle verollepanon järjestäminen oli tärkein tehtävä, tunnettiin loogisena ja järkevänä hallitsijana, eikä muutenkaan olisi ollut mitään mieltä vaatia ihmisiä matkustamaan esi-isiensä kotikaupunkeihin ainoastaan verollepanon vuoksi. Kyseessä olisi ollut sen suuruusluokan kansainvaellus, että siitä löytyisi todennäköisesti mainintoja aikalaiskirjoituksissa. Näillä näkymin vaikuttaa kuitenkin erittäin todennäköiseltä, että sellainen keksittiin Raamattuun pelkästään tekosyyksi: Vanhan Testamentin ennustusten mukaan messiaan oli tultava Juudeasta.

Jeesuksen syntymäpaikkana Betlehem ei myöskään vaikuta loogisimmalta vaihtoehdolta – hänet kuitenkin tunnetaan yleisesti (raamatussakin) nimellä ”Jeesus Nasaretilainen”. Ajan nimikäytäntö oli, että sukunimi tuli joko isän nimen pohjalta ("Jeesus Joosefin poika") tai syntypaikan perusteella. Mikään ei siis viittaa siihen, että Jeesus olisi syntynyt missään muualla kuin Galileassa.

Betlehem oli kuitenkin mitä loogisin vaihtoehto Jeesus-myytin rakentamisen kannalta, olihan se juutalaisessa mytologiassa sen kaikkein tunnetuimman kuninkaan, Daavidin kotikaupunki. Evankeliumien premissi oli nimittäin paitsi todistaa Jeesuksen jumaluus, myös saada juutalaiset kääntymään hänen seuraajikseen – mistä muodostui lopulta uusi uskonto kristinusko. Kuninkaana ollessaan Israelin valtakuntaa aggressiivisesti laajentanut sotakuningas Daavid sopi siksi erinomaisesti juutalaisten kuninkaan esi-isäksi ja tämän syntypaikka myös uuden messiaan syntypaikaksi.

(Mielenkiintoinen välihuomautus: mikäli Jeesus ei tosi asiassa ollut Joosefin lapsi, ei hän myöskään ollut Daavidille sukua! Mitenkäs nyt suu pannaan, hoosianna?)

Johtopäätös siis on: Jeesus ei syntynyt 25. joulukuuta vuosien 7 eaa. – 4. eaa. välillä, tuskin edes Betlehemissä, jonne Joosef ja Maria eivät olleet menossa ainakaan veronpanon vuoksi. Ja mitä tulee siihen kauniiseen seimi-rakennelmaan, joita katolilaiset niin mielellään rakentelevat joulunsa iloksi, lienee sekin saanut alkunsa yhdestä lukuisista raamattuun liittyvistä käännösvirheistä. Betlehemissä ei nimittäin tuohon aikaan ollut yhtä ainutta majataloa, eikä tarinaan liitettävää tallia itse asiassa mainita edes Raamatussa. Siinäpä vankka pohja kristilliselle joululle.

Yhtä kaikki, kaikki kriittiseen ajatteluun kykenevät ymmärtänevät, että Raamatun jouluevankeliumi on samanlaista kristillistä legendaa kuin Kalevala on suomalaista kansanperinnettä. Miksi siis ylipäänsä kerron tästä? Koska liian moni ei tiedä asioiden olevan näin! Historianopiskelijana näen punaista aina kun ala-asteikäiset lapset imevät historiallisen tietoutensa satukirjasta, jota heille pakkosyötetään uskonnontunneilla mitään kyseenalaistamatta, mitään kiistämättä ja mitään objektiivisesti tarkastelematta. Monilla käsitykset säilyvät sellaisenaan aikuisikään saakka.

Ja vielä sikäli kun ihmiset ymmärtävät Raamatun kontekstin vertauskuvallisena teoksena, haluaisin esittää kysymyksen: mitä ihmettä tämä jouluevankeliumi haluaa meille oikein opettaa? Vastaus: sen että Jeesus on jumalan poika ja joulua on vietettävä hänen kunniakseen. Piste. Tosi asiassa siihen ei sisälly sen suurempaa sanomaa antamisen ilosta, välittämisestä tai lähimmäisen rakkaudesta: se on vain ja ainoastaan uskonnollista todistelua. Jouluihmisenä minua häiritsee suunnattomasti, että moinen soopa on syrjäyttänyt joulukuun 25. päivän alkuperäisen merkityksen keskitalven juhlana, jota vietetään auringon kunniaksi: valon voitto pimeydestä, talvipäivänseisaus, kun ei todellakaan ole sattumalta kyseisen päivän lähistöllä.

Kohti aidosti maksutonta koulutusta

2011-08-15T23:01:00.007+03:00

Opetusministeri Jukka Gustafssonin (sd.) ehdotus lukion oppikirjojen maksuttomuudesta on ilman muuta parasta, mitä opetusministeriöstä on kantautunut vuosikymmeniin. Yliopistojen tieteellisen autonomian romuttaneen yliopistouudistuksen jälkeen on erittäin mukava kuulla, että koulutuspolitiikassa ollaan vihdoinkin palaamassa perustuslain henkeen. Koulutuksen maksuttomuus kun on tähän mennessä ollut lukioiden kohdalla lähinnä huono vitsi.

Lukiolainen käyttää kolmen vuoden opiskelun aikana kirjoihin useita satoja, ellei jopa tuhansia euroja. Silti hyvin harva lukiolainen saa minkäänlaista opintotukea, ja jos saakin, se on varsin minimaalista. Koulu odottaa vanhempien kustantavat kirjat jälkikasvulleen, mikä on merkittävä rasite pienituloisille perheille. Kirjaostokset eivät ole myöskään verovähennyskelpoisia, eikä niiden perusteella voi saada toimeentulotukea - toisin kuin esimerkiksi työmatkakulut. Millä tavalla opiskelun kannalta välttämättömät oppikirjat ovat sitten erilaisia menoja kuin työnteon kannalta välttämättömät liikkumiskustannukset?

Keskustan Tuomo Puumala ehti tänään jo ihmetellä SDP:läisen opetusministerin avausta aiheesta. Puumala kertoi pitävänsä ilmaisia oppikirjoja hyvänä ajatuksena, mutta väitti myös, ettei tällaiseen ole varaa. En pidä tällaista kannanottoa mitenkään yllättävältä siltä suunnalta: Keskusta kun on aina kunnostautunut sellaisten asioiden kannattamisessa, joita ei tarvitse toteuttaa. Todennäköisesti näiden ihmettelyjen takana onkin pelko siitä, että ensimmäinen ei-keskustalainen hallitus vuosikausiin saa aikaan jotain niin hyvää, että se tuntuu tavallistenkin ihmisten arjessa.

Mitä sitten tulee ilmaisen oppikirjojen hintaan, on se täyttä puuta heinää. Yliopistot ovat jo iät ajat pitäneet yllä järjestelmää, jossa kenenkään ei ole pakko ostaa omia kirjojaan opiskellakseen. Kurssikirjasto on hyväksihavaittu ja edullinen ratkaisu, joka olisi äärimmäisen helppo siirtää mihin tahansa lukioon. Myös ammattikorkeakoulut ovat omaksuneet tällaisen järjestelmän. Kurssikirjasto on siis kirjasto, joka lainaa kurssikirjoja. Lukioissa laina-aika voisi olla kurssin keston verran ja varattuja kopioita juuri sen verran, kun niitä kerralla tarvitaan - eli kyseisen kurssin osallistujamäärä. Onhan uusien kirjojen ostaminen esimerkiksi 300 uudelle oppilaalle joka vuosi aivan erilainen kustannus kuin 20-30 kurssikirjan pitäminen hyllyssä juuri tiettyä kurssia varten. Tarvittaessa pienissä lukioissa tämän voisi hoitaa kunnan kirjaston kautta.

Kurssikirjastomalli on itse asiassa niinkin itsestäänselvä ja hyväksikoettu ratkaisu, että herää väkisinkin kysymys, miksei sellaista ole jo nyt olemassa? Vastaus on varsin selvä: raha puhuu. Kirjavalintoja tekevät opettajat ovat vuosikausia saaneet olla erilaisten kustantajien voitelun kohteena, sillä jokainen kirjavalinta tuo kustantajien taskuihin kohtuullisen summan helppoa rahaa. Tällaista ns. "hyväksyttyä korruptiota" on harrastettu kaikkien suomalaisnuorten kustannuksella jo aivan liian kauan.

"Kurssikirjasto on hyväksihavaittu ja edullinen ratkaisu, joka olisi äärimmäisen helppo siirtää mihin tahansa lukioon."

Mitä eniten pelkään tässä projektissa on se, millaista vastustusta se tulee saamaan kustantajien tahoilta. Oppikirjat ovat jo pitkään olleet todella alhaisen riskin liiketoimintaa. Harvassa ovat sellaiset hyödykkeet, joiden menekki on yhtä varmaa. Uusien kirjojen menekkiä on pidetty yllä ottamalla uusia painoksia erittäin heppoisin perustein (esim. itselläni oli aikoinaan vanha kirja, jonka sivutaitto oli hieman erilainen kuin uudessa vastaavassa) jotka koulut puolestaan vaativat oppilailtaan. Lisäksi tietyn kirjan elinikä on keinotekoisesti pidetty varsin lyhyenä, kun kustantajat laittavat eri aineiden kirjat kokonaan uusiksi muutaman vuoden välein.

Argumentti, johon varmasti tullaan törmäämään, on se, miten eriarvoiseen asemaan lukiot joutuvat tulevaisuudessa, kun jotkut lukiot hankkivat uudet kirjat joka vuosi ja toiset yrittävät pärjätä vanhoilla. Kirjakustantamot tietysti tekevät kaikkensa tämän ongelman aikaansaamiseksi. Itse en ole koskaan jaksanut ymmärtää näitä puheita: kuinka paljon jotkut fysiikan perusteet todellisuudessa muuttuvat esimerkiksi kymmenessä vuodessa? Joissain aineissa, kuten historiassa, uutta tietoa saadaan koko ajan ja näkökulmat muuttuvat ajan myötä, mutta tässäkin täytyisi muistaa se pohjimmainen fakta, ettei oppikirja ole opetussuunnitelma. Se on oheismateriaalia. On vain ja ainoastaan opettajasta kiinni, kuinka hyvin ja monipuolisesti hän kykenee tuomaan esiin kunkin aineen saloja, ja miten hyvin hän on ajan hermolla. Tämän tekijän suuri vaihtelu lukioiden välillä on huomattavasti suurempi ongelma kuin oppikirjojen parasta ennen -päivämäärät.

Lopuksi on vielä sanottava, että taisin tuossa alussa hiukan vähätellä tämän esityksen merkitystä. Itse asiassa uskon, että tällä esityksellä läpimennessään tulee olemaan merkitys, jota voisi verrata 1970-luvun peruskoulu-uudistukseen. Ilmaiset oppikirjat poistaisivat viimeisetkin esteet köyhien perheiden vesoilta opiskella niin pitkälle kuin pystyvät. Tämä luo niin paljon tasa-arvoisemmat koulutusmahdollisuudet kaikille, että vain todellinen luokkayhteiskuntaa haikaileva kylmäsydäminen oikeistojäärä voi tällaista vastustaa. Aidosti maksuttoman koulutuksen tullessa voimaan kyvyt ja mieltymykset voivat vihdoinkin määrätä enemmän kuin perhetausta ja vanhempien palkkapussin suuruus.

Eksyneenä digi-Suomessa

2011-08-09T17:54:00.007+03:00

Kuten kaikki urheilun ystävät varmasti tietävät, Suomi on maksutelevisioiden luvattu maa. Meillä maksukanavat ovat omineet niin merkittävän määrän kansallisesti merkittävää materiaalia, ettei vastaavaa ole missään muualla maailmassa. Suomessa esimerkiksi kaikkien kolmen suosituimman urheilulajin - jääkiekon, jalkapallon ja pesäpallon - kotimaiset pääsarjat ovat ratkaisuotteluita myöten pelkästään maksukanavilla. (Huomattavaa on, että viimeisimpänä mainittu on myös maamme kansallispeli!) Edes kapitalismin mallimaassa Yhdysvalloissa ei tulisi iän kuuna päivänä kuuloonkaan, että NFL, MLB ja NBA eivät näkyisi joka viikonloppu ilmaisina ja suorina jokaisessa kodissa Texasin syrjäseuduilta New Yorkin pilvenpiirtäjäasuntoihin.

Lievästi sanottuna tällainen vituttaa. Olisihan se kivaa, että kalliin vastaanottimen hankkineena siihen myös tarjottaisiin jotain katsottavaa. Mutta ei. Mainoskanavat eivät ikinä luopuisi vaivalla haalimistaan kultakimpaleista ja TV-lupatarkastajaa pakoileva saa riskistään palkkioksi lähinnä kaiken maailman tangomarkkinoita. Ja ehkä kerran vuodessa jotain ihan oikeasti jännää. Tosin ilmeisesti vain toistaiseksi, jääkiekon MM-kisathan menivät jo MTV3:lle.

Olin tässä jonkinaikaa kesätöissä ja rahaa pääsi kertymään muutama satanen ylikin. Ajattelin, että nythän tässä olisi elämäni tilaisuus viettää kerrankin mukava talvi tv:n parissa ja hankkia nämä ryöstöhintaiset maksukanavat itselleni. Haluaisin siis päästä seuraamaan seuraavia lajeja ja liigoja nimenomaisessa tärkeysjärjestyksessä: 1) SM-liiga 2) NHL 3) Formulat + 4) muut kiinnostavat (jalkapallo, pesäpallo, baseball, NFL jne.). Kerrotaakon vielä, että minulla on HD-televisio sisäänrakennetulla kaapeliverkon HD-virittimellä ja että asun kaapelitaloudessa.

"Edes kapitalismin mallimaassa Yhdysvalloissa ei tulisi iän kuuna päivänä kuuloonkaan, että NFL, MLB ja NBA eivät näkyisi joka viikonloppu ilmaisina ja suorina"

SM-liiga on prioriteettini kärjessä sen vuoksi, että sitä ei pääse seuraamaan muuten oikein mitenkään. NHL kyllä näkyy netissä, mutta laatu nettistreameissa on tunnetusti mitä on ja kellonajat eivät oikein sovi edes meikäläiselle. Formuloiden nettistreamit ovat yleensä aika kiven alla, sillä Ecclestone on harvinaisen tarkka näistä asioista. Kotimainen jalkapallo ja pesäpallo kiinnostavat lähinnä vain, jos ei tarvitse tinkiä edellä mainituista.

SM-liigan televisio-oikeudet on jaettu kahdelle kilpailevalle kanavalle: UrhoTV:lle ja NelonenProlle. UrhoTV - jolla on lisäksi hallussaan Veikkausliiga - näyttää useamman ottelun viikossa ja sen lisäksi playoffit - PUOLIVÄLIERIIN ASTI! NelonenPro - joka näyttää muuten vain yhden ottelun kuukaudessa - on nimittäin onnistunut omimaan itselleen yksinoikeuden välieriin ja finaaleihin! Voi elämän kevät. Kuukausittaisen SM-liigaottelun lisäksi NelonenPro tosin näyttää myös jonkin verran NHL:ää, myös uusintoina ja suomenkielisellä selostuksella (joka on ehdoton miinus!), KHL:ää ja Allsvenskania. Sen lisäksi sillä on oikeudet NFL:ään, NASCAR:iin ja Superpesikseen, mikä lisää kiinnostavuutta.

Formulat näkyvät tietysti vain MTV3 Maxilla. Muuten kanavan ohjelmisto koostuu lähinnä "Larry grillaa" ja "Perhokalastus" tyyppisistä "miehisistä" ohjelmista, joita kukaan täysijärkinen ei eläissään katsoisi. Talvemmalla Maxin ohjelmistoon tosin tulee kotimainen Mestis, mikä Kiekko-Laserin fanina tietysti miellyttää, Euro Hockey Tour sekä Nuorten Jääkiekon MM-kisat!

Haussa olisi siis kanavapaketti, joka sisältäisi neljä kanavaa: MTV3 Max, NelonePro 1-2 ja UrhoTV. Luulisi olevan helppoa? VÄÄRIN! Ette uskokaan, kuinka helvetin vaikeaksi tämä kaikki on tehty!

"Yli 40 euroa kuukaudessa siitä, että näen SM-liigasta itse kauden lisäksi myös sen loppuratkaisut? Miten mahtaisi toimia draamasarjoissa..."

Ensinnäkään kaapeliverkossa elävän ei ole mahdollista käyttää ketä tahansa palveluntarjoajaa. Taloyhtiöillä on omat operaattorinsa, joilla on käytännössä monopoli jokaiseen taloyhtiön taloon. Omassa taloyhtiöissäni toimii DNA:n omistama Welho, jolla ei ole sopimusta esim. NelonenPro:n kanssa ollenkaan. Voin siis heittää sille hyvästit heti alkuunsa. Ainoa keino saada kanava näkymään olisi hankkia Viasat Kulta -paketti, jonka hinta on noin 30 euroa kuukaudessa - iso hinta siitä, että näet yhden SM-liigaottelun kuukaudessa! Kiitos ei.

Hätä ei tietenkään ole tämän näköinen, sillä onhan minulla tallessa aikoinaan ostamani vahvistinantenni. Pienen testauksen jälkeen totesin myös antenniverkon maksukanavat mahdollisuudeksi. Minkähän vuoksi maksukanavat tahtovat suosia antennitalouksia? No, samapa tuo. Ensimmäisenä surffailin sen kaikkein tunnetuimman palveluntarjoajan, PlusTV:n sivuille onneani etsimään. Täältä ainakin pitäisi löytyä kaikki etsimäni. Niin löytyykin: NelonenPro, UrhoTV ja MTV3 Max kaikki omina kanavapaketteinaan! Ja hinta on sen mukainen: UrhoTV 19,95€/kk, NelonenPro 17,95€/kk ja MTV3 Max 2,50€/kk... Yli 40 euroa kuukaudessa siitä, että näen SM-liigasta itse kauden lisäksi myös sen loppuratkaisut? Miten mahtaisi toimia draamasarjoissa... Onneksi en ole kiinnostunut VAIN siitä. Urhon napsaiseminen pois saattaisi vielä houkutella, mutta siinä tapauksessa SM-liigaa näkisi yhtä paljon kuin VeikkausTV:ssä, eikä se pesäpallokaan nyt niin paljon huvita. Saati sitten grillaava Larry.

Pettyneenä päätin kokeilla toista antennipuolen mahtitekijää, TV Viihdettä, jota muuan ärsyttävä mummo telkkarissa mainostaa. Heti alkuun mieltä pääsee kiehtomaan mahdollisuus nähdä kaikki kotimaiset TV-kanavat HD:nä AIVAN ILMAISEKSI! Eikun hetkinen... 3,95€/kk + 3,00€/kk kortinvuokrasta. Juupa juu. No, NelonenPro on sentään tällä erää edullisempi, muiden Nelosen tyhjänpäiväisten maksukanavien kanssa vain 9,95€/kk. Urho lähtisi mukaan 12,95€ ja... Hetkinen, eihän täällä ole MTV3:n kanavia? Niinpä tietysti! Ja joo, on 23 euroa kuussa liikaa pelkästä SM-liigakaudesta, pesäpallosta, veikkausliigasta ja raivostuttavasti selostetusta NHL:stä. Ainakin, jos näiden kanavien katsomiseksi täytyy joka kerta vaihtaa antenni.

"Mummon vanhoilla vehkeillä riittää, kun laittaa kortin seinään, mutta odotapa jos sinulla on HD-laite ja kaapeliyhteys, niin johan on perkele."

Tässä vaiheessa posti toi mukanaan mainoksen, jossa taloyhtiömme kaapeliverkosta vastaava DNA lupaili Welho TV mix kanavapakettia kuuden kuukauden määräaikaistilauksella (tämä on oikeasti hyvä juttu!) hintaan 12,95€/kk. Siihen hintaan saisi valita 8 kanavaa "mielensä mukaan" (termi, joka maksu-TV -ympyröissä pyörineelle on muuttanut merkitystään aika lailla). Eikai siinä muuta kuin kokeilemaan! No, NelonenProtahan ei siis tietenkään löydy, mutta UrhoTV ja MTV3 Max ovat kanavia kanavien joukossa. Huraa? Löytäisinkö vielä jotain, joka näyttäisi sitä kauan kaivattua NHL:ää? Ja löytyyhän se: vanha kunnon ESPN America! Takuuvarma vaihtoehto amerikkalaisen urheilun ystävälle: löytyy NHL:ää niin suorana kuin uusintanakin, ALKUPERÄISELLÄ SELOSTUKSELLA, jonka lisäksi tietysti NFL:ää, baseballia (ensimmäinen kanava, joka tarjoaa tätä!), NASCAR:ia... Kyllä Nelonen jää nyt toiseksi! Hahhahaa! Mukaan vielä EuroSportit jalkapallon ja muun mukavan vuoksi, yksi elokuvakanava ja Disney Channel huvin vuoksi. Joko onni potkii vihdoinkin?

Olin ihan oikeasti jo kutakuinkin tilaamassa tätä pakettia, kun huomasin senkin vaativan jonkinlaisen kortin toimiakseen. Kaapeliverkossa? Eihän siinä tietenkään mitään, mutta kun omassa televisiossani on vain HD-laitteissa yleistynyt CI+ väylä. Mitähän sekin sitten tarkoittaa? Kauhukseni jouduin toteamaan, ettei welhon maksukortti tulekaan käymään sellaisenaan televisiooni: joutuisin ostamaan siihen ensiksi noin 50 euroa maksavan CA-modulin! Kaiken hyvän lisäksi sivuilla horistiin jotain kryptistä kortin linkityksistä ja sarjanumeroista. Loppuviimeksi ymmärsin toki hyvin, että korttia voisi kytkemisen jälkeen käyttää vain ja ainoastaan kyseisessä telkkarissa.

Tässä vaiheessa hermoni pettivät totaalisesti. Miten tämä voi olla 2000-luvulla enää mahdollista? Mummon vanhoilla vehkeillä riittää, kun laittaa kortin seinään, mutta odotapa jos sinulla on HD-laite ja kaapeliyhteys, niin johan on perkele. Jäljelle ei jäänyt kuin kaksi mahdollisuutta: ostaa tarjous tyhjäksi 50 euroa maksavalla ja telkkarini markkinafasisti-yhteiskuntaan liittävällä lisälaitteella, tai käyttää hienoisia käsilihaksiani antennisotkuun jokaisen kanavanvaihdon yhteydessä - harjoittelijaselostajien lapsellisen innostuneita NHL-jorinoita hampaat irvessä kuunnellen. Huh heijaa.

Pientä toivoa on tosin ilmassa, kun Paavo Arhinmäki (vas.) valittiin hiljattain urheilu- ja kulttuuriministeriksi. Aika näyttää, onko tällä jalkapallointoilijalla ja ex-vasemmistoradikaalilla munaa pistää markkinavoimille kapuloita rattaisiin ja palauttaa suomalainen urheilukulttuuri takaisin arvoonsa - joka siis ihan muuta kuin TV-pomojen rahakirstujen sisältö.

Suomi on vanhusten diktatuuri

2011-04-10T19:27:00.000+03:00

Suuret ikäluokat ovat Suomen historian itsekkäin koskaan elänyt sukupolvi. Koko elämänsä ajan he ovat ajaneet lyhytnäköisesti omia etujaan kaikkien muiden ikäryhmien kustannuksella. Omaan suuruuteensa vedoten he ovat haalineet itselleen kaikki mahdolliset sosiaalietuudet ja jättäneet muut oman onnensa nojaan. He hallitsevat poliittista keskustelua ja jokaisen puoluejohtajan on otettava heidän tarpeensa huomioon. Näin, vaikka todelliset avuntarpeessa olevat ovat aivan muualla.

Suomen köyhintä väestöä ovat pienituloiset lapsiperheet ja opiskelijat. Näistä ryhmistä on kasvava se sukupolvi, joka tulee kustantamaan suurten ikäluokkien ylisuuret eläkkeet, joiden alkamisajankohdasta on tullut yksi vaalikysymys. Onkin syytä kysyä, milläköhän perusteella he kuvittelevat, että nuorella polvella on halua kustantaa huoltosuhteen vääristymästä aiheutuvat kustannukset?

Kun suuret ikäluokat piakoin ovat kilvan juoksemassa eläkkeelle, on huoltosuhdekysymys noussut enemmän ja enemmän esille. Poliitikoille on syntynyt suuri huoli nuorten opiskeluaikojen venymisestä ja siirtymisestä työelämään. Nuorille on ollut tähän mennessä tarjolla vain keppiä: opintopisterajaa ollaan nostettu, asumislisä lisätty syömään tukikuukausia ja indeksikorotuskin torpattiin. Karkeana vastakohtana eläkeiän maltillinen nosto torpattiin yleislakon uhalla.

Tulevissa vaaleissa ei näillä näkymin ole tulossa minkäänlaisia parannuksia heikompiosaisten asemaan. Opintotuen tasokorotuksen on ilmoittanut tavoitteekseen tasan yksi puolue (Vasemmistoliitto), mutta eläkeläisille luvataan aivan kaikkea ja joka paikassa. Näin silti, vaikka opintotuki on ainoa indeksiin sitomista vailla oleva sosiaalietuus, jonka jälkeenjääneisyys palkkakehityksestä on varmasti kaikkien tiedossa. Vielä suurempi ongelma on opintotuen rajoittuminen yhdeksään kuukauteen vuodessa, mikä on tehnyt opiskelijoista sosiaalitoimen vakioasiakkaita. Kaikille ei vain voi löytyä työtä, eikä opiskelija lakkaa olemasta opiskelija kesälläkään - kuten ei eläkeläinenkään.

Mutta miksi opiskelijoiden asema kiinnostaisi poliitikkoja? Hehän ovat itsekin jo pitkälle yli keksi-iän ehtineitä, vähintään keskiluokkaisia suhteellisuuden tajunsa menettäneitä elitistejä, jotka ovat kiinnostuneita tasan omien eturyhmiensä asioista. Nuoret eivät näihin eturyhmiin kuulu. Nuorten äänestysaktiivisuus on niin alhaisella tasolla, ettei ole poliittisesti järkevää olla kiinnostunut nuorten asioista. Suuret ikäluokat ratkaisevat nämäkin vaalit.

Näin ainakin, mikäli nuoret eivät itse nouse tätä kehitystä vastaan. Äänestämällä nuoria ehdokkaita ajamaan omia asioitamme voimme yhdessä nujertaa tämän vanhusten diktatuurin. Luomalla oikeudenmukaisen yhteiskunnan suosimatta kohtuuttomasti tiettyä ikäryhmää, voimme itse lopettaa tämän sukupolvien välisen vastakkainasettelun.

Pakkoruotsia kaatamassa

2010-12-01T18:56:00.004+02:00

Kuten tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, tarjoutui minulle viime tiistaina (30.11) elämäni tilaisuus päästä valtakunnalliseen televisioon vastustamaan yhteiskuntamme herpestä*, koko kansan rakastamaa pakkoruotsia. Ensimmäisenä televisioesiintymisenä tilanne oli luonnollisesti jännittävä ja kokemuksena hieno. Samaa ei kuitenkaan voi parhaalla tahdollakaan sanoa itse keskustelusta.

YLE oli kohukkaan homoillan rohkaisemana päättänyt toistaa saman formaatin uudelleen ja houkutellut paikalle laajan kattauksen mielipiteiden kirjoa ja erilaisessa asemassa olevia keskustelijoita. Hyvä sinänsä, mutta kuten katsojat varmaan huomasivatkin, loppui keskustelun mielenkiinto siihen, missä Mikaela Nylander ja Päivi Storgård astuivat esiin.

Koko keskustelu oli päämäärätöntä jankkausta alusta loppuun. Koko aika meni käytännössä siihen, että kokoonsa nähden yliedustettu kielivähemmistö heitteli samoja vanhoja argumentteja, kieltäytyi ymmärtämästä vastapuolen näkemyksiä ja kaiken huipuksi vaihtoi puheenaihetta jatkuvasti tiukan paikan tullen. Pakkoruotsittajat onnistuivat käyttämään 75 % koko ohjelma-ajasta, vastaamatta silti yhteenkään vaikeaan kysymykseen.

Ohjelmasta saattoi jäädä sellainen kuva, että keskustelussa olisi jotenkin mukana kaksi samalla viivalla olevaa näkemystä. Se ei pidä paikkaansa. Koska esiintymisjännitys vei mielestäni parhaan terän argumentaatiostani, enkä sen huutomyrskyn seasta kyennyt tuomaan mielipiteitäni tarpeeksi uskottavasti esille, olen nyt päättänyt kumota joka ainoan ohjelmassa esitetyn argumentin pakkoruotsin puolesta, jotta ihmiset ymmärtäisivät pakkoruotsin kannattajien älyllisen epärehellisyyden. Seurvaassa siis joukko suomenruotsalaisia argumentaatiovirheitä, var så god!

Pakkoruotsikeskustelu alkaa joka ainoa kerta jonninjoutavalla jeesustelulla siitä, miten meillä on muitakin pakkoja kuin ruotsin kieli. Siksi termiä "pakkoruotsi" ei saisi käyttää. Tämä ei tosin ole totta. Ruotsin opiskelu on todellakin pakko sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä se on ainoa pakollinen aine jokaisella koulutusasteella. Ei historianopiskelijan ole pakko opiskella matematiikkaa korkeakoulussa, ruotsia on.

Toisin kuin pakkoruotsittajat tahtovat uskotella, Ruotsi ei ole universaalioppiaine eikä kuulu maailman pääkieliin. Sitä ei siis voi verrata matematiikkaan tai englantiin. Onko matematiikan Nobelin voittamisen edellytyksenä useinkaan ruotsinkielen taito? Tuskin, mutta englantia nobelistit eivät yleensäkään voi välttää. Nokkelassa vasta-argumentissa "pakkosuomi" taas ikään kuin kieltäydytään ymmärtämästä sitä tosi asiaa, että 90 % suomalaisista puhuu suomea äidinkielenään. On täysin vieras ajatus, ettei Suomessa jonkun tarvitsisi hallita valtakunnan pääkieltä.

Emme voi perustella pakkoruotsia historialla tai sillä, että se on osa kulttuuriamme. Historiaa luetaan historian tunnilla, eikä kulttuurin ymmärtäminen vaadi vähemmistön kielen opiskelua. Vastaavalla argumentilla roomalaisen kulttuurin ymmärtäminen vaatisi latinan kielen opintoja. Sitä paitsi on aiheellista kysyä, onko suomenruotsalainen kulttuuri niin olennaisesti erilainen kuin valtakulttuuri ja missä piilee sen korvaamaton arvo, jotta joka ainoan suomalaisen olisi sitä tunnettava ja tunnustettava?

Ruotsinkielisten palveluiden turvaaminen ei käy pakkoruotsin kautta. Ruotsin pakollisuudesta huolimatta ruotsia hallitaan verrattain huonosti. Ruotsinkielisten oikeus saada palveluja tulee turvata niillä alueilla, joissa ruotsinkielisiä on. Jos ajattelemme asiaa Euroopan mittakaavassa, eihän saksalainenkaan voi vaatia omankielisiä palveluja saksalaisalueiden ulkopuolella, vaikka kyseessä on EU:n virallinen kieli.

Vaikka ruotsia tarvitaan työelämässä englannin jälkeen toiseksi eniten (kuten tosielämässäkin yhtä sympaattinen Kaj Kunnas varsin rehellisesti meille kertoi), ei se silti ole järkevä perustelu pakolle. Kyse ei edes ole siitä, etteikö ruotsia tarvittaisiin, vaan siitä, etteivät sitä kaikki tarvitse. Osa tästä tarpeesta liittyy sitä paitsi virkamiesruotsiin ja ruotsin muuten vahvaan asemaan lainsäädännössä, ei niinkään kielen todelliseen tarpeeseen. Sitä paitsi tarpeen vaatiessa kielitaitoa on mahdollista kartuttaa myös aikuisena, esimerkiksi täydennyskoulutuksena.

Lapsi tai nuori ei voi tietää, mitä kieliä hän tulevaisuudessa tarvitsee. Ilmeisesti RKP kuitenkin voi tietää, että yksi niistä tulee olemaan ruotsi. Vapaassa kielivalinnassa kyse on vapaudesta, johon liittyy myös vastuu. Suomenruotsalainen vähemmistö ei halua antaa suomalaisnuorille vapautta tehdä tätä valintaa. Tietenkin monet (esimerkiksi Paavo Arhinmäki) haluavat pitää kiinni jalosta periaatteesta, että kaikille taataan samat mahdollisuudet elämässä opettamalla kaikille samoja aineita. Mielestäni vaihtoehtoisuus jonkun toisen kielen kanssa ei uhkaisi tätä tasavertaisuutta.

Koska ruotsinkielinen vähemmistö on keskittynyt asumaan varsin pieneen osaan Suomea, sen pakollinen opiskelu ei ole perusteltua muualla Suomessa. Pinta-alallisesti suurimmassa osassa Suomea venäjänkielinen vähemmistö on ruotsinkielistä vähemmistöä suurempi. Suomen maantieteellinen sijainti Ruotsin vieressä on yhtä hyvä perustelu pakkoruotsille kuin pakkovenäjälle. Kahdesta kielestä on varmasti hyötyä, mutta eiköhän tämä päde mihin tahansa kahteen kieleen, eikä pelkästään ruotsiin.

Kuten Mikaela Nylander niin huvittavan moneen kertaan teki tiettäväksi, joillekin on ilmeisesti täysin epäselvää, millä tavalla pakkoruotsi on pois muiden kielten opiskelusta. Minäpä kerron sen teille vast'ikään ylioppilaaksi päässeen ex-lukiolaisen kokemuksen äänellä: Pakollinen kieli vie aikaa ja energiaa, eikä suurimmalla osalla nuorista riitä sen jälkeen enää motivaatiota aloittaa vielä muiden kielten opintoja. Ajatellaanpa, jos fysiikassa menestyvä lukeva nuori haluaisi opiskella saksaa, josta teknillisellä alalla on hyötyä: lukiossa on 12 fysiikan kurssia, jonka päälle hän todennäköisesti lukee vielä pitkää matematiikkaa (12-13 kurssia). Päälle tulee melkoinen määrä pakollisia aineita - sekä tietenkin pakkoruotsi. Täytyy olla todella motivoitunut kieltenopiskelija, jotta tämän paketin lisäksi haluaa vielä ottaa kolmannen vieraan kielen vaivoikseen. Eri asia, jos saksan voisi valita ruotsin tilalle. Ja sitten valitetaan, etteivät suomalaiset osaa kieliä.

Ja paras viimeiseksi: se että ruotsinkieli on "helppo" kieli, ei ole perustelu sen pakollisuudelle. Kyllä suomalaiset varmaan oppisivat vironkin helposti, mutta ei meillä ole pakkoviroa, vaikka Viro on rajanaapurimme ja vieläpä sukulaiskansa...

Järjellisiä argumentteja pakkoruotsin puolesta ei siis ainakaan kyseisen ohjelman aikana löytynyt. En ole yllättynyt. Kyse on loppujen lopuksi vain ja ainoastaan siitä, että historiallisesti varakkaampi, vaikutusvaltaisempi ja poliittisesti korkea-arvoisempi kielieliitti ei halua luopua omista etuoikeuksistaan. Mikä kielivähemmistö muka haluaisi? Senpä vuoksi ohjelman suurin virhe olikin laittaa vastapuoleksi nimen omaan suomenruotsalaiset, kun oikea syypää pakkoruotsiin ovat pakkoruotsia kannattavat valtaväestön edustajat. Mikaela Nylanderin sijaan olisin nähnyt paljon hedelmällisempänä keskustelun Jyrki Kataisen kanssa.

Loppuun vielä sellainen muistutus, että - vastoin aika monelle syntynyttä mielikuvaa - pakkoruotsi EI mielestäni lukeudu maamme suurimpiin poliittisiin epäkohtiin. Kyllä, se on mielestäni yhteiskuntaamme rasittava historiallinen jäänne, mutta kiellän ehdottomasti sen motivoivan minua samaan tapaan kuin esimerkiksi Heikki Talaa (kaikki kunnioitus hänelle) tai osaa perussuomalaisista. Se on yksi epäkohta muiden joukossa, eikä kritiikkini todellakaan ole suunnattu suomenruotsalaista vähemmistöä vastaan. Ainoa syy, miksi asiasta lähdin televisioon asti puhumaan oli se, että minua pyydettiin. Sellaisesta tilaisuudesta ei vain voinut kieltäytyä.

* Herpes-vertauksella tarkoitan kiusallista, mutta harmitonta ilmiötä, josta on pirun hankala päästä eroon.

Nuori into ja olympiatuli

2010-08-26T23:14:00.002+03:00

Ähkyhän tässä jo iskee. Juuri kun luulimme, että talviolympialaisten, jalkapallon MM-kisojen sekä vähäisempien arvokisojen myötä vuosi 2010 oli jo kutakuinkin täydellinen urheiluvuosi, iski pinnalle vielä yksi suurtapahtuma, jonka kaikki olivat unohtaneet: ensimmäiset nuorten kesäolympialaiset järjestettiin elokuussa Singaporessa! Vaikka kisat pidettiin Suomen medialta ikään kuin "piilossa", oli kyseessä huikea tapahtuma, jonka seuraaminen jopa netin kautta oli sykähdyttävä kokemus.

Nuorten olympiakisat ovat Euroopan ja Australian olympiafestivaalien kaltaisten nuorisourheilutapahtumien sekä erityisesti Moskovassa 1998 järjestettyjen Nuorten Maailmankisojen (World Youth Games) seuraaja. Niiden on tarkoitus muodostua samanlaiseksi neljän vuoden välein järjestettäväksi perinteeksi kuin perinteiset olympialaiset. Kyseessä on tietysti perinteitä vaaliva konsepti, joka nyt pitkästä aikaa lähestyy todenteolla itse alkuperäistä, kasvatuksellista olympiaideologiaa: julkilausuttuna tavoitteena on aikuisten kisoja selkeämmin vaalia urheilun sosiaalisia ja terveyttä edistäviä arvoja. Lisäksi kisojen yhteydessä osallistujille järjestettiin erityinen koulutusohjelma, jonka kerrottiin olevan vähintään yhtä tärkeä kuin itse kisat.

Lienee turha sanoakaan, kuinka suuri asia maailmanlaajuiset nuorten olympialaiset ovat nimenomaan nuorille - ikäryhmälle, jonka olemassaolo "huomattiin" vasta kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Olympiaideologiassa nuorille on aina annetut arvoa, mutta nyt ensimmäistä kertaa heille on annettu omat kisansa urheilun ilosanomaa juhlistamaan. Kansainvälinen Olympiakomitea on luonnollisesti löytänyt uuden raon järjestää suuri ja rahakas urheilutapahtuma, mutta myös joutunut pakostakin huomaamaan, miten nuoruus kiehtoo ja sytyttää edelleen maailmassa, jossa me kaikki vanhenemme joka päivä. Onhan se kieltämättä hieno ajatus, että jokaisella sukupolvella on tästä eteenpäin omat olympialaisensa – ja nämä olivat minun sukupolvelleni kisat!

Nuorten olympialaiset eivät luonnollisesti olleet aivan hiilikopio perinteisistä olympiakisoista. Esimerkiksi koripallo pelattiin 3 vs. 3 -säännöllä, useissa joukkuelajeissa (kuten uintiviesti ja pingis) käytettiin sekajoukkueita ja olipa mukana vielä aivan erityinen maanosien välinen viestijuoksu. Osa sääntömuutoksista lienee ollut mukana helpottamassa lajia, mutta on helppo kuvitella, että useat lajit tulevat tulevaisuudessa testaamaan myös selkeitä sääntöuudistuksiaan näissä kisoissa. Tärkeimpänä erona "aikuisten olympialaisiin" pidin kuitenkin sitä uskomattoman vilpitöntä innostusta ja iloa, jota paitsi yleisö, myös itse urheilijat huokuivat koko tapahtuman ajan. Nämä nuoret elivät hetkessä ja kykenivät silminnähden nauttimaan tapahtuman loistokkuudesta aivan eri tavalla kuin olemme suurissa urheilukisoissa tottuneet. Mukana pelissä olivat luonnollisesti myös suuret tunteet, kun kaikki osallistujat eivät vielä olleet kouliintuneita kivikasvoja – ah, tätä aitouden määrää!

Ja koska loppujen lopuksi kyse on aina itse urheilusta, on hienoa todeta, että kisat olivat myös urheilulliselta kannalta onnistuneet. Johtuneeko siitä, etten itse nuorisourheilua ole hirveästi päässyt seuraamaan, mutta jotenkin oli aivan uskomatonta nähdä oman ikäluokkansa urheilijoita tekemässä niin hurjia suorituksia! Samaistuminen oli aivan eri luokkaa. Maista suurin menestyjä oli Kiina, joka nyt viimeistään todisti vastaansanomattoman mahtinsa urheilun supervaltana. Venäjän sijoittuminen toiseksi ei sinänsä ollut yllätys, mutta muuten ero nuorten kisojen ja tämän päivän urheilumaailman välillä osoittautui yllättävän suureksi: monissa lajeissa mitaleille ylsivät sellaiset maat, joita ei niissä ole tottunut yleensä edes näkemään. Myös USA:lle kisat olivat täysi floppi, sillä se jäi kauas mitalitilaston kärkipaikoista. Ja luollisesti kaikkein mukavimpana yksityiskohtana oli kisojen suomalaismenestys, kun Petra Olli paini pronssia 46-kiloisten sarjassa ja Jussi Kanervo teki jättiyllätyksen juoksemalla niin ikään pronssille 110 metrin aidoissa uudella SM-tuloksella.

Suomen pronssinuoret mitalikahveilla.

Ikävä kyllä myös kansainvälinen politiikka työntyi mukaan nuorten olympialaisiin. Taekwondon finaali päättyi luovutusvoittoon, kun iranilaisottelija ei maansa politiikan mukaisesti saanut otella israelilaista vastustajaansa vastaan. Tapahtuma naamioitiin loukkaantumiseksi, jotta suurempi kohu vältettäisiin, mutta silti se jätti ikävän loven muuten niin iloiseen ja hienoon tapahtumaan. On tietysti selvää, ettei maailmanpolitiikkaa voi pyyhkiä kansakuntien mielistä kokonaan pois edes urheilun avulla, mutta tuntuuhan se epäreilulta - eikä vähiten nuorten urheilijoiden kannalta. Urheilussa kuitenkin elää unelma, jonka tavoitteleminen tulisi olla jokaisen oikeus, kotimaasta, rodusta tai uskonnosta riippumatta. Sen vuoksi urheilu myös koskettaa. Tästä konkreettisena esimerkkinä mainittakoon Iranin tyttöjen jalkapallojoukkueen eteneminen turnauksen neljänneksi, vaikka vielä keväällä heidän osallistumisensa koko kisoihin oli suunnitellun huntukiellon vuoksi epävarmaa.

Entä millainen maku loppujen lopuksi jäi näistä Singaporen järjestämistä ensimmäisistä kisoista? Kenties parhaiten syntynyttä vaikutelmaa voisi kuvata sanoin "uskoa valava". Vaikkei maailmanlaajuinen näkyvyys (eikä varsinkaan suomalaisen median kiinnostus) ollut vielä lainkaan esikuvansa tasoa, olivat kisat odotuksiin nähden ensiluokkaisen onnistuneet! Oli suorastaan mieletön tunne puolivahingossa päätyä seuraamaan kisojen avajaisia ja tajuta kertarysäyksellä, että tässä on meneillään jotain suurta! Satsaus todella näkyi kaikessa ja järjestelyt pelasivat juuri niin hyvin kuin Aasian taloustiikeriltä saattoi odottaa. Kaikki oli parhaimmillaan aivan kuin ”niissä oikeissa” olympialaisissa – niillä tietyillä erityispiirteillä varustettuna.

Ainoa selkeä miinusmerkintä koski yleisurheilua, joka painui kohtuuttomasti taka-alalle pääasiassa kunnollisen stadionin puutteen vuoksi: kisat pidettiin tavallisella ulkoilmakentällä! Eihän urheilun taso itsessään toki kenttää katso, mutta kuva todellisista arvokisoista siinä pääsi hiukan särkymään. Vaikka yleisurheilu ei Aasiassa perinteisesti olekaan kisojen kiinnostavinta antia, tuntuu ratkaisu käsittämättömältä: eteenkin kun Singaporessa tosi asiassa on olemassa erinomaisia urheilustadioneja. Tämä asia kuitenkin korjaantunee neljän vuoden kuluttua, kun seuraavat kisat käydään olympiaisäntänä jo aiemmin kunnostautuneessa Kiinassa, jossa Nanjingin olympiastadion jo odottaa seuraavaa sukupolvea saapuvaksi. On täysin selvää, että näillä kisoilla tulee tulevaisuudessa olemaan merkitystä!

Sitten vielä vinkkiä Yleisradiolle: urheilunystävän vilpitön toive on, että YLE hankkii myös nuorten olympialaisten televisiointioikeudet vuoden 2012 talvikisoihin mennessä. Tuolloin Innsbruckissa järjestettävissä kisoissa päästään nimittäin ensikertaa nauttimaan nuorten lätkästä olympiatasolla! Toivottavasti silloin nuoria tai heidän kisojaan ei enää ylenkatsota samalla tavalla, sillä loppujen lopuksi heissä – omasta puolestasi siis meissä – on tämän maailman tulevaisuus.

Sitten pieni vinkki: kisoista löytyy hieman reilu puolentuntinen yhteenveto youtubesta!

Kirkon erityisasema lainsäädännössä syytä poistaa

2010-08-19T13:31:00.003+03:00

Suomessa on kaksi uskontokuntaa, joilla on lainsäädännöllinen erityisasema: evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko. Näitä kirkkoja nimitetään kansankirkoiksi, mutta käytännössä ne täyttävät valtionkirkon piirteet. Ne nimittäin nauttivat sellaisista erillisoikeuksista, jotka jo olemassaolollaan estävät laissa säädetyn uskonvapauden toteutumisen.

Valtiokirkosta luopuminen ei missään tapauksessa tarkoita kirkon lakkauttamista. Se tarkoittaa vain valtion ja kirkon suhteiden neutraloimista, jolloin kumpikaan ei enää puutu toistensa asioihin. Kirkko luokiteltaisiin yhdistykseksi, jolla olisi tasavertaiset oikeudet kaikkien muiden uskonnollisten yhdistysten kanssa. Näin ollen sen tekisi erityiseksi ainoastaan sen runsaampi jäsenmäärä. Tällainen malli on tyypillinen monissa Euroopan maissa, muun muassa Ranskassa.

Kirkon erillisaseman purkaminen liittyy erityisesti kahteen vakiintuneeseen käytäntöön, jotka eivät ole uskonvapauden mukaisia. Ensimmäinen näistä on lapsikaste. Vanhemmilla ei tulisi olla mitään oikeutta nimittää lastaan minkään yhdistyksen jäseneksi vastoin tämän tahtoa. He voivat halutessaan huomioida uskonnon roolin kasvatuksessa ja seurakunta saisi edelleen järjestää lapsille toimintaa, mutta itse kirkkoon liittyminen tulisi olla lapsen oma päätös. Luontevasti se voisi tapahtua rippikoulun yhteydessä, jossa 15 vuotta täyttänyt lapsi liittyy vanhempiensa luvalla kirkon jäseneksi. Keneltä tällainen käytäntö olisi mitään pois?

Toinen ongelmallisista erillisvapauksista liittyy kirkon jäsenmaksuun, joka vielä tänä päivänä on oikeutettua periä verotuksen yhteydestä. Millään muulla yhdistyksellä ei ole oikeutta toimia tällä tavoin, miksi siis pitäisi kirkonkaan? On oikeastaan aika kumma, ettei asiasta ole herännyt julkisuudessa suurta keskustelua. Sitä en ollenkaan epäile, etteikö kirkko itsekin tahtoisi hyssytellä asiaa: kuinka moni nimittäin enää maksaisi jäsenmaksun, jos näkisi sen kokonaissumman vuodessa? Tietysti ne, jotka haluavat olla sen jäseniä - miksi muiden edes pitäisi?

Toki kirkolla on muitakin erillisoikeuksia, mutta esimerkiksi uskonnon kouluopetukseen ne eivät liity. Se on jo tällä hetkellä maallisen hallinnon päätäntävallassa. Vaikka itse tuen vahvasti elämänkatsomustiedon opettamista kaikille, on oman uskonnon opetus (resurssien mukaan) perusteltua. Silti tulisi varmistaa myös muiden uskontojen ja uskonnottomien elämänfilosofioiden tuntemus nykyistä paremmin, eikä uskonnonopetus missään tapauksessa tulisi olla pakko, vaan valinta.

Kyseessä ei muuten ole millään muotoa uusi vaatimus: jo Forssan julistuksessa 1903 vaadittiin kirkon erottamista valtiosta, uskonnon julistamista yksityisasiaksi ja uskonnonopetusta poistettavaksi kouluista. Kuten olemme huomanneet, vaatimus ei missään tapauksessa toteutunut vuoden 1923 uskonvapauslaissa, eikä ole siis voimassa vielä tänäkään päivänä. Tähän on vaikuttanut erityisesti se, että kirkolla ja uskonnolla oli tärkeä rooli esivallan vakiinnuttamisessa valkoisen Suomen aikana 1918-1944.

Kirkon tärkeäksi kokevalle seurakuntalaiselle valtiokirkosta luopuminen ei olisi mikään ongelma. He saisivat edelleen harjoittaa uskoaan siinä missä ennenkin, eikä seurakuntalaisten arkeen sillä olisi mitään vaikutusta. Sen sijaan esimerkiksi kirkkoon kuulujien määrän laskusta huolestuneiden todelliset motiivit on syytäkin kyseenalaistaa.

Pieniä arkisia valheita

2010-08-16T00:05:00.005+03:00

- 100. blogitekstini!

Näin koulujen alkamisen kunniaksi tämä järjestyksessä 100. (!) blogitekstini käsittelee arkea. Nyt on kyse sellaisista arkipäivän asioista, joista ei saa puhua ääneen, koska yleisesti hyväksytty totuus väittää toisin. Meille väitetään paljon kaikenlaista, mutta joskus kontroversaalimpi totuus tulee esiin juuri käytännöntasolla. Nämä ovat tietysti täysin omakohtaisia kokemuksiani, joita ei sinällään ole tarkoitettu jäljiteltäviksi! Etenen väite kerrallaan kumoten jokaisen vuorollaan. Enjoy!

Väite: Energiajuomat eivät sovi kouluun

Monet vanhemmat ja opettajat ovat nostaneet käsittämättömän mölyn nuorison uudesta tavasta juoda kuppi kahvia. Suurin syy lienee kuitenkin se, että kyseessä on varsin tuore juttu.

Tämä on median ja erilaisten kukkahattutäti-ihmisten virallinen kanta aikamme trendituotteeseen. Koska tuote on uusi, eikä sitä ollut olemassa vielä edeltävien sukupolvien lapsuudessa, epäluulo on varsin ymmärrettävää. "Erinäisten tutkimuksien" pohjalta osataan väittää, että energiajuomat aiheuttavat levottomuutta, heikentävät oppimistuloksia ja vaikeuttavat oppilaiden hallintaa. Lisäksi samaan syssyyn väitetään oppilaiden nukkuvan liian vähän sen vuoksi, että korvaavat osan unesta energiajuomalla.

Joopa joo. Minä en ainakaan ole koskaan jättänyt ainuttakaan tuntia nukkumatta minkään piristeen takia. Olen vähäuninen ja valvon usein myöhään pelkästään siksi, että yöllä on minusta mukavaa. Sen vuoksi olin varsinkin lukioaikoinani usein varsin väsynyt, erityisesti loppuviikosta. Sen vuoksi onnistuin hankkimaan itselleni jonkin sortin energiajuomariippuvuuden - mutta entäs sitten kun siitä kerran oli apua? Ainakin minun kohdallani pullollinen kyseistä litkua auttoi vallan mainiosti jaksamaan seuraavan tunnit loppuun, mikä varsinkin iltapäivisin oli käydä haastavaksi. Tällä oli selkeä vaikutus lukioaikaiseen koulumenestykseeni, sillä omaksuin suurimmanosan kaikesta tiedosta juuri koulussa (olin laiska läksyjen tekemisessä, mistä lisää myöhemmin).

Ilmeisesti joku muukin oli huomannut tämän asian, sillä koululle hankkimamme limsa-automaatti tyhjeni ”edeistään” jatkuvasti nopealla tahdilla juuri tästä syystä. Loppujen lopuksi kyseessä ei ole mistään muusta kuin kylmänä nautittavasta kahvinkorvikeesta, joka ei ole mustaa ja pahaa.

Väite: Peruna on perusruoka ja säännöllinen syöminen auttaa jaksamaan

Tämä kasvi on aiheuttanut minulle enemmän pahaa kuin mikään muu ruoka maailmassa!

Tässä väitteessä on nyt otettava huomioon, että ihmiset ovat erillaisia. Jokaisen elimmistö käsittelee ravintoaineita eri tavoin ja siksi on hankala luoda yleistyksiä. On kuitenkin muistettava, että se ei suinkaan ole ruuan energiamäärä, jota on syytä seurata, vaan hiilihydraattipitoisuus. Hiilihydraatit aiheuttavat verensokerin heilahteluita ja senpä vuoksi niihin perustuvat ruokatottumukset tuppaavat aiheuttamaan vireystason vaihteluita ennen ja jälkeen aterian.

Peruna on pahemman luokan hiilihydraatti. Toisin kuin monet kuvittelevat, se ei suinkaan ole mikään terveysruoka, vaan aikoinaan ihmisen hengissäpitämiseksi keksitty tärkkelyskasvi, jota Euroopassa on tavattu syöttää lähinnä sioille. Perunan syöminen aiheuttaa valtavia verensokeritasapainon heilahteluita, joista johtuen ihminen saattaa olla ruuan jälkeen hyvinkin väsynyt. Arkipäiväisessä tilanteessa ihmisen (tai ainakin minun) on oikeastaan täysin mahdotonta syödä niin usein, että perunaa voisi popsia ilman näitä heilahteluja.

Omalla kohdallani tämä oli suuren luokan ongelma koko ikäni. Ottaen vielä huomioon, että olen laiska nukkumaan ja jätin usein aamupalan syömättä, hiilihydraattipitoinen ruoka oli takuuvarma unilääke joka ainoa kerta, kun sitä pääsin popsimaan. Lisäksi täytyy muistaa se fakta, että vain hiilihydraatit saavat rasvan varastoitumaan elimistöön - siis lihottavat. Itse ratkaisin ongelman lopettamalla hiilihydraattien syönnin kokonaan. Ja jopas: nykyään en koe vireystason vaihteluita ruokaillessani ja syömättömyydessäkin ainoa oire on nälkä! Ja painoakin on lähtenyt ihan mukavasti.

Hiilihydraatiton ruokavalio on tosin sikäli ongelmallinen, että esimerkiksi kouluruokailu ei juuri tue tätä harrastusta. Mitäpä ajattelit syödä esimerkiksi puuropäivänä?

Väite: Tupakoinnista ei ole mitään hyötyä ja se on vaikea lopettaa

Tupakka on maailman ikävimpien suuryritysten hittituote, mutta totuuden nimissä siitä on sanottava jotain hyvääkin. Lopettaessaan sitä ei kannata korvata nikotiinituotteilla.

Tupakka tappaa ja on vaarallista, sitä en yritä kiistää. En ole myöskään säännöllinen polttaja, eikä minulla ole riippuvuutta kyseiseen aineeseen. Mutta silti en voi kiistää, ettei tupakoinnista olisi myös hyötyä joissain tapauksissa. Esimerkiksi se (ainakin minulla) lievittää pahaa kurkkukipua. Perustuuko se sitten nikotiiniin vai savuun, en ole varma. Ruuan jälkeen tupakointi nopeuttaa aineenvaihduntaa ja auttaa näin ateriaa laskeutumaan. Siitä voi olla apua myös laihdutukseen, sillä karkkiostokset on suhteellisen helppo korvata tupakoinnilla varsin kätevästi. Ruokahalua se tosin ei onnistu kadottamaan, vaikka kuinka polttelisi. Ja kieltämättä sillä on lukuisia sosiaalisia merkityksiä, joita en nyt ala erikseen luetella.

Tupakoinnin lopettamisen ongelma syntyy yleensä pääasiassa ajatuksen tasolla. Harva polttaja on varsinkaan alkuvaiheissaan vielä niin pahasti riippuvainen, että ongelma olisi suoraan fyysinen. Ongelma syntyy pääasiassa tottumuksista, joita on hankala muuttaa. Paras keino on liittää tupakoinnin lopettaminen johonkin muuhun elämänmuutokseen, esimerkiksi loman loppumiseen, muuttoon tai vaikka ruokavalioon. Ihminen omaksuu useita isompia muutoksia yhtä aikaa helpommin kuin pieniä erikseen. Tupakan korvaamista suklaapatukalla voi toki koettaa, mutta itse huomasin sen käyvän loppujen lopuksi enemmän terveyden päälle kuin epäsäännöllisen tupakoinnin.

Väite: Läksyjen tekemisellä on tärkeä merkitys koulumenestyksessä

Opettiko ruotsin tehtäväkirja minulle kaksikieliseksyyden salat? Ei opettanut. Miten voit hallita kielen, jota et ikänäsi ole tarvinnut käytännön elämässä?

Okei, otetaanpa hiukan takaisin: jos menen väittämään, ettei tämä pidä paikkaansa, saan varmasti kuulla vastaväitteitä. On totta, että jokainen on erilainen oppija ja jokaiselle eivät päde samat metodit – ja juuri siitä syystä väitänkin, ettei tämä väite ole absoluuttinen fakta. Itse en nimittäin ole koskaan kokenut hyötyväni kotitehtävistä.

Ala-asteella olin keskinkertainen oppilas. Pärjäsin äidinkielessä, biologiassa ja historiassa (sekä taideaineissa) mutta muissa aineissa numeroni olivat lähinnä seiskan tasoa. Tämä johtui siitä, että olin kiinnostunut lähinnä kyseisistä aineista. Vaikka tein joka päivä kotitehtävät – luonnollisesti vain koska oli pakko – ei menestykseni parantunut lainkaan ennen yläastetta. Tuolloin lopetin kotitehtävien tekemisen, joten koulumenestykseni piti loppua siihen, eikö niin? Peruskoulun päättötodistuksessa keskiarvoni olikin sitten varsin surkea: 9,6. Ja sikäli kun voin hiukan itsestäni päätellä, koulumenestykseeni vaikutti positiivisesti juuri se, että lakkasin tappamasta innostustani asioihin läksyistä koituvalla työmäärällä.

Olen itse huomannut, että opin helposti asiat, joista olen kiinnostunut – ja onnekseni olen herkkä kiinnostumaan uusista asioista! Olin siis juuri niitä, jotka jaksoivat kuunnella ne "tylsät lätinät" tunneilla loppuun, sillä informaatio upposi minuun kuin häkä - eikä se sieltä koeviikon koittaessa ollut mihinkään kadonnut. Ja kun kerran tämä tapa sopi minulle, niin mikä oli ongelma? Eivät ne opettajankirjaan merkatut miinukset minun maailmaani kaataneet, kun kumminkin pärjäsin kyseisessä aineessa muuten hyvin. Minä en vain tiedä vastenmielistä tapaa oppia yhtään mitään kuin täyttämällä jotain typerää koulukirjaa kotona!

Kotitehtävien sijaan minusta on paljon mielenkiintoisempaa etsiä itse tietoa asiasta (wikipedia on hyvä paikka, okeisti!) ja keskustella asioista muiden kiinnostuneiden kanssa – sillä saa monesti huomattavasti laajemman näkökulman aiheeseen ja tulee myös soveltaneeksi sitä käytäntöön. Erityisen hyvin tämä pätee reaaliaineissa ja kielissä (matematiikka onkin jo hiukan eri juttu!). Tarkoitan sanoa sitä, että sen sijaan, että oppilaat yritettäisiin ängetä samaan muottiin, heitä tulisi auttaa löytämään se oma yksilökohtainen tapa oppia. Erityisesti ala-asteella lapset liian usein kasvavat ajattelemaan kotitehtäviä itsetarkoituksena, joiden tekeminen on tärkeämpää kuin niiden käsittelemien asioiden hallinta. Pahassa tapauksessa tämä tuottaa sellaisia kympin oppilaita, jotka eivät esimerkiksi koskaan käytä osaamaansa kieltä tai hallitse historiaa kirjan ulkopuolelta.

Lisäyksiä tapahtunut

2010-08-13T03:31:00.007+03:00

Aiemmin tänä vuonna kuvittelin voivani erottaa tästä blogista vihdoinkin kaikki ei-poliittiset elementit ja siirtäväni ne toiseen blogiin. Näin sauman uuden blogin perustamiselle erityisesti urheiluaiheesta. Elmo Sport -niminen blogini ei kuitenkaan kerännyt sen kummemmin kävijöitä kuin lopulta kirjoituksiakaan, joten lyhyen harkinnan jälkeen päätin lopettaa sen. Samaan syssyyn siirrän tähän blogiin muutaman artikkelin, koskien erityisesti vuoden suurtapahtumia. Nämä ovat olemassa muistoksi samaan tapaan kuin muutkin erilaisten tapahtumien yhteenvetoni.

Uudet (ei julkaistu tässä blogissa):

Jalkapallon MM-kisat: Pallokarkelot parhaasta päästä
Vancouverin olympialaiset: Kaikkien aikojen lätkäturnaus ja Aitoon kanadalaiseen tapaan

Aiemmin julkaistut (jotka siirrän nyt takaisin):

Jääkiekon MM 2010: Kiekkokevään eurooppalainen finaali
Pekingin olympialaiset: Kulttuurivallankumouksellisen hienot olympialaiset (en ole tosin tohtinut sitä poistaakaan, mutta uudistan sen nyt siihen malliin kuin tein sen uudella sivullani)

Jatkossa tulen kirjoittamaan tähän blogiin aivan mitä lystää. Kuten Brecht aikoinaan totesi, jos yleisölle haluaa kertoa jotain tärkeää, on tämä ensin saatava viihtymään. Tällä periaatteella jatketaan poliittisessa ja henkilökohtaisessa blogissani hamaan tulevaisuuteen. Nauttikaa!

Saatana Sokeri

2010-08-09T17:36:00.002+03:00

Suomea johtaa vielä tällä hetkellä hallitus, joka haluaa pelastaa kansamme. Meitä ei tosin haluta pelastaa ympäristömyrkyiltä, tuloeroilta, riskienergialta tai muilta vähäpätöisimmiltä asioilta, vaan tietysti maamme tulevaisuuden suurimmalta uhkakuvalta: sokerilta. Tämän suuren saatanan taltuttamiseksi hallitus on keksinyt uuden salaisen aseen, erityisen makeisveron, joka tulee vapauttamaan meidät tuon katalan myrkyn kynsistä. Mahtavaa!

Ei ole mikään yllätys, että poliitikkojen huoli ihmisten "terveydestä" iskee vasta kaikkein lihavimpien aikojen jälkeen. Kyse tuskin kuitenkaan on herkuttelijoiden makeisähkyn hoidosta, vaan kansantaloutemme laihtuneesta tilipussista. On nimittäin aivan selvää, että mikä tahansa uusi valmistevero tulee kasvattamaan valtion kassaa melkoisesti, erityisesti kun kyse on niinkin suositusta myyntiartikkelista kuin makeiset.

Nykyisen hallitukselle välilliset verot ovat ideologinen kysymys: ne kun verottavat tasaisesti koko kansaa, eivätkä ketään erityisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että suurempituloiset saavat edelleen elää leveämmin, kun vyötä kiristetään pienituloisimpien päästä. Luonnollisesti se on myös ihmisen "oma valinta", miten rahansa käyttää, joten köyhempien perheiden lasten karkkipäiväiloja ihan oikeutettua vähentää. Kenties makeisten ostosta tulee 70-luvun tapaan statussymboli ja nykypäivän lapsetkin pääsevät mukaville kokoperheen autoretkille Haaparantaan karkkia ostamaan!

Makeisveron soveltaminen käytäntöön tuo tietysti määrittelykysymyksen, mikä tuote on makeinen ja mikä ei. Hallituksella ei sokerivainoissaan ole luonnollisesti aikomustakaan päästää esim. light-limsoja sormiensa läpi. Kansanterveyden edistämistä lienee sekin, että mikäli virvoitusjuomien hinta nousee olennaisesti, siirtyy täysi-ikäinen kuluttaja luultavasti mieluummin hiilihapotettuun alkoholiin.

Vaikka en itse ole käyttänyt sokeria sisältäviä tuotteita säännöllisesti enää puoleen vuoteen, tämä asia on kismittänyt minua siitä asti kun kuulin siitä. Ihmisten olisi korkea aika huomata, että porvarillisen politiikan kannattaminen lisää elämisen hintaa ja karsii mukavuuksia kaikilla normaalituloisilla kansalaisilla. Sitä tosiasiaa ei voida edes terveysfasismin asuun pukea.

Yhdessä erottelua vastaan

2010-07-25T22:14:00.006+03:00

Eilen lauantaina Oulussa juhlittiin sateenkaaren väreissä. Vaaleanpunaisten ilmapallojen, sateenkaarilippujen ja vilpittömän ilon täyttämä ihmisjoukko oli kokoontunut juhlistamaan kesän toista virallista seksuaalivähemmistöjen pride-tapahtumaa, Oulun Seta ry:n järjestämää North Pridea. Aurinkoinen kesäpäivä tarjosi hienot puitteet tapahtumalle, jonka lämmin tunnelma kompensoi hieman sitä tosi asiaa, että kyseessä oli heinäkuun ensimmäinen ei-helteinen päivä.

Tapahtuma alkoi Oulun kaupungintalolta lähteneellä marssilla kuusisaareen, jossa järjestettiin puistopiknik. Paikalla oli mm. järjestöjen esittelyjä (mukana ainakin Vasemmistonuoret, Vihreät ja Kokoomusnuoret, "yllättäen" ei esimerkiksi Keskustanuoria...), erilaisia työpajoja, rantafutisturnaus sekä tietenkin myös elävää musiikkia ja muuta esiintyvää taidetta. Seksuaalisen tasa-arvon ilosanoma kukki kaikkialla.

Olin itse mukana tapahtumassa Oulun Vasemmistonuorten lipunkantajana ja jäsenhankkijana. Samalla otin ensimmäistä kertaa osaa minkäänlaiseen pride-tapahtumaan. Kokemus oli valtavan positiivinen: marssille ja sitä seuranneeseen puistojuhlaan otti osaa yli 500 ihmistä, ilmapiiri oli mainio ja tapahtumassa riitti rentoa ja iloista meininkiä. Oli hienoa olla mukana todistamassa, miten yhteenkerääntyneet ihmiset uskaltavat joukolla irroittautua ahdistavan massan paineesta ja vapauttaa todellisen minänsä - ylpeinä itsestään.

Tapahtumaa eivät päässeet varjostamaan edes Helsingin pride-marssilla sattuneista kaasuiskuista liikkeelle lähteneet huhut, joihin Oulun poliisi vastasi melkoisella miehityksellä: joka ainoa kadunkulma oli marssin aikana täytetty poliiseilla. Hienoisesta ylireagoinnin mausta huolimatta tärkeintä oli luonnollisesti se, ettei mitään sattunut, vaikka Oulun seutua onkin kaikki syy pitää "arvoliberaalia" etelää konservatiivisempana seutuna. Marssi sujui joka tapauksessa rauhallisesti, eikä sivusta seuraajilta satanut edes niitä "vitunhomoja" odotettuun tahtiin.

Olen hyvin iloinen siitä, että tällainen tapahtuma järjestettiin juuri Oulussa, sillä tällä seudulla näitä juuri tarvitaan. Oulu on isoksi kaupungiksi varsin konservatiivinen, eikä vapaamielisen kaupunkilaisnuorison arvomaailma ole vielä levinnyt yhteiskunnan jokaiselle osa-alueelle. Kehitystä ovat parhaansa mukaan jarruttaneet paikalliset ilmiöt, kuten laajalle levinnyt lestadiolainen herätysliike ja paikalleen jämähtäneet nk. tapakeskustalaiset asenteet. Tämän saattoi myös aistia tapahtumaa seuraamaan keräntyneiden ihmisten ilmeistä ja heidän eri medioille antamissa kommenteissaan ("en pidä tästä, mutta tämä on vapaa maa...").

Myös media osoitti jälleen kerran tympeytensä karsimalla kaiken vähänkään poliittisen tapahtuman ympäriltä. Yksikään päämedia ei noteerannut mukana olleita (tai sieltä poisjääneitä) järjestöjä, eikä antanut tilaa tapahtuman poliittisille motiiveille. Ei siis ole ihme, että joillekin on jäänyt epäselväksi, miksi tällaisia tapahtumia ylipäänsä järjestetään! Eräskin Kalevan nettilehden kommentoija muotoili asian näin: "Milloin on heterojen marssi...? Miksi poikkeavat pitää niin kovaa meteliä omasta seksuaalisuudestaan." Vastaukseksi voisi sanoa, että juuri sen vuoksi, että siitä edelleen kohistaan, vaikka syytä ei pitäisi olla. Kyse on aivan samasta asiasta kuin vaikkapa mustien kansalaisoikeustaistelusta Yhdysvalloissa 1960-luvulla: marssia pitää juuri niin kauan, kun ihmisiä vielä erotellaan.

Sillä avaruudesta käsin nähtynä me olemme kaikki vain ihmisiä*.

* Jukka Takalo - Jokainen on vähän homo

PS. Koska pride-marssi oli niin hyvin suojeltu, osoittautui päivän toinen marssi huomattavasti jännittävämmäksi: "lyhyt marssi" Kuusisaaren juhlapaikalta takaisin järjestötalolle! Liput tankoineen oli näet kuljetettava sellaisenaan, joten neljän hengen paraatimme herätti jonkin verran huomiota keskikaupungilla noin viiden aikoihin iltapäivällä.

Pallokarkelot parhaasta päästä

2010-07-12T10:39:00.006+03:00

Tästä tullaan muistamaan Jalkapallon MM-kisat 2010: eteläafrikkalainen Ghana-fani ja vuvuzela-torvi.

Vuoden suurin urheilutapahtuma saapui eilen illalla päätökseensä. Tunnelma on haikea, kun vuvuzelat taukoavat ja kansainvälinen huomio keskittyy pian huomattavasti ikävämpiin asioihin. Jalkapallon MM-kisat ovat olleet yhteisöllisyyden, solidaarisuuden ja elämää suurempien pikkuasioiden lumeunta ja totaalista hermolomaa parhaimmillaan!

Itse en lukeutunut ennen kisoja suurimpiin jalkapallon ystäviin. Kun kisat järjestettiin ensimmäistä kertaa Afrikan mantereella, kiinnostavuus oli kuitenkin aivan toista luokkaa: olihan se nyt nähtävä, miten maanosista köyhin mutta ylpein tässä tehtävässä onnistuu! Mukaan liittyi vielä vahva solidaarisuudentunne yhdistettynä siihen, että tiedostan jalkapallon suunnattoman merkityksen eri kansoille, jolloin tapahtui ihme: sinkouduin suoraan lajin syvimpään ytimeen. Loppujen lopuksi seurasin Etelä-Afrikan kisoja liki kolme kertaa aktiivisemmin kuin edeltäviä Saksan kisoja neljä vuotta sitten.

Entä miten Etelä-Afrikka sitten onnistui kisaisännyydessään? Vastaus on selkeä: erinomaisesti. Kisat olivat kauttaaltaan ammattimaisesti ja hienosti järjestetyt. Ehkä kaikkein suurin yksittäinen tekijä oli kotikatsomoihin asti ulottuva huikean hieno ilmapiiri, jota vuvuzelojen pörinän täyttämät stadionit huokuivat. Ja tietysti juuri kyseinen soitin oli olennaisessa roolissa sen suhteen, että näistä kisoista tuli ehdottoman afrikkalaisen näköiset. Vaikka FIFA ei missään tapauksessa ole köyhien mantereiden suuri ystävä millään mittarilla, eikä Etelä-Afrikan kansalaisten kohtelu ollut inhimillisesti oikein millään mittarilla, eteläafrikkalaiset kuitenkin näyttivät, että he pystyvät saavuttamaan jotain hienoa – ja nauttimaan siitä – jatkuvasta sorrosta ja kaltoin kohtelusta huolimatta. Heille jos kenelle se on tuttua.

Etelä-Afrikan joukkue Bafana Bafana pääsi viihdyttämään yleisöään vain kolmen ottelun ajan. Silti joukkueen vilpittömän hieno yhteishenki ja kontakti yleisöön teki vaikutuksen. Kuvassa juhlitaan tanssien kisojen avausmaalia, tekijänään Siphiwe Tshabalala (huh, mikä nimi!)

Pelillisesti tämänkertaiset pallokarkelot eivät olleet aivan yhtä paha pettymys, kuin mitä alun alkaen ehkä uumoiltiin. Italian kisat 1990 eivät toistuneet. Maaleja tuli juuri siihen malliin, miten niitä on tänä päivänä totuttu huippujalkapallossa näkemään ja kentällä oli draamaa, kohua ja kiistanalaisuuksia aivan riittävästi. Kaikkein karkeimmat tuomavirheet, Englannin ilman syytä hylätty maali ja Argentiinan hyväksytty paitsiomaali, tuonevat tulevaisuudessa tähänkin peliin hieman nykyaikaisuutta. Harmi sinänsä, sillä kyllähän tämä pallon ympärillä pyörivä kuohunta on yksi pelin pikanteimmista lisämausteista! No, niin toisaalta on myös reilu peli.

Espanja ansaitsi näiden kisojen mestaruuden. Sen erittäin viihdyttävä ja näyttävä lyhytsyöttöpeli ei löytänyt vertaistaan, vaikka Sveitsi räkämaalilla avausottelun voittikin. Arvokisojen ikuisen alisuoriutujan La Furia Rojan uroteko pitänee vähemmän yhtenäisen kuningaskunnan tiukasti yhdessä ainakin ne vaadittavat neljä vuotta. Hollanti sai olla erittäin tyytyväinen hopeamitaliinsa, niin epäurheilijamaista ja lapsellista peliä osa sen pelaajista finaalissa esitti. Oma suosikkini, itse Diego Maradonan tunteella johtama Argentiina jäi eurooppalaisten jalkapallodynastioiden kuninkaan, pronssille yltäneen Saksan jalkoihin jo puolivälierävaiheessa, mikä oli suuri pettymys kisojen yhdelle ennakkosuosikille. Kisojen suurin yllättäjä oli luonnollisesti Uruguay, joka vuosikymmenten jälkeen teki raivoisan paluun mitalipeleihin Diego Forlanin hurjan näytöksen siivittämänä.

El Diego ei ole kadottanut pelaaja-aikojensa tunnelatausta. Lähes koko ajan sivurajan pinnassa mesonnut Argentiinan päävalmentaja oli kisojen ehdoton väripilkku!

Kuten aina, kisoihin kuuluu myös pettymyksiä. Niistä suurimpia olivat ennen kaikkea Portugali ja Brasilia. Nämä samasta puusta veistetyt joukkueet lähtivät Afrikkaan pelaamaan äärimmäisen vastenmielistä, likipitäen pelkästään puolustavaa jalkapalloa, josta puuttui luovuus ja ilo täysin. Kun toimittaja oli kysynyt Portugalin valmentajalta kommenttia väitteeseen, että heillä on ”kymmenen puolustajaa ja C. Ronaldo”, tämä oli vastannut ”kyllä meillä kaikki puolustaa”. Oli koko lajin onni, että kummatkin joukkueet putosivat ennen aikojaan. Kaikkien hämmästykseksi floppaajiin kuuluivat myös molemmat viime kisojen finalistit, Italia ja Ranska, joista kumpikaan ei päässyt alkulohkosta eteenpäin.

Mutta missä oli Afrikka? Eikö näiden pitänyt olla Afrikan kisat? Kyllä piti ja maanosan kannalta kisat olivat tietysti pettymys. Jopa kisaisäntä Etelä-Afrikka jäi ennenkuulumattomalla tavalla alkulohkoonsa, eikä päässyt siten toistamaan vuoden 1995 Rugbyn MM-kisojen tahtovoittoaan jalkapallon saralla. Sama kohtalo oli myös muilla afrikkalaisjoukkueilla, lukuun ottamatta Ghanaa, jonka selviytyminen jatkoon sai aikaan jotain uskomatonta: koko Afrikka seisoi sen jälkeen tukevasti Ghanan takana. Muualla maailmassa tällainen ei koskaan onnistuisi, mutta ehkä afrikkalaiset vielä kokevat olevansa samaa lihaa ja verta aivan eri tavoin kuin me nationalismin kyllästämässä lännessä. Vain sydämetön olisi sen jälkeen voinut kannattaa muuta kuin Ghanaa! (varsinkin, kun Argentiinakin putosi jatkosta....)

Koko Afrikan suosikki vastaan kisojen paras pelaaja (Diego Forlan, Uruguay). Jalkapalloa parhaimmillaan!

Valitettavasti maa ehti tarjota vain kaksi täydellisyyttä hipovaa jalkapallo-ottelua ennen, kuin Uruguay upotti Ghanan mitalihaaveet rankkarikisan tuloksena. Se tosin oli edellyttänyt uruguaylaistopparilta käsivirhettä juuri ennen lisäajan umpeutumista, mitä oli seurannut Ghanan epäonnistunut rankkari. Lopputuloksesta huolimatta tämä oli kenties kisojen jännittävin ja mieleen jäävin ottelu!

Kieltämättä tätäkin urheilujuhlaa jää kaipaamaan, mutta kuten jo monta kertaa olen sanonut, se on pelin henki. Kun kisat ovat vain kerran neljässä vuodessa, on kiinnostus aivan eri luokkaa kuin jokavuotisissa tapahtumissa. Näistäkin kisoista jäi käteen omat legendansa, omat tarinansa ja omat leimalliset erikoispiirteensä – joista vuvuzela ei todellakaan ole vähäisin! Kahden vuoden päästä palaamme asiaan EM-kisojen merkeissä, vaikka eurooppalainen jalkapallo ei aivan MM-tason kaltaista mielenkiintoa saavutakaan. Kansojen juhlan sijaan kyseessä on maanosien juhla. Mutta kieltämättä niitä kisoja seuraa uusin silmin jo paljon, paljon suurempi jalkapallon ystävä kuin ennen Jabulanin ensiliitoa Afrikan taivaan alla!

Jatkuvatko "punaisen raivon" voitonjuhlat kahden vuoden kuluttua EM-kisoissa? Se nähdään sitten. Tänä vuonna se on kultansa ansainnut.

Ei työtä itsetarkoituksena

2010-06-06T21:53:00.002+03:00

Viime aikoina mediassa on vouhotettu nuorisotyöttömyydestä. Tämä poliittisen keskustelun uusi muotisana on saanut osakseen lähinnä populistista voivottelua ilman lääkkeitä muutokseen. En kuitenkaan pidä ongelmallisena niinkään keskustelun tasoa kuin sen ilmeisen kyseenalaistamatonta päämäärää: onko nuorisotyöttömyys todella sen luokan ongelma, että siitä on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä? Vaarana on ajautua ojasta allikkoon.

On selvää, että työnteko ja työkokemuksen hankkiminen ovat tärkeitä asioita. Ilman työkokemusta asema työelämässä on heikompi, itsetunto alhaisempi ja syrjäytymisen riski suurempi. Mutta tähän ajatukseen sisältyy oletus siitä, että työkokemus on aina positiivista. Huonot kokemukset työelämästä saattavat olla nuoren kannalta itse asiassa paljon huonompi juttu kuin työttömyys.

Nuorisotyöttömyyden syiksi väitetään usein, ettei nuorille löydy työtä. Tosi asiassa ongelmana on mielekkäiden töiden puute. Kaikenlaista silppu-, pätkä- ja osa-aikatyötä kyllä riittää, mutta osa päättää jättää tämän vaihtoehdon väliin - ja hyvästä syystä! Ellei työ ole millään lailla miellyttävää, kehittävää tai kotitaloudellisesti kannattavaa, ei sitä pidä nuorenkaan tehdä. Työn ei missään tapauksessa tule olla itsetarkoitus. Nyt vaarana on, että nuorisotyöttömyyshössötyksen seurauksena näitä kaikenlaisia "paskaduuneja" aletaan varta vasten luoda nuoria varten - ja kaikkein pahimmassa tapauksessa pakottaa nuoret tekemään näitä töitä.

Työn mielekkyyden kannalta keskeistä on se, ettei nuorisoa erotella erilliseksi ryhmäkseen työmarkkinoilla. Nuorilla on oltava oikeus kunnollisiin työehtoihin, oikeanlaiseen palkkaukseen ja tasapuoliseen kohteluun ammattiryhmänsä edustajana. Nuorista ei missään tapauksessa tule tehdä mitään halvan työvoiman reserviä, vaikka se auttaisikin laskemaan nuorison työttömyysprosenttia.

On muistettava, että nuoruus on elämänvaihe, jossa ihmisellä on oikeus olla tietämättä, mitä haluaa. Nuoren tärkein työ on oman elämänsä suunnan löytäminen, eikä sitä työtä tule häiritä, vaikka tarkoitus olisi miten hyvä. Valitettavasti minusta tuntuu, että tosi asiassa poliitikkojen nuorisotyöttömyyspuheissa kytee ajatus alistavista pakkotöistä, joilla nuorisosta kasvatetaan nöyriä, asemaansa tyytyviä tulevaisuuden luokkayhteiskunnan työläisiä.

Oulun seudun joukkoliikenteestä

2010-06-02T14:46:00.000+03:00

Kuten jokainen Oulussa tai sen lähikunnissa asuva tietää, joukkoliikenne on tällä seudulla suuren luokan ongelma. Linjoja on liian vähän, ne ovat pitkälle keskittyneitä ja hinnat ovat sitä luokkaa, että yksityisautoilu on lähes välttämättömyys. Tilanne on täysin kestämätön jo sitäkin ajatellen, että polttoaineen hinnan jatkuvasti noustessa elinkeinokeskuksia kauimpana olevat asuinalueet ovat vaarassa kuolla kokonaan pois.

Ongelmien juuri on ajattelussa, jonka mukaan joukkoliikenne on jonkinlainen ylellisyyspalvelu, jota käyttävät ne, joilla on siihen varaa. Sen vuoksi joukkoliikenne on sysätty täysin yksityisten bussiyhtiöiden hoidettavaksi. On kuitenkin täysin mahdotonta edes ajatella tilannetta, jossa yksityiset bussiyhtiöt tarjoaisivat kattavia ja edullisia joukkoliikennepalveluja: niillä on tasan yksi intressi ja se on voiton haaliminen. Sen vuoksi onkin jo aika ottaa uusi ajattelumalli ja siirtyä bussiliikenteessäkin uudelle vuosituhannelle.

Selkeänä lähtökohtana tulisi olla, että joukkoliikenne on muihin kuntalaisille välttämättömiin peruspalveluihin verrattava kansalaisoikeus. Kuten sairaanhoito, posti tai koulutus, se on järjestettävä kustannuksista riippumatta, jotta yhteiskunta pysyisi toiminnassa. Sen vuoksi näenkin luonnollisena, että Oulun seudulla olisi mitä pikimmin siirryttävä kunnalliseen joukkoliikenteeseen.

Jo nyt Oulun kaupunki ja useat Oulun seudun kunnat maksavat liikennefirmoille tukia verovaroista kustantaakseen esimerkiksi koulukuljetukset. On kuitenkin täysin järjetöntä tukea voittoja tavoittelevaa firmaa verovaroin. Järjestämällä toiminnan kunnallisesti julkiset varat voitaisiin kohdentaa huomattavasti paremmin. Samalla asiakashintoihin olisi helppo puuttua, sillä osaksi verovaroin kustannettu joukkoliikenne olisi mitä todennäköisimmin asiakkaalleen huomattavasti edullisempi.

Ajatus ei sinänsä ole uusi: Etelä-Suomen suurimmissa kaupungeissa joukkoliikenne on jo pitkän aikaa ollut kunnallisten liikennelaitosten hallussa. Jotain systeemin toimivuudesta kertoo esimerkiksi se, että Helsingin joukkoliikenne on tutkimuksissa todettu laadultaan toiseksi parhaaksi koko Euroopassa. Oulun seutu ei tosi asiassa eroa muista suurkaupungeista niin olennaisesti, että nykyinen järjestely olisi mitenkään perusteltua: kyseessä on ainoastaan täkäläisten poliitikkojen konservatiivinen suhtautuminen kaikkeen, mihin liittyy kunnallinen omistus.

Loppujen lopuksi kyse on koko Oulun seudun tulevaisuudesta: laajalle alueelle levittäytynyt kaupunkialueemme on todellisen uhan alla, ellei joukkoliikennettä saada lähitulevaisuudessa toimivaksi ja asiakkaiden kannalta edulliseksi. Tämän vuoksi katsonkin kunnallisen joukkoliikenteen ainoaksi mahdollisuudeksi vastata polttoaineen kallistumisen ja ilmastonmuutoksen tuomiin haasteisiin.

Niin loppui viattomuus

2010-05-31T16:59:00.001+03:00

Tänään tapahtui välimeren itärannikolla jotain, joka pitkän ajan jälkeen avasi maailman silmät yhdelle historian vaietuimmista ihmisoikeusrikoksista - avoimen väkivaltaiselle apartheid-valtiolle nimeltä Israel. Jo seitsemän vuosikymmentä jatkunut palestiinalaisalueiden miehitys, satunnaiset iskut ja ajoittaiset sotilasoperaatiot ovat puuroutuneet kansan korvissa merkityksettömäksi mössöksi, mutta tällä kertaa koko kauheus avautuu länsimaille avain eri tavoin. Isku kun sattui kohdistumaan heitä itseään vastaan.

Varhain aamulla Suomen aikaan Israelin sotilaslaivasto avasi tulen Gazaan pyrkinyttä avustuslaivuetta kohtaan. Tämän jälkeen Israelin eliittisotilaat hyökkäsivät laivaan tappaen lähes 20 ihmistä. Mukana oli runsaasti eurooppalaisia poliitikkoja ja kulttuurivaikuttajia, mm. ruotsalainen kirjailija Henning Mankel. Verilöylyn jälkeen Israel on ilmoittanut kuljettavansa laivan matkustajat pidätysleireille ja karkoittavansa heivät maasta. Avustuskuorman kohtalosta emme saane varmuutta koskaan.

Tämä tapaus jos mikä todistaa sen, että vastoin laajalti ylläpidettyä myyttiä Israel ei todellakaan ole länsimaalainen sivistysvaltio Lähi-idässä. Hyökkääminen puhtaasti humanitäärisin perustein liikkellä olevan avustusretkikunnan kimppuun pitäisi kieliä jo jostain. Israelin tarkoitus on luonnollisesti estää nimekkäiden länsimaalaisten näkemästä Gazan ja muiden palestiinalaisalueiden arkipäivää ja siihen liittyvää säälimätöntä rotuperäistä apartheid-politiikkaa käytännössä. Vaikka olen määritellyt Israelin roistovaltioksi jo vuosia, edes minä en olisi uskonut sen alentuvan näin halpamaisiin tekoihin.

Niin järkyttävä kuin tapahtuma onkin, liittyy siihen myös toivon kipinä. Pitkään aikaan eivät Israelia perinteisesti tukeneet länsimaat ole tuominneet tuon Lähi-idän väkivaltaisimman sotilasmahdin toimia yhtä yksimielisesti. Useat maat, muun muassa Turkki, ovat vetäneet lähettiläänsä pois maasta ja kutsuneet Israelin suurlähettiläitä kuultavaksi. Merkittävää on ennen kaikkea se, että Israelin ovat tuominneet myös sille perinteisesti myötämieliset valtiot, kuten USA ja Suomi.

Tuomitseminen ei kuitenkaan yksin riitä yhtään mihinkään. Tärkeintä on luonnollisesti mielipideilmapiirin muutos, jossa Israelin ystävät (mm. Kokoomusnuoret) ovat vihdoin jäämässä alakynteen tekojen mittasuhteiden muututtua pelättyyn suuntaan. Mutta sen lisäksi tarvitaan tekoja.

Jos Israel halutaan joskus saada aisoihin, lopettamaan apartheid-hallinnonsa ja jättävän sekä palestiinalaiset että rajanaapurinsa rauhaan, ei "luvattuun maahan" voida enää suhtautua kuin viattomaan ja sorrettuun kansakuntaan "pahojen terroristivaltioiden" puristuksessa, joka "vain puolustaa itseään". Israel on alueensa suurin sotilaallinen mahti ja aktiivisin sodankäyjä sitten perustamisensa 1947. Se on myös kokoonsa nähden eniten alueitaan laajentanut valtio sitten natsi-Saksan. Ylläpitämällä väkivaltaa lietsovaa apartheid-järjestelmää se jatkuvasti oikeuttaa miehittämiensä palestiinalaisalueiden sorron ja sotatoimet niitä vastaan. Sellainen valtio ei ansaitse yhdenkään sivistyvaltion sympatiaa.

USA ja EU ovat hanakasti suunnittelemassa kaikenlaisia kauppa- ja sotilaallisia pakotteita mm. Irania vastaan pelkkien uraaninrikastusepäilyjen vuoksi, mutta Israelia vastaan ei ole suunnattu toistaiseksi vielä mitään - vaikka maalla on ydinase! Minkä vuoksi? Koska Israel on USA:n tärkeä liittolainen alueella, jossa sillä on tärkeitä geopoliittisia intressejä. Kaikki muu on toistaiseksi saanut jäädä sen jalkoihin. Kysymys kuuluu, kuinka kauan vielä?

Budjettivalta on itsenäisyys

2010-05-18T00:39:00.002+03:00

Raha maailmaa pyörittää, sanotaan. Se on aivan totta, mutta lisäyksenä tähän voisi todeta, että rahan käytöstä päättävät hallitsevat maailman pyörimistä. Taloudellinen valta on suurinta mahdollista valtaa. Poliittinen päätöksenteko perustuu täysin siihen, miten käytössä oleva raha jaetaan. Ellei rahaa ole, hallitsijamme ovat lähinnä selittelijöitä: miksi emme voi tehdä sitä ja miksi emme voi tehdä tätä... Budjetin laatija käyttää valtaa. Vain täydellinen idiootti olisi valmis antamaan tällaisen vallan pois - ja sellainen idiootti näyttää olevan muun muassa Jyrki Katainen.

Kreikan talouskriisin myötä Euroopan Unionissa on lisääntyvissä määrin alkanut liikkua ajatuksia tiukemmasta liittovaltiosta. Vaikka jäsenmaiden kansalaiset eivät näille ajatuksille ole koskaan kannatustaan antaneet, ajatusta ollaan viemässä läpi nyt oikein urakalla. Eräänlainen huippu keskustelulle oli talouskomissaari Olli Rehnin ehdotus jäsenmaiden budjettien ennakkotarkastuksista, joka käytännössä lisäisi merkittävästi EU:n mahdollisuuksia puuttua jäsenmaittensa talouspolitiikkaan.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen kiirehti toivottamaan Rehnin ajatuksen tervetulleeksi. Onnesta voidaan otaksua hihkuvan myös muut pääomaeliitin edustajat ja liberalismin puolestapuhujat, sillä vaikka perustelut ovat toiset, syy on lopulta kaikille selvä: EU:n jäsenmaat halutaan pakottaa toimimaan pääomalle hyödyllisellä tavalla. Kuka oikeasti uskoo, että demokratian irvikuvana tunnettu EU olisi oikeasti huolestunut jostain muusta kuin kannattajiensa, teollisuuden ja suurpääoman etuduista? EU haluaa varmistaa sen, ettei yksikään jäsenmaa vain estä rikkaita rikastumasta laman varjollakaan, vaan leikkaukset on tehtävä aina ja ensisijaisesti kansalaisten kustannuksella.

Vaikka ajatuksen taustalla olisikin jalonpia, reaalipolitiisia ajatuksia, ei se silti ole mikään syy unohtaa esityksen tärkeää periaatetta. Olemmeko oikeasti halukkaita luopumaan itsenäisyydestämme vain sen vuoksi, että unioni toimisi hyvin ja jotta saisimme vakaamman valuutan? Suomihan liittyi EU:hun nimen omaan parantaakseen talouttaan ja saadakseen vakaamman valuutan! Millä logiikalla meidän etumme on nyt se, että pelastamme omaa "pelastajaamme"?

Sitä paitsi koko ajatus kaatuu omaan typerään logiikkaansa. Millä tavalla EU ja sen harvalukuinen vallanpitäjistö olisi sen kykenevämpi arvioimaan eri maiden budjetteja kuin maiden hallitukset itse? Selvää on, että jonkinasteisten ideologisten linssien läpi näitä tarkistuksia tultaisiin suorittamaan. Seuraukset voisivat olla katastrofaaliset, varsinkin kuin muistamme, että tällä hetkellä eurooppalaisista maista parhaassa tilanteessa on sekataloudestaan kiinnipitävä hyvinvointivaltio Ruotsi.

Täysin varma olen kuitenkin siitä, että enemmistö ns. "EU-kansalaisista" ei halua EU:sta liittovaltiota. Viimeistään tällaisten esitysten myötä on hyvä herätä huomaamaan se, miten vähän valtaa näillä vajaalla puolella miljardilla ihmisellä on unionissa, jota johtaa kansanvallan ulottumattomissa oleva komissio. Kun tämäkin esitys varsin helposti tullaan rummuttamaan läpi, voimme kaikki kysyä itse itseltämme, minkä ihmeen takia me lähdimme tähän mukaan alun alkaen?

Damn you, Paavo Lipponen!

Tiede ei ole uskomus

2010-05-05T12:00:00.000+03:00

Tämä on vastineeni Panu Kososen Opetta-lehdessä ilmestyneeseen kirjoitukseen evoluutiosta ja sen tieteellisyydestä. Mietin vain, onko tällaisia ihmisiä julkisissa opetusviroissa tässä maassa paljonkin?

Panu Kosonen kirjoitti Opettajan numerossa 17/2010 evoluution ja tieteen suhteesta. Täytyy sanoa, että tämä hämmentävä kirjoitus herätti paitsi hilpeyttä, myös huolestuneisuutta moisen kapeakatseisuuden levinneisyydestä tämän päivän Suomessa.

Kosonen esittää tekstissään, että vain mikroevoluutio on kiistaton fakta, mutta lajien, varsinkaan ihmisen, kehitystä toisista lajeista ei ole mahdollista tieteellisesti todistaa. Nettikielellä sanottuna: epic fail. Kosonen pyrkii unohtamaan oikean todistusaineiston vuoren vedotessaan muutaman asiantuntijan (800 tohtoritason tutkijaa on kansainvälisessä tiedeyhteisössä varsin pieni määrä) ja parin vanhentuneen teorian pitämättömyyteen. Kosonen ei tosi asiassa kuuluta tieteellistä keskustelua, vaan käy taisteluun tuulimyllyjä vastaan omalta, kaikin puolin sokealta näkökannaltaan, jonka todellisena motivaattorina on Suomen lähetysseuran jäsenyys.

Kahdeksansadan tieteentekijän epäilyt eivät riitä kaatamaan mitään teoriaa. Maailmasta löytynee saman verran ihmisiä, mukana myös korkeasti koulutettuja, joiden mielestä holokaustia ei koskaan tapahtunut ja jotka uskovat Raamatussa kuvattuun suureen tulvaan. Yhteistä heille kaikille on valikoitu piittaamattomuus käytettävissä olevasta todistusaineistosta ja käsittelemänsä aiheen huono tuntemus, sekä ennen kaikkea ulkoinen motivaatio saada tietynlainen tulos. Eikä se ole tieteen tekemisen tarkoitus.

Onko Kosonen tietoinen esimerkiksi siitä, että lajien kehittyminen toisistaan on todistettu geneettisen tutkimuksen avulla? Samalla kun ihmisen koko genomi selvitettiin vuonna 2000, todistettiin vedenpitävästi, että lähimmillä sukulaislajeilla geneettiset koodit ovat samankaltaisemmat kuin kaukaisimmilla, joka todistaa Darwinin elämänpuun olemassaolon. Darwin itse tarkasteli näkyvää maailmaa, mutta jo se riitti hänelle vakuuttamaan evoluution olemassaolon. Fossiilit, darwinsirkut, eri eläinten erilaisuus eri mantereilla... On olemassa miljoonittain todisteita, joita järkevä ihminen ei voi kiistää. Siitä tässä on kysymys.

Darwinismin ajatus on muuttunut tiedeyhteisössä vuosien saatossa paljonkin, mutta kiistan aihe on ollut tapahtuman mekanismi, ei itse periaate. Elämään on varmasti jäänyt teorioita, jotka sittemmin on todettu vääriksi (esimerkiksi se, että darwinismin eloonjäämiskamppailu olisi todella konkreettista taistelua). Tieteen hienous onkin juuri siinä, ettei se ole mikään uskomus tai oppi, jonka tarvitsee perustella itseään: sen on mahdollista muuttua uuden tiedon myötä. Tärkeintä ei ole todistaa omaa teoriaa, vaan selvittää totuus. Se juuri on tärkeä ero tieteen ja kreationismin kaltaisen huuhaan välillä.

Sanottakoon vielä, että minun puolestani kaikki kreationismia vähimmissäkään määrin kannattavat luonnontieteiden opettajat tulisi välittömästi panna viralta. En ikimaailmassa haluaisi lasteni alistuvan tällaiselle törkeälle uskonnolliselle aivopesulle.

Kiekkokevään eurooppalainen finaali

2010-05-03T13:18:00.005+03:00

Yksi asia on selvä: Saksan MM-kisoista Suomen joukkueelle riittää vain kulta. Se on ainoa tavoite, kaikki muut ovat pettymyksiä. Edellisestä - ja ainoasta - kullasta tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta ja maailman toiseksi intohimoisimman jääkiekkokansakunnan odotus on ollut jo tarpeeksi pitkä. Tämän tietää myös Jukka Jalonen, johon kohdistuvat odotukset ovat valtavat. Mutta eivät kohtuuttomat. Mutta mitkä ovat Suomen joukkueen realistiset mahdollisuudet täyttää kansakunnan yhteinen unelma tänä nimenomaisena keväänä?

Suomi oli Vancouverin olympiaturnauksessa paras eurooppalainen joukkue. Joukkue sukelsi sensaatiomaisesti pelannutta USA:n joukkuetta vastaan välierissä ja pronssi irtosi lopulta oman pään selvittelyllä ja omalle tasolleen palaamisella Slovakiaa vastaan. Tilanne MM-kisoissa on sikäli eri, että Vancouverin olympialaiset olivat leimallisesti NHL-pelaajien turnaus, aina kaukalon kokoa myöten. MM-kisat tullaan pelaamaan Suomen pelitavalle sopivammassa ympäristössä, isossa kaukalossa, jossa Jalosen suosima pelitapa pääsee todella oikeuksiinsa.

MM-kisat ovat eurooppalaisen jääkiekkokauden päätösjuhla ja vanhan mantereen kiekkoilun festivaali. Näissä kisoissa punnitaan eurooppalaisten liigojen maajoukkuepelaajien taso - ja tällä mittarilla Suomi on hyvissä asemissa. Juuri päättyneen Euro Hockey Tourin menestys ja suomalaisten pärjääminen itänaapurin KHL:ssä ovat hyviä merkkejä. Vielä kun SM-liigasta on kuluneen kauden aikana ponnahtanut uusia huippulupauksia, on Suomi vertailukelpoinen ja iskukykyinen mihin tahansa maahan verrattuna.

Parhaan sauman unelmalle tarjoaa se tosi asia, ettei MM-kisoissa nähdä tänä vuonna lätkämaailman aivan kirkkaimpia tähtiä. Se ei tarkoita, että taso olisi yhtään heikompi, mutta Danny Heatleyn, Sidney Crosbyn, Patrick Kanen ja Sedinin sisarusten kaltaisten NHL-jyrien poisjäänti on iso menetys joukkueelle kuin joukkueelle. Toisaalta nuoremmat joukkueet saattavat aivan hyvin pelata jopa parempaa jääkiekkoa kuin paikallaan polkevat legendat - myös Suomen joukkueessa.

Vaikka Suomella on näissä kisoissa käytössään ihan kunnollinen arsenaali rapakontakaisia vahvistuksia, etupäässä Jussi Jokinen, luulen silti, että näiden kisojen ratkaisijat ja yllättäjät löytyvät Euroopan, jopa kotimaan kiekkoliigoista. Viime aikaisten näyttöjen perusteella merkit viittaavat siihen, että tällaisia yllätysnimiä voisivat olla Juha-Matti Aaltonen, Jori Lehterä ja hyvän kauden AHL:ssä pelannut Oskar Osala. Varsinkin ensiksi mainittu on ollut sellaisessa vireessä juuri päättyneessä EHT-turnauksessa, että odotuksia voidaan pitää jopa realistisina. Mikael Granlundin poisjäänti puolestaan hämmentää syvästi, varsinkin kun miettii, että hänen pitäisi olla johtamassa Suomea jo neljän vuoden päästä Sotsissa.

Suomi ei ole maailman paras lätkämaa. Mutta sen on mahdollista olla intohimoisin. Loppujen lopuksi Suomen menestyminen on jälleen kerran kiinni siitä, millaisen hurmosvaihteen joukkue saa päälle vastusten koventuessa ja päädyn alkaessa häämöttää horisontissa. Voittavalla joukkueella ei ole varaa nukahtamisiin, ei keveämmän alkusarjan jälkeen, ei erien alussa, eikä varsinkaan johtoasemassa. Kovalla työllä, tulisella taistelulla, voittavalla asenteella ja ansaitulla onnella on ennenkin voitettu taidollisesti ylivertaisia vastustajia. Ärjyvä leijona voi siirtää vuoria.

Vasemmistoliitosta sateenkaaripuolue

2010-04-28T15:11:00.003+03:00

Viime eurovaalien jälkeen koko Suomen vasemmisto oli täynnä apatiaa ja pettymystä. Vaalit menivät penkin alle ja toivottomuus leimasi koko kenttää. Aatteemme ei tuntunut enää purevan ihmisiin samaan maalliin kuin aiemmin, eikä vanhoista neuvoista ollut enää apua. Pettymys purkautui vasemmistoliiton puoluejohdon vaihdokseen, joka nosti taas pintaan puolueen sisäiset ristiriidat. Nyt vuotta myöhemmin on jälkiviisaana todettava, että onneksi tämä tapahtui: siitä alkoi suomalaisen laitavasemmiston enemmän kuin tervetullut uudistuminen.

Vasemmistoliitto on tänään julkaissut uudet kasvonsa. Puolue tullaan tästä lähtien tuntemaan poliittisessa keskustelussa pelkästään "vasemmistona", mikä noudattaa hyvää yleiseurooppalaista linjaa. Virallinen nimi säilyy vihreän liiton tapaan vasemmistoliittona, mutta puhekielinen ilmaus on sitä merkittävämpi. Puolueen logosta heivattiin "se-mikälie-linnunnäkönen-juttu" menemään ja tilalle tuli pehmeiden siveltimen vedoin piirretty nelivärinen sateenkaari, joka kattaa värisävyt punaisesta vihreään. Ytimekkäämmän nimen alle piirtyy uusi slogan "rikkautta jolla on arvoa", joka onnistuu hyvin tiivistämään rikkaan länsimaan ongelmien ytimen.

Vuoden 2009 vaalien jälkeen kirjoitin pitkän sepustuksen vasemmistoliiton tulevaisuudesta. Tänä päivänä voin olla onnellinen siitä, että olen osallistunut puolueen tulevaisuus-keskusteluihin ja siten ollut osaltani auttamassa uuden vasemmiston luomisessa: iso osa kirjoittamistani asioista on nimittäin toteunut! Puolue on todella vaihtanut puheenjohtajansa, nimensä ja logonsa, sekä kaikkein tärkeimpänä ottanut tavoitteekseen koota koko laitavasemmistokenttä yhteen.

Paavo Arhinmäki puhui tänään YLEn Ykkösaamussa puoleen uudistumisesta. Täytyy sanoa, että Arhinmäki on esimerkillisellä tavalla ottanut kentän mukaan uudistustyöhönsä, sillä tämä hänen kuvaamansa uusi vasemmisto tuntuu todella omalta. Enkä nyt tarkoita pelkästään uutta julkisivua, vaan puolueen olemusta ja sen ideologista perustaa. Ero on todella merkittävä siihen vanhaan, ikävään ja paikalleen jämähtäneeseen ex-SKDL:ään, jonka jäseneksi ei tahtonut kehdata tunnustautua. Nyt puolue on vihdoin kenttänsä näköinen, joka toki sekin on paljon nuorempi ja vihreämpi kuin vasemmistoliitto syntyessään tasan 20 vuotta sitten.

Me kaikki haluamme uudistushenkisen, nykyaikaisen ja ekologisen vasemmistopuolueen, jossa löytyy tilaa kaikenlaisille ajatuksille ja jossa kaikki ovat vapaita toimimaan. Sitä viestii laaja-alainen ja ytimekäs nimi "vasemmisto" ja ennen kaikkea tämä sateenkaarilogo, jossa kohtaavat täydessä harmoniassa punaisen ja vihreän vahvemman ja haaleammat sävyt, muodostaen yhdessä kauniin kokonaisuuden.

Viime vuonan kirjoitin "kyllä me tästä vielä nousemme, toverit rakkaat!". Silloin se oli vielä optimismia, nyt se näyttää hiljalleen olevan totta.

Ydinvoimahallitus hehkuu vihreänä

2010-04-22T12:55:00.000+03:00

En voi sanoa olleeni pitkään aikaan näin pettynyt: pettynyt paitsi huonoihin päätöksiin, myös siihen, mikä on ideologian todellinen arvo tänä päivänä. On täysin ymmärrettävää, että typeriä asioita ajava porukka toteuttaa typeriä asioita, mutta että hyvien asioiden puolestapuhujat voivat olla siinä mukana... Eivätkä älyä hypätä kyydistä, ennen kuin vahinko on jo tapahtunut. Tällaista on Suomen poliittinen elämä vuonna 2010.

Suomen hallitus on tehnyt tähän astisen valtakaudensa vastuuttomimman päätöksen. Suomeen tulee tulevaisuudessa nousemaan kaksi uutta ydinvoimalaa. Näin varmistetaan halpa sähkö teollisuudelle ja energiayhtiöille suuremmat voitot - ja samalla vähät välitetään sellaisista ratkaisemattomista ongelmista kuin ydinjätteen puoliutumisajan valtava pituus ja uraanin louhinnan ympäristövaikutukset. Tyypillistä toimintaa elinkeinoelämän ja rahoittajiensa nuorassa juoksevilta Keskustalta ja Kokoomukselta - ja nähtävästi myös "Vihreältä" liitolta.

En kerta kaikkiaan ymmärrä, kuinka puolue, joka syntyi vastustamaan ydinvoiman lisärakentamista, voi olla mukana rakentamassa kahta uutta voimalaa. Tätä tosi asiaa eivät muuta miksikään ne ydinvoiman vastaiset puheet, joita puolue on viime aikoina esittänyt: niin kauan kuin Vihreät ovat osa hallitusta, he toimivat omien periaatteidensa vastaisesti. Ja kun vielä ottaa huomioon, että Vihreät on - kaikesta huolimatta - edelleen pohjimmiltaan yhden asian liike, saattaa se toiminnallaan oman uskottavuutensa vakavalla tavalla vaakalaudalle. Vihreillä ei ole tulevaisuutta puolueena, jos vastuunkanto tästä ideologisesta fiaskosta ei onnistu.

Päätöstä voisi pitää ymmärrettävänä, jos se voitaisiin perustella reaalipolitiikalla. Ydinvoimapäätös ei kuitenkaan ole reaalipolitiikka, vaan puhtaasti ideologista toimintaa: Suomesta halutaan tehdä halvan energian vientivaltti. Puheet "siirtymäratkaisuista" ja vihreän energian tukemisesta ovat sitä samaa viherpesevää silmälumetta, jota varten porvaripuolueet Vihreät hallitukseen valjasti. Tosi asiassa uusi, halpa ja kulutuksen ylittävä energiantuotanto tulee aivan varmasti vähentämään motivaatiota oikeasti kestävien energiaratkaisujen löytämiseen ja kehittelyyn.

Yli puolet suomalaisista vastustaa ydinvoimaa. Suomen hallitus toimii väärin sitoessaan kansalaiset kymmenien tuhansien vuosien vastuuseen riskienergiasta, jonka turvallisuudelle mitään takuita ei voida antaa. Ydinvoimalat tuskin räjähtävät, mutta kuka varmistaa sen, ettei parin kymmenen tuhannen vuoden aikana tule luonnonmullistuksia, maanjäristyksiä, suursotia tai muuta mukavaa, jotka vapauttavat tappavan vaarallisen ydinjätteen ympäristöön? Tällaiset päätökset eivät ole yhden sukupolven asia tehdä - eikä varsinkaan vallasta ensi vuoden vaaleissa luopuvan hallituksen!

Neuvoni vihreille on, että ponteva ulosmarssi hallituksesta on heidän ainoa toivonsa pelastaa nahkansa vielä räikeämmältä uskottavuuskriisiltä, kuin minkä vasemmistoliitto koki oltuaan mukana Sailaksen leikkauslistoja toteuttavassa Lipposen sinipunahallituksessa 90-luvulla. Vihreät ovat potenttiaalisesti tärkeä poliittinen liike Suomessa, mutta jos sillä ei todella ole tämän enempää annettavaa, on sen tarve valitettavasti arvioitava täysin uudelleen. Se on sikäli sääli, koska ainoana oikeasti vihreänä puolueena vasemmistoliitto on näillä kannatusluvuilla aika heikoilla.

Virkkunen perääntyi - erävoitto opiskelijoille!

2010-03-18T16:27:00.001+02:00

Eipä riittänyt Henna Virkkusen pokka viemään läpi Suomen historian törkeintä poliittista farssia. Virkkunen ilmoitti eilen, ettei aio viedä eteenpäin työryhmän mietintöä suomalaisten opiskelijoiden lukukausimaksuista. Vaikka Virkkunen luonnollisesti yritti pitää asian mahdollisimman itsestäänselvänä, ei tosi asioita kuitenkaan muuta mikään: kansalaisten liikehdintä oli jälleen jyrännyt porvarillisten unelmien yli. Tämä oli Virkkusen ja Kokoomuksen tappio - erävoitto Suomen opiskelijoille ja nuorisolle!

Olin tänään aamupäivällä puhumassa opiskelijarähinä-mielenosoituksessa Oulun Rotuaarilla. Aikaisella kellonajalla oli tietysti osuutensa asiaan, mutta kuitenkin olin hiukan harmissani osallistujien määrän vähyydestä. Suurin syy tähän lienee se, että Virkkusen perääntyminen tulkittiin tekevän koko mielenosoitus tarpeettomaksi. Harmillista asiassa oli, ettei se oikeastaan ollut tapahtuman tarkoitus: eihän lukukausimaksujen peruuntuminen itsessään parantanut opiskelijoiden asemaa pätkän vertaa! Olisi ollut mahtavaa kerrankin saada nuoret ja opiskelijat liikkeelle oman asemansa puolesta, antamaan selkeä viesti meistä vähät välittäville päättäjille: meitä ei enää poljeta! Onneksi medianäkyvyys oli kuitenkin lähtökohtiin nähden positiivinen yllätys.

Muuten olin hyvin otettu siitä yksimielisyydestä, joka oli aistittavissa nuorten suhtautumisessa tähän asiaan. Opiskelijarähinä -yhteisön jäsenmäärä oli kunnioitettava ja ilmassa oli todellista taisteluhenkeä. Toivon hartaasti, että samanlainen yhteishenki jatkuu myös tulevaisuudessa: kun porvarit taas suunnittelevat opiskelijoiden aseman lokaamista, on laitettava vastaan samalla mitalla!

Perustuslaillisten oikeuksiemme puolesta!

2010-03-04T00:37:00.005+02:00

Se oli sitten viimeinen pisara.

Viime viikolla eduskunnan kyselytunnilla opetusministeri Henna Virkkunen moitti vasemmisto-oppositiota pelottelusta. Kyse oli lakiesityksestä, joka sallisi lukukausimaksukokeilut EU:n ulkopuolisille opiskelijoille suomalaisissa korkeakouluissa. Kaikki tiesivät, mihin se tulee johtamaan, mutta vaikka vasemmisto kuinka tivasi, Virkkusen hyiset kasvot eivät tuolloin venähtäneet millään tavalla. Jopa Matti Vanhanen käytti useamman puheenvuoron vakuuttaakseen Suomen kansan siitä, ettei hallituksella ole mitään suunnitelmia säätää lukukausimaksut suomalaisille opiskelijoille.

Me kaikki tiesimme, mikä oli asian todellinen laita. Kokoomuksen käärme oli käynyt kiinni hyvinvointivaltiomme perusteisiin. Eihän se Virkkunen osaa edes valehdella vakuuttavasti. Silti en voi sanoin kuvata sitä epäuskoisen järkytyksen määrää, kun luin Helsingin Sanomien verkkolehden tuoreimman uutisen illalla kahdeksan jälkeen: jumalauta olisihan se pitänyt arvata! Ei savua ilman tulta, sanotaan, mutta ei myöskään eriarvoistavia päätöksiä ilman, että pahempaa on luvassa. Ja tätä pahempaa voi tuskin ollakaan.

Tänä päivänä on opetusministeriön työryhmä julkaissut ehdotuksensa tuhannen euron vuosittaisista lukukausimaksuista kaikille Suomen korkeakouluille. Työryhmän mukaan lukukausimaksut nopeuttaisivat opiskelijoiden valmistumista, vedoten mitä ilmeisimmin yhä kasvavan varattomuuden sanelemaan pakkoon. Tämän valtio korvaisi nostamalla opintolainan takausta lukukausimaksujen verran. Toisinsanoen Suomen ainoa ryhmä, jonka pääsääntöiseksi tulonlähteeksi voidaan laskea velka, pakotetaan ottamaan uutta velkaa joka vuosi tuntuvalla lisäyksellä!

Kaikki omilla aivoillaan ajattelevat ymmärtänevät, että tämä ehdotus oli kuollut syntyessään. Maksuton koulutus on suomalaisen yhteiskunnan, tasa-arvokäsityksen ja hyvinvointivaltion peruspilareita, jolla on kansalaisten ehdoton kannatus. Silti Kokoomuksen johtama porvaripoppoo kehtaa ehdottaa tällaista! Tämä toiminta on suoraa jatkoa porvariston pitkäaikaiselle unelmalle siivota vasemmistovaikutteet yliopistoista ja palauttaa korkeakoulutuksen kunnia takaisin eliitin haltuun - tai ainakin laittaa köyhemmät maksamaan kalliisti luokalleen sopimattomista urahaaveista.

Mitä ihmeen motivaatiota lisää jo valmiiksi vähävaraisten nuorten sitominen yhä pahempaan velkavankeuteen? Se on kuin laitettaisiin pikajuoksijalle pallo jalkaan motivaatiota kohottamaan. Koko ajan kertyvä velkataakka ei varmasti helpota muutenkin stressautuneiden, loppuunajettujen ja yhteiskunnan hyljeksimien opiskelijoiden asemaa lainkaan - saati sitten paranna oppimistuloksia. Kuinka kukaan voi edes ajatella mitään tällaista? Saisivat työryhmän jäsenet itse kokeilla täyspäiväistä opiskelua opintotuella eläessä ja miettiä sitten, millaista herkkua se on!

Pahinta esityksessä on se, että kaiken sen henkimän kylmän arvomaailman lisäksi se ainoastaan lisää pankkien ylivaltaa opiskelijoihin nähden. Tänäkään päivänä ei opiskelijan ole helppo tulla toimeen ilman opintolainaa, joka kaikessa armollisuudessaan on silti velkaa, negatiivista varallisuutta, sellaista, joka pitää maksaa takaisin. Lukukausimaksujen myötä velaton opiskelu tulee käytännöllisesti katsoen mahdottomaksi niille nuorille, joilla ei ole rikkaita vanhempia hoitamassa lapsosen raha-asioita. Nuorten maksuhäiriömerkintöjä käsitteleviä tilastoja katsoessaan ei voi kuin pudistella päätään tällaisille ehdotuksille.

Tuntuu kuin opetusministeriö tahtoisi tieten tahtoen kiusata Suomen nuorisoa viemältä meiltä kaiken muun lisäksi lailliset perusoikeutemme. Ja ME olemme siitä vihaisia! Meitä on syyllistetty aivan tarpeeksi valinnoistamme ja oikeuksiamme on polettu jo pieni ikuisuus. Mutta nyt on huippu tullut vastaan! Me olemme ihmisiä jumalauta - ja me olemme Suomen kansalaisia! Meillä on puolellamme perustuslaki, joka takaa meille kaikille koulutuksen varallisuuden sitä estämättä. Eikä se tarkoita valtion takaamaa mahdollisuutta ottaa lainaa, vaan kaikille ilmaista koulutusta, joka jo kerran taistelemalla saavutettiin! Vaikka kuinka sitä yrittäisivät, meiltä ei voida ottaa pois perustuslaillisia oikeuksiamme!

Opiskelijatoverit, nyt on meidän aikamme. Näytetään niille, ettei meidän asemaamme voida ikuisesti polkea!

Aitoon kanadalaiseen tapaan

2010-03-01T03:29:00.002+02:00

Nyt sekin on sitten ohi: kaksi viikkoa intensiivistä television tuijotusta, valvottuja öitä, väsymykselle uhrattuja päiviä, töistä lintsaamisia ja siirrettyjä luku-urakoita – mutta myös elämää suurempia elämyksiä, kauniita suorituksia, karvaita pettymyksiä, urheiludraamaa enemmän kuin tarpeeksi sekä tietysti se paljon puhuttu lätkäturnaus. Vancouverin olympialaiset olivat talviurheilun huippuhetki aitoon kanadalaiseen tapaan – rakkaudella ja intohimolla.

On sanottu, että kun puhutaan kanadalaisesta urheilusta, silloin laitetaan luistimet jalkaan. Se on täysin jos mikä osoittautui täydeksi todeksi, kun vain haistelikin näiden olympialaisten tunnelmaa. Oli kyse sitten lumilautafinaalista, taitoluistelusta tai suurpujottelusta (jääkiekko on jo itsestäänselvyys), yleisö oli paikoillaan ja kohtelias hurraus raikui jokaiselle suoritukselle. Talviurheilu on Kanadassa niin arvostettu asia, että nämä olympialaiset nostivat tapetille jopa sellaiset lajit, joita en itse ole aiemmin seurannut laisinkaan. Merkittävin näistä lienee naisten jääkiekko.

Kanadan paluu olympiajääkiekon kuninkaaksi oli kasvutarina parhaimmillaan.

Jääkiekko on Kanadan suosituin urheilulaji ja koska sama tilanne on ainoastaan Suomessa, se on itseoikeutetusti lajin Mekka. Ei siis voinut kuin olettaa, että lajin syntysijoilla pelattava olympiatason jääkiekkoturnaus NHL-pelaajilla olisi ehdottomasti kaikkien aikojen hienoin koskaan pelattu sellainen. Oliko se sitten? – Aivan ehdottomasti. Vaikka muun muassa Venäjä ja Ruotsi isoina jääkiekkomaina floppasivat, oli pelien taso juuri niin upeaa ja näyttävää kuin kuvitella saattoi. Järjestelyt pelasivat, televisiointi oli parasta A-luokkaa ja laidat kolisivat kunnolliseen pohjoisamerikkalaiseen tapaan… Ja totta kai, muodostuipa turnauksesta myös huikea urheiludraama, jonka pääosissa oli vaahteralehtimiehistö: alunvaikeuksien jälkeen Kanada pyyhki verivihollisellaan pöytää 7-3, pilasi Slovakian jättiyllätyksen ja löi rajanaapurinsa upeassa finaalissa jatkoaikamaalilla. ”Oh Canada” ei ole koskaan soinut ylväämmin!

Vaikka jääkiekko onkin suhteellisen harvan kansakunnan suosiossa oleva laji, on se kuitenkin jo itsessään jakautunut hyvin merkittävästi. Jako on sukupuolinen: naisten jääkiekko on pysynyt pinnan alla, vaikka suuriakin ponnistuksia sen arvon nostamiseksi on tehty. Niin, tai sitä se on kaikkialla muualla: Kanadassa tilanne on toinen. Jos maa on jääkiekon arvostuksessa ykkönen, niin sitä se on vielä selvemmin naisten jääkiekossa. Vancouverin olympialaisissa laji pääsi vihdoin ja viimein sellaiseen arvostukseen ja valokeilaan, jonka se ansaitsee – voisi jopa väittää, että pelattu turnaus oli koko lajille ensimmäiset oikeat arvokisat koskaan. Vaikka tasoerot ovatkin vielä kovat, eikä niitä todennäköisesti koskaan saada kiinni, tulevat Euroopan huippumaat tiukasti pohjoisamerikkalaisten siskojensa takana. Suomen naisleijonien olympiapronssi maistui makealta viihdyttävän ottelun jälkeen siinä missä miestenkin.

Näitä kuvia kelpasi ihailla naistenkin puolella. Naarasleijonat nappasivat olympiapronssia kukistamalla rakkaan naapurimaamme jatkoaikamaalilla.

Kanadan perinteiset suositut lajit olivat muutenkin näissä kisoissa satsauksiltaan korkeatasoisia. Ainoa usein toistunut ongelma oli jääratojen pinnan sulaminen, mikä aiheutti ongelmia esimerkiksi pikaluistelussa. Vancouver onkin yksi lämpimimmistä paikoista, joissa talviolympialaisia ollaan koskaan vietetty: keskilämpötila on tammikuussakin plussan puolella. Sikäli kun tätä ei lasketa, esimerkiksi Curling-turnauskin oli hienoa katsottavaa, vaikka Torinon hopeamitalisti Suomi ei ollutkaan puolustamassa ihmetekoaan. Samoin taitoluistelu ja erityisesti sen loppunäytös tarjosivat melkoista silmäkarkkia. Yksi suosituimmista lajeista oli myös miesten lumilautailun lumikouru, josta Suomen Peetu Piiroinen nappasi kisojen kirkkaimman suomalaismitalin.

Sen sijaan keskieurooppalaisperäisten lajien ja pohjoismaalaisten hiihtolajien järjestelyissä ja ylipäänsä kisapaikan valinnassa ilmeni melkoisia ongelmia. Mäkihyppykisoista ei tahtonut tulla mitään, sillä kisapaikan tuuli kohteli kisaajia äärimmäisen epätasaisesti, eikä olympiakomitea ollut hyväksynyt vielä tuulikompensaation tuomaa korjausta tähän ongelmaan. Vancouverin silmiä hivelevän upeista maisemista huolimatta myös hiihto tuotti kilpailijoille ja sitä kautta myös kotikatselijoille tuskaa, kun paikallinen lumi ei tahtonut millään antaa periksi eurooppalaisvoitelijoiden yrityksille. Moitteelle on myös sijaa itse hiihtotapahtumien televisioinnissa, mikä oli suoraan sanoen tappavan tylsää, sekavaa ja hankalasti hahmotettavaa kautta linjan. Koko talven hiihtourheilua sivusta seuranneena voin katsoa väitteelläni olevan muutakin pohjaa kuin pelkkä subjektiivinen mututuntuma.

Peetu Piiroinen sai kunnian kantaa Suomen joukkueen kirkkainta mitalia. Olympiatason lumilautailu näissä olosuhteissa ei todellakaan jättänyt ketään kylmäksi.

Kisajärjestelyt menivät hienoudessaan myös liiallisuuksiin, tässä tapauksessa jopa kohtalokkain seurauksin. Maailman nopeimmaksi väitetty kelkkailurata nimittäin vaati jo ennen virallisia avajaisia harjoittelemassa olleen georgialaislaskijan hengen tämän törmättyä radalta luisumisen jälkeen tolppaan. Traaginen tapahtuma varjosti muun muassa kisojen avajaisia, jotka olivat – kuten arvata saattaa – talviolympialaisten historian kalleimmat. Tämä siitäkin huolimatta, että tekninen virhe esti olympiatulen sytyttämisen aiotulla tavalla, kun tarkoitetuista neljästä ”jäälohkareesta” nousi ylös vain kolme. Tapahtumasta tehtiin sydämellistä pilaa lopetusseremoniassa, aitoon kanadalaiseen tapaan.

Suomalaisittain Vancouverin olympialaiset eivät sujuneet odotetusti. Tuloksena oli vaisuhko viisi mitalia, yksi hopeinen ja loput pronssia. Vaikka yksittäiset suoritukset ovat toki hienoja asioita sinänsä, on roima pudotus pelkästään Torinon mitalisaaliista sen verran suuri, että nyt jos koskaan on todellinen mietinnän paikka. Pettymyksiä sattui toki muillekin, esimerkiksi Venäjä jäi hurjista tavoitteestaan saavutettuaan ”vain” kolme kultaa ja yhteensä 15 mitalia. Venäjällä onkin jo alettu toimiin kisamenestyksen parantamiseksi, mikä on luonnollista, sillä ovathan seuraavat talviolympialaiset heidän kotikisansa!

Vancouverin kauniita maisemia tulee ikävä.

Mitä sitten jäi käteen? Kanada järjesti omaleimaiset ja ehdottoman ammattitaitoiset talviurheilukisat, joiden hohdokasta muistoa eivät pääse varjostamaan edes muutamat sattuneet kömmähdykset. Siitä huolimatta – ja vaikka suosikkilajini jääkiekko olikin Vancouverissa se upein keskipiste – jäi minulle sellainen maku, että Torinon olympialaiset olivat urheilullisesti ja kokonaisuudeltaan onnistuneemmat kuin nämä. Se tosin saattaa johtua Torinon suomalaismenestyksestä, mikä saa minut jääväämään itseni tällaisilta arvioilta. Luonnollisesti haikein mielin on lähdettävä kohti arkea ja neljän vuoden kuluttua häämöttäviä Sotsin talviolympialaisia, joilta on lupa odottaa paljon – ainakin sikäli, kun NHL suostuu tekemään palveluksen jääkiekkomaailmalle ja päästää tähtipelaajansa mukaan olympiakentille!

Nyt kun yöt on valvottu, on aika katsella taas arjen ja todellisen maailman puolelle. Tämän kevään suurin koitos – ainakin minun osaltani – on nimittäin vasta edessä. Seuraavaksi otan kirjan käteen ja aloitan oman olympiatason harjoitteluni YTL:n kansallisia kirjoituskilpailuja varten!

Popovanun puheenjohtajaehdokkaaksi

2010-01-27T13:39:00.003+02:00

(Tiedote 27.1.2009 - julkaisuvapaa heti)

Hyvät toverit,

Täten haluan ilmoittaa kaikille pohjoispohjanmaalaisille siskoille ja veljille, että olen aikeissa ryhtyä ehdolle Pohjois-Pohjanmaan puheenjohtajaehdokkaaksi. Ajatus on kypsynyt mielessäni kauan, joten nyt on ulostulon aika. Olen 18-vuotias tämän kevään ylioppilas Haukiputaalta. Liityin Vasemmistonuoriin 15-vuotiaana, jonka jälkeen olen tullut tunnetuksi erityisesti aktiivisena nettikeskustelijana. Oulun vasemmistonuorten toimintaan lähdin mukaan noin vuosi sitten, eikä paluuta vanhaan ole sen jälkeen ollut.

Johtamiskokemukseni olen hankkinut oppilaskunnasta, jonka pitkäaikainen puheenjohtaja olen ollut - niin lukiossa kuin peruskoulussakin. Lisäksi olen oppinut projekti- ja kokoustyöskentelyä muutamassa valtakunnallisessa nuorisohankkeessa ja koulujen johtokuntien jäsenenä. Kaikissa edellä mainituissa - ja muuallakin - minut on opittu tuntemaan periksiantamattomana keskustelijana, jolta sanottava ei lopu kesken.

Koen olevani hyvä esiintyjä, olenhan harrastanut jo useita vuosia teatteria ja näyttämötaidetta. Olen ollut näytellyt muun muassa Haukiputaan Nurkkanäyttämössä, jonka johdosta olen kerännyt tietynlaista tunnettavuutta. Samaisella alalla olen kunnostautunut myös ohjaajana. Olen myös ollut puhumassa useammissa edustustilaisuuksissa mitä erilaisimmista syistä, viimeisimpänä esimerkiksi päihdepolitiikasta.

Mielipiteiltäni olen räväkkä uudistushenkinen vasemmistolainen, joka ei pelkää arkojakaan aiheita. Paitsi hyvinvointivaltion ja luonnon rappiotila, minua puhuttavat niin maahanmuuttopolitiikka kuin kielikysymyskin. Oma periaatteeni on, että kaikesta tulee voida keskustella, eikä erimielisyyttä tule pelätä. Mielestäni politiikkaa tulee tehdä ennen kaikkea tiettyjen vasemmistolaisten perusarvojen (ihmisarvo, humanismi, tasa-arvo jne.), ei jäykkien dogmien pohjalta.

Koen myös vahvuudeksi sen, että minulla on nöyryyttä ja vastuuntuntoa jokaista luottamustoimeani kohtaan. Minulla on taipumus ottaa ohjat käsiini ja pitää langat yhteen punottuina. Vaikka olen monessa mukana, yritän tehdä kaikki voitavani täysillä.

Vasemmistonuorten politiikka kaipaa konkretiaa ja ajankohtaisuutta. Mielestäni meidän tulisi entistä vahvemmin ottaa kantaa pinnalla oleviin, ihmisiä aidosti puhuttaviin asioihin, eikä ainoastaan taantua (kärjistettynä) yksityisautoilua ja leikkauksia vastustavien argumenttien passiiviseksi syöttökoneeksi. Meidän on huomioitava entistä paremmin - valtakunnallisten teemojemme ohella - paikalliset ongelmat, joita Pohjois-Pohjanmaa kaikessa kauneudessaan pitää sisällään melkoisesti. Ennen kaikkea koen, että nuorisojärjestönä voimme tarjota ihmisille vaihtoehtoisia asenteita kapitalistista pahoinvointiyhteyskuntaa kohtaan, ja sitä kautta pyrkiä saamaan aikaan pysyviäkin muutoksia.

Koen olevani sellainen uusi kipinä, jota Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuoret saattaisi tarvita roihahtaakseen taas uljaaseen, punaiseen liekkiinsä. Valinta on teidän, olen käytettävissänne.

Elmo Rautio
046 890 7187
elmo.rautio@hotmail.com

Kaikkien aikojen lätkäturnaus!

2010-01-16T15:17:00.000+02:00

Vancouverin talviolympialaiset lähestyvät kovempaa vauhtia kuin ehkä uskoisikaan: miesten jääkiekon avausotteluun on aikaa enää tasan kuukausi! Luvassa on mitä todennäköisimmin äärimmäiset hienot kisat, joissa tullaan näkemään suuria sankaritekoja, upeita suorituksia ja kaunista jälkeä kautta linjan - niin kuin olympialaisissa aina! Oman lisämausteensa asiaan tuo se, että kisat järjestetään talviurheilun suurmaassa Kanadassa, jossa eteenkin oma (ja miljoonan muun suomalaisen) suosikkilaji jääkiekko on nostettu aivan erityiselle jalustalle. Mitä muuta asiasta kertoo se, että paikalliset puhuvat kisoista ennen kaikkea jääkiekkoturnauksena - ja lajinsa kaikkien aikojen kovimpana sellaisena!

SM-liigaan tottuneen suomalaisen lätkäfanin tajunta tulee räjähtämään jo lätkäturnauksen ensimmäisen erän aikana. NHL:ää seuraamattomat tuskin pystyvät kuvittelemaankaan, mikä maailman huippujen todellinen taso on tällä hetkellä! Vauhti on aivan huikeaa, syötöt tarkkoja kuin mitkä ja laukaukset... No, jokainen voi muodostaa itse omat johtopäätöksensä! Vancouver Canucksin kotihallista muunnettu pieni kenttä tulee entisestään tehostamaan pelien poikkeuksellista intensiteettiä.

Alexander Ovechkin puki maajoukkuepaidan viimeksi päälleen MM-kisoissa 2008. Silloin tuli kultaa - aika näyttää, tuleeko sitä Vancouverissa, kun sekä rinnalla että vastassa on ylivoimaisesti maailman parhaat pelaajat?

Lievän varjon muutoin aivan huikealle tapahtumalle muodostaa se paljon puhuttu asia, että NHL-seurapomojen ahneuden ja KHL-pelon vuoksi Canada Hockey Palace saattaa jäädä viimeiseksi areenaksi, jossa suuret NHL-tähdet eri puolilta maailmaa kantavat maajoukkueidensa univormuja. Vaikka erityisesti venäläiset superpelaajat ovat vannoneet matkustavansa kotikisoihinsa Sotsiin neljän vuoden kuluttua, on ajatus erään merkittävän aikakauden lopusta kuitenkin sydäntä kalvava.

Riskiä ei siis sovi ottaa: ei kannata hukata ainuttakaan mahdollisuutta nähdä maailman parasta talviurheilua, vaikka kanadalaiset esitysajat olisivat miten vittumaiset! Olisi sitten kyse työstä, koulusta, ylioppilaskirjoituksista, työhaastatteluista, aivan mistä tahansa: nämä kisat ovat kerran neljässä vuodessa, tällaiset jääkiekkoturnaukset ja näillä pelaajilla kenties kerran elämässä. Ystävän neuvo: älä jätä väliin, se on sen arvoista!

Canada Hockey Place on Vancouver Canucksin kotiareena NHL-kauden aikana. Areena kuuluu koko jääkiekkomaailman hienoimpiin ja kuuluisimpiin halleihin yhdessä Montrealin Bell Centerin kanssa.

Olympiaöitä odotellessa, muistakaa tehdä omat sankaritekonne aidossa olympiahengessä – oli kyseessä sitten uskaltautuminen jäälle luistelemaan, kunnon kohotus, tupakoinnin lopettaminen, selviytyminen lapsiperheen arjesta, opintotuella eläminen tai ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen. Sitten on oikea fiilis jumittua television ääreen vaalimaan tätä joka neljäs vuosi koittavaa urheilun, kansojen ja kauneuden juhlahetkeä!

Virkamiesruotsi ja virkakielto

2010-01-10T03:14:00.004+02:00

"Jokainen ihminen syntyy vapaana ja tasa-arvoisena", on länsimaalaisen oikeuskäsityksen pitkäaikainen lähtökohta. Ihmistä ei tulisi syrjiä syntyperän, rodun, uskonnon tai mielipiteiden vuoksi, vaan kaikkien tulisi olla lähtökohtaisesti tasa-arvoisia toisiinsa nähden. Etenkin työelämässä tällaisten yleisesti tunnustettujen arvojen sopisi toteutuvan, mutta - hämmästyttävää kyllä - edes meillä Suomessa näin ei ole. Ei, vaikka kansan tahto on toinen. Siitä pitää huolen epäoikeudenmukainen, elitistinen ja hädin tuskin perusteltavissa oleva, pakollinen virkamiesruotsi.

Virkakielto tarkoittaa joidenkin ihmisryhmien rajaamista tiettyjen virkojen ulkopuolelle jollain perusteella. Historiassa virkakielto on kuulunut olennaiseksi osaksi totalitääristen maiden laillisia valvontakeinoja, joilla "epäkelvot" yksilöt on pidetty poissa tärkeimmistä viroista. Se ei kuulu demokraattiseen, tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Silti suomalaisessa yhteiskunnassa virkakielto on tosi asiassa olemassa, koskien kaikkia niitä, jotka eivät täytä maamme keinotekoisen kaksikielisyyden asettamia vaatimuksia.

Erityisesti virkakielto on tosi asia maahanmuuttajille, joille jo suomen kielen omaksuminen on usein hankalaa. He saattavat puhua erinomaisesti venäjää, englantia, arabiaa tai jotain muuta maailmankieltä, mutta silti tämä ei riitä tekemään heistä virkamieskelpoisia, ellei tämä pienelle alueelle rajoittuneen vähemmistömme kieli ole hallussa. Lienee aivan aiheellista kysyä, kuka tästä tosi asiassa hyötyy ja paljonko kielellistä potentiaalia jää tämän seurauksena käyttämättä! Vientivetoisessa Suomessa kielitaitoisille virkamiehille on nimittäin aina tarvetta. Puhuuko parempaa venäjää Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsin kieltä osaamaton henkilö, vaiko Suomessa syntynyt ruotsin taitaja kansalaisopistopohjalta?

Yhtälailla virkakielto on voimassa niille suomalaisille, jotka poliittisista syistä eivät hyväksy virkamiesruotsia. Vähemmistökieli on vähemmistökieli, mutta lainsäädäntömme satoja vuosia jäljessä. Asia on poliittinen sen vuoksi, että kaksikielisyys on nimenomaan poliittinen päätös, ei mikään todellisuuden määrittämä asiain tila. Suomi ei ole kaksikielinen, vaan monikielinen maa, jonka valtakieli on yksin suomi ja vähemmistökielinä ruotsi, venäjä ja saame. On kaikki syy puhua näistä asioista oikeilla termeillä ja pitää pakkoruotsin vastustajia nimenomaan toisinajattelijoina, jotka mielipiteensä vuoksi ovat virkakiellon piirissä.

Emme puhu virkakiellosta, jos ihminen ei saa virkaa puutteellisen koulutuksen vuoksi. Emme myöskään siinä tapauksessa, että jokin hänen fyysinen tai henkinen vammansa tai puutteellisuutensa estää hänen toimimisen virassa. Mutta aivan eri asia on se, jos täysin virkaan kykenevä henkilö, vieläpä lahjakas ja motivoitunut sellainen, ei voi saada virkaa mielipiteidensä, etnisen taustansa tai ajattelutapansa vuoksi. Ei ole miellyttävää ajatella, että poliittinen pakkoruotsi saa suomalaisen lainsäädännön toistamaan samoja hallinnan keinoja, kuin mitä esimerkiksi Turkmenistanissa harjoitettiin: vähän on eroa sillä, täytyykö sinun hallita virkaan päästäksesi ammattisi kannalta epäolennainen vähemmistökieli, vai presidentin kirjoittaman kirjan muutama luku ulkomuistista.

Virkamiesruotsi on paljon törkeämpi kielifasismin muoto kuin enemmän keskustelua herättävä koulujen pakkoruotsi. Vaikka sekään ei ole perusteltua saati hyvästä, on virkamiesruotsissa kuitenkin kyse ihmisten toimeentulosta ja kykyjen hyödyntämisestä yhteisen hyvän vuoksi - ja sitä kautta myös maamme tulevaisuudesta. Minkä vuoksi kielellisesti heikko, mutta muuten erittäin lahjakas lääketieteen kandi ei saisi valmistua sen vuoksi, ettei hallitse kieltä, jota ei välttämättä tule koskaan tarvitsemaan? Onko tulevaisuuden työvoimapula-Suomessa ihan oikeasti varaa tällaiseen ihmisten eriarvostamiseen ja jaotteluun? Ja voidaanko tällaista käytäntöä ihan oikeasti perustella jollain muullakin kuin sillä, "ettei siitä ole haittaa"?

Kuten olen monta kertaa aiemminkin todennut, minun mielestäni virkamiesruotsi on asiallinen vaatimus paikkakunnilla, joissa ruotsi on merkittävä kansankieli. Kaksikielisillä ja yksikielisesti ruotsinkielisillä kunnilla tulee olla Suomessa oikeus vaatia kuntiensa virkamiehiltä virkamiesruotsi, mutta tätä ei missään tapauksessa tulisi soveltaa koko maassa. Vaikka yksikään suurimmista eduskuntapuolueista ei sitä (ruotsinkielisten ääniä kalastellessaan) myönnä, on tällaisella pakottamisella, poliittisella kaksikielisyydellä saavutettu pääasiassa pahaa ja kyseenalaisesti hyvää. Kielifasismi ei ole hyväksi kenellekään, sen kummemmin suomenkielisille kuin ruotsinkielisille itselleenkään. Minä sanon: olisi jo aika lopettaa kielipoliittinen vastakkainasettelu ja alkaa hoitaa kielikysymystä reaalipolitiikan keinoin.

Yhden illan ihme

2009-12-22T03:55:00.015+02:00

Nyt minä olen tyytyväinen itseeni.

Saavuin juuri kotiin lukioaikani viimeisestä joulujuhlasta. Tunnelma on kerta kaikkiaan huipussaan ja lievä haikeus jo laskeutunut säväyttävien kokemusten päälle. Nyt on kaikki tehty työ saanut kiitoksensa ja kaikilla hyvä mieli. Tästä illasta tuli juuri sellainen, mitä kaikki halusivat: tunnelmallinen, yhteisöllinen, hauska, mahtava ja ennen kaikkea ikimuistoinen!

Tämä oli ensimmäinen vuoteni lukiossa, jolloin joulujuhlan suunnittelu ei automaattisesti kuulunut millään tavalla minun vastuulleni. Abivuoden kiireiden vuoksi jättäydyin nimittäin hakeutumatta kolmatta kertaa oppilaskunnan hallitukseen, jonka kontolla juhlien järjestäminen on lukiossamme perinteisesti ollut. Niinpä kävi niin, että edellisvuosien näyttöjen ja osoittamani kiinnostuksen perusteella minua - niin ikään ensimmäistä kertaa - pyydettiin mukaan projektiin. Minun kontolleni lankesi, mikäpä muu, kuin joulujuhlanäytelmän työstäminen. Enkä tietenkään malttanut pysyä nahoissani!

Tästä on nyt kaksi viikkoa aikaa. Vielä tuon saman viikon aikana ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään. Minulla oli ainoastaan ajatus, jonka pohjalta olisi pitänyt yrittää hahmottaa koko jutun kaava valmiiksi. Mieleeni oli juolahtanut ajatus luoda jonkinlainen modernisoitu pastissi kaikista vanhoista joulujuhlista, joista meillä kaikilla on omat traumansa kollektiivisessa muistissamme. Se tuntui paitsi harvinaisen sopivalta lukion joulujuhlaan, myös hyvin luontevalta tavalta päättää se osa elämääni, johon nämä juhlat ovat kuuluneet. Siispä loppuviikon aikana keräilin talteen paitsi omiani, myös ystävieni ja tuttavieni traumaattisimpia muistoja joulujuhlista, jotka painottuivat voimakkaasti ala-asteen aikoihin. Lopulta minulla oli niin paljon aineksia, että olisi ollut suorastaan hullua, ellei kunnianhimoni olisi kasvanut: minä halusin tehdä ala-asteen joulujuhlille saman, mitä Kristian Smeds teki Tuntemattomalle sotilaalle!

On helppo väittää, ettei minussa liene realistin häivääkään. Mietin sitä itsekin, kun yhden ainoan sunnuntaipäivän jälkeen minulla oli käsikirjoitus ja tasan viikko aikaa tehdä siitä toimiva näytelmä. Vasta siinä vaiheessa aloin ymmärtää, mitä se minulta edellytti: tapojeni mukaan, täydellistä sitoutumista projektin onnistumiseen. Ei riittänyt, että ideoin ja kirjoitan näytelmän, minun oli myös ohjattava se. Vaikka olen jo yli vuoden ajan pitänyt työkseni teatterikerhoa kuntamme nuorisotoimelle, oli kyseessä nyt aivan eri projekti, kuin mikään, mitä olin tehnyt aikaisemmin. Puutteellisten taitojeni lisäksi vaikeuksia oli muutenkin riittämiin: tiukka aikataulu, minimaalinen budjetti, teknisesti haasteellinen lava, mukana olevien toimijoiden kokemattomuus teatterin tekemisestä… Mutta se ei lannistanut meistä ketään: olihan meillä aikaa huomattavasti enemmän kuin edeltävänä vuonna, jolloin ensimmäinen läpimenomme tapahtui joulujuhlapäivän aamuna koulumme fysiikan luokassa.

Viime viikko oli työn täyteistä aikaa. Harjoituksia pidimme kun siihen oli mahdollisuus ja uusia ideoita syntyi aina viime hetkille asti. Vaikka hermot olivat välillä kireällä, työskentely kyseisellä porukalla oli aivan mahtavaa: oli sydäntälämmittävää kokea, miten sellainen sekalainen seurakuntamme hitsautui yhteen yhteisen, selkeän päämäärän edessä. Kehitys oli silmiinpistävää joka ainoalla läpimenokerralla, joita ei siis kovin montaa ehtinyt edes olla. Todennäköisesti ryhmämme itsekin huomasi sen, sillä työskentelyssämme oli aistittavissa sellaista aitoa ryhmäpelin henkeä, joka ehdottomasti kuuluu teatteritaiteen hienouksiin. Sellaisen kehityksen seuraaminen samalla, kun lopullinen tuotos alkaa hiljalleen muotoutua, oli vertaansa vailla oleva kokemus. Usko projektiimme kasvoi niin paljon, että lopulta päädyin itsekin hypettämään tulevaa "spektaakkeliamme" luodakseni lisää motivaatiota porukallemme ja itselleni, jotta homma saataisiin toimimaan parhaiden kykyjemme mukaan.

Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan vaikutus näkyy jo tässä, aamunavauksenakin toimineessa trailerissa.

Viimein maanantai-iltana, kellon ilta yhtätoista lähestyessä, oli vuorossa totuuden hetki. Se tunne, joka nousi ensimmäisenä esiin, oli ennen kaikkea luottamus, joka tämän lyhyen ajanjakson aikana oli porukkaamme ehtinyt muodostua. Yhdessä puuhailu salin koristelemiseksi soi meille hetken rentoon yhdessäoloon ennen lopullista finaalia. Juhlavieraiden tulviessa sisään tunsi hetken olevan käsillä. Tämä se nyt on: se, jonka vuoksi on työtä tehty ja yhdessä aikaa vietetty. Jännityksen ohella tuossa hetkessä oli jotain kovin upeaa. Oli kerta kaikkiaan pakko tehdä oman oppi-isäni perinteen mukaisesti ja pitää porukallemme jännityksen laukaisemiseksi pienoinen alkustemppi. Sen jälkeen kaikki tiesivät, että tämän valmiimpia tähän ei voida enää olla. Tästä se oli lähdettävä, nyt oli annettava kaikkensa. Aukeamattomien verhojen takana sydän pysähtyi sekunnin sadasosaksi.

Kun sitä kuulee yleisön taputtavan, nauravan ja kaikin tavoin iloitsevan lopullisesta tuotoksesta, jonka on omin käsin tuottanut, yhdessä mahtavan porukan kanssa rakentanut ja vielä lopuksi huippuunsa hionut, aina alusta loppuun saakka, on ihminen täysin myyty. Sitä tuntee todella onnistuneensa jossakin: on ihan oikeasti pystynyt luomaan jotain, josta pidetään, joka liikuttaa ja joka tekee tapahtumasta - omalla kohdallani lukioajan viimeisestä joulujuhlasta - takuuvarmasti ikimuistoisen niille kaikille, joiden kanssa sen on saanut jakaa! Todellinen yhden illan ihme.

Täytyy myöntää, että herkistyminen oli melkoinen, kun lukiomme oppilaskunnan hallitus muisti minua tekemästäni työstä pienellä lahjalla. En todellakaan ollut varautunut mihinkään sellaiseen! Joka ainoa vuosi olen tätä tehnyt ja vaikka tänä vuonna mitään velvoitteita ei siihen ollut, se tuntui silti rutiinilta. Tällainen minä olen ja tätä minä teen. Se oli tuntunut jotenkin itsestäänselvyydeltä, ja senpä vuoksi tuo pieni ele teki minusta hetkeksi lukiomme george baileyn. Välillä tietysti mietin – ja kukapa ei miettisi – miksi ihmeessä minä tätä teen, mutta kuitenkin: kun on halu viihdyttää ja tarjota elämyksiä yleisölle, näyttelijätovereille ja itselleen – meille kaikille! Sellainen halu kun on, niin se vain vaatii saada tyydytyksensä. Ja sellaisen tämä jo aamua kohden kääntynyt ilta toden totta tarjosikin. Se on paras palkinto, jonka tällaisesta työstä voi saada.

Omasta puolestani mahtavaa joulua ja päräyttävää uutta vuotta kaikille!

Ihmeiden sota

2009-12-06T23:11:00.001+02:00

Talvisota on todellinen ihme.

Sellainen se ei tosin ollut vielä syttyessään 1939, mutta 70 vuotta myöhemmin siitä on kasvanut sellainen aivan puhtaimmillaan: suomalaisten oma palvonnan kohde, tarkoin varjeltu myytti, joka parantaa kaikki historian haavat ja johon vetoaminen on sopivaa tilanteessa kuin tilanteessa. Nykyään valtamedia, saati isänmaallinen oikeisto eivät ikimaailmassa jätä tilaisuutta käyttämättä voidessaan jotenkin vedota talvisotaan. Periaatteessa talvisota ja "talvisodan henki" tuntuvat käyvät perusteluiksi aivan kaikkeen, aina yleisestä asevelvollisuudesta hallituksen veropolitiikkaan ja Mannerheim-elokuvasta pakkoruotsiin.

Vasta julkaistun tutkimuksen mukaan nuoret ja keski-ikäiset arvostavat talvisotaa enemmän kuin aikaisemmat sukupolvet. Vaikka talvisodan henki on nostettu sisun rinnalle kansalliseksi käsitteeksi, minun mielestäni asiassa piilee jotain hyvin huolestuttavaa. On nimittäin selkeä ero arvostaa sotaa itsessään, kuin siihen osallistuneita sotilaita.

Ei ole koskaan syytä unohtaa, miten kaukana talvisodan arki oli siitä gloriasta, johon se tänä päivänä ollaan puettu. Sota on kamala asia, sitä ei saa muuksi vaikka kuinka yrittäisi, eikä loukkaa veteraanien kunniaa tai muistoa sanoa tämä asia ääneen. Pikemminkin päinvastoin: jälkipolvien kiihkoilu talvisodan sankarillisuudesta ja hengestä on kaikkea muuta, mitä sotaveteraanit inhimillisinä olentoina toivoivat taistellessaan tämän maan puolesta. He taistelivat pakon edestä sen vuoksi, ettei kenenkään tämän maan lapsen tarvitsisi enää koskaan aseeseen tarttua. Nyt näiden ihmisten nimellä ja muistolla hiillostetaan omatuntoja kutsunnoissa ja viljellään verikukkia ympäri Lähi-itää trans-atlantisten suhteiden lujittamiseksi. Herää kysymys, kuka tässä tekee kunniaa ja kenelle?

Tosi asiassa talvisota oli merkittävä voitto ennen kaikkea suomalaiselle sotapropagandalle, jolla oli merkittävä vaikutus taistelutahdon uudelleensytyttämiseksi jatkosotaan ryhdyttäessä. Itse sodan kulku ja lopputulos eivät kuitenkaan olleet seurausta talvisodan hengestä tai suomalaisten ylivertaisuudesta, vaan puhtaasti puna-armeijan heikkoudesta, kyvyttömyydestä käyttää määrällistä ylivoimaansa hyväkseen. On myös muistettava, että Suomi oli Stalinin sotapolitiikan sivujuonne, päämäärän ollessa luonnollisesti Saksa. Näiden faktojen lausuminen ääneen saattaa olla epäisänmaallista, mutta myyttien pystyttäminen valheille voi olla jopa vaarallista.

Suomalainen talvisotahehkutus ei kuitenkaan ole maailmanlaajuisesti millään tavalla uusi ilmiö: Venäjän yhtenäisyyttä pönkitetään vielä tänäkin päivänä suuren isänmaallisen sodan muistolla, joka nähdään entisen neuvostovaltion suurimpana saavutuksena. Kiinalaiset katsovat maansa nousun alkaneen siitä hetkestä, kun kommunistit Mao Zedongin johdolla voittivat Kiinan sisällissodan. Vankempien symbolien puutteessa sota näyttäytyy hyvin helposti kansallisena symbolina, yhdistäjänä, lujittajana. Todellinen yhdistyminen tapahtui kuitenkin paljon ennen sotia, poliittisten päätösten kautta: ilman eheytyspolitiikkaa tämä myyttisen talvisodan ihmekin olisi ollut katastrofaalinen tappio.

Veteraanit taistelivat itsenäisen isänmaan puolesta, mutta hyvin harvoin kysytään, millaisen isänmaan? Itsenäisyys ja vapaus eivät koskaan ole olleet suorassa syy-seuraus suhteessa toisiinsa, ja oli monen sattuman summa, ettei Suomi seurannut esimerkiksi Viron jälkiä Konstantin Pätsin tapaiseen oikeistodiktatuuriin, vaan pysyi jokseenkin vapaana, demokraattisena tasavaltana. Selvää ei ollut myöskään se, että sodan loputtua Suomi olisi palannut takaisin parlamentarismiin: sotien välisenä aikanahan näin ei käynyt, vaan sodanaikainen eliitti säilytti vallan itsellään, mahdollistaen näin jatkosodan syttymisen.

Nämä asiat muistaen, hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Nähdäkseni sen toivottaminen ei aina vaadi kaverikseen nurkkapatriotismia talvisodan kera.

Järjellistä kielipolitiikkaa

2009-11-25T19:45:00.003+02:00

Vantaalainen lehtori Esa Ylikoski kirjoitti eilisessä (24.11.2009) Kansan Uutisten yleisönosastokirjoituksessaan pakkoruotsista. Ylikosken mukaan ruotsin kielen opettaminen kaikille ei ole järkevää saati tarkoituksen mukaista. Ruotsinkielen pakko-opetuksen lopettaminen ei hänen mukaan huonontaisi kielen asemaa nykyisestä, sillä ruotsia puhutaan jo nykyisin kehnosti. Yhtä kaikki Ylikoski toivoo, että tulevaisuudessa suomalaisilla oppilailla on mahdollisuus valita ruotsin tilalle jokin muu ulkomaalainen kieli.

Vaikka en ole kaikkien Ylikosken mielipiteiden tai väitteiden kanssa aivan samalla linjalla, tässä nimenomaisessa asiassa olen täsmälleen samaa mieltä. Yritti sitä kierrellä tai kaarrella miten vain, tosi asioita ei voi kiistää: ruotsin kieli ei ole nyt, eikä ole koskaan ollutkaan millään muotoa Suomen toinen kansalliskieli. Se on pienen, joskin varakkaan kansanosan vähemmistökieli, joka kaikkien oikeudenmukaisuusperiaatteiden mukaan kuuluisi lainsäädännössä samalle viivalle muiden vähemmistökielten, saamen ja venäjän rinnalle.

Ruotsin kieli on Suomen virallinen kieli tasan tarkkaan sen vuoksi, että aikoinaan tätä maata hallitsi ruotsinkielinen eliitti. Tätä hyvin yksinkertaista tosi asiaa yritetään usein peitellä, mutta historiallisia tosi asioita ei voi kiistää: sääty-yhteiskunnan aikoihin pääosa aatelistosta puhui äidinkielenään ruotsia. Suomi taas oli köyhälistön, talonpoikien ja käsityöläisten kieli, minkä vuoksi kielen asema ei kohentunut vuosisatoihin. Vasta kun suomen kieli alkoi saada yläluokkaisiakin kannattajia, syntyi fennomaaninen liike, aikakaudelle tyypillinen nationalistinen suuntaus, jonka keskeinen tavoite oli suomen kielen aseman vahvistaminen. Kun suomi sitten saatiin kansalliskieleksi ruotsin rinnalle, asia jätettiin siihen. Sen koommin asiasta ei ole käyty suurta yhteiskunnallista keskustelua.

Se, mikä monesti unohdetaan, on se, että ruotsi on aina ollut Suomessa vähemmistökielen asemassa. Aatelisto ei ole koskaan muodostanut tämän kansan enemmistöä, eikä tee sitä tälläkään hetkellä. Ruotsin kielen vahva asema on siis perustunut ainoastaan ruotsinkielisen kansanosan asemaan, sekä myöhemmin varallisuuteen. Sitä se tekee tälläkin hetkellä: olen aivan varma siitä, että jos ruotsi olisi lähinnä köyhien alkuperäiskansojen kieli saamen tapaan, ei näin vahva lainsäädännöllinen asema tulisi kysymykseenkään. Tällä hetkellä jokainen puolue – ja tarkoitan siis ihan jokainen – nuolee ruotsinkielisen väestönosan persettä: yksikään puolue ei virallisesti ole aikeissa tehdä yhtään mitään tämän historiallisen vääristymän korjaamiseksi, sillä suomenruotsalaiset ovat edelleen aktiivisia ja valppaita äänestäjiä. Puhumattakaan sitten siitä epädemokraattisesta tapakulttuurin vinoutumasta, että RKP:llä on kiintiöpaikka hallituksessa - vaalituloksesta riippumatta.

Vuosisatoja jatkunut käsittämätön kielifasismi on älytön historiallinen jäänne, jolle mitään muuta järkeenkäypää perustelua ei ole olemassa. Voi olla, ruotsilla pärjää myös muissa pohjoismaissa, ja kyllä, kielitaito on aina hyvä asia, mutta kyse ei olekaan siitä. Ennemminkin kyse on periaatteesta: pitääkö kaikki maan virkamiehet, palveluammattien työntekijät, koululaiset ja todella aivan kaikki pakottaa opiskelemaan tiettyä kieltä vain siksi, että se kohentaa kielitaitoa ja siitä on hyötyä naapurimaissa? Maailmassa ei ole toista maata, jossa 5,44 % vähemmistöllä olisi yhtä vahva kielellinen asema kuin suomenruotsalaisilla on Suomessa.

Ymmärrän täysin suomenruotsalaisten huolen omasta asemastaan: heillä on oikeus omaan kieleensä ja kulttuuriinsa, eikä kukaan halua Suomen muistuttavan kieli- ja kansalaisuuspolitiikassaan esimerkiksi joitain Baltian maita. Ruotsin kielen asemaa Suomen sisällä tulee edelleen varjella, mutta niillä alueilla, joissa ruotsia tosi asiassa puhutaan. Ei ole mitään järkeä pakottaa Itä- tai Pohjois-Suomessa asuvia opiskelemaan kieltä, johon he eivät ikinä tule arkielämässään törmäämään – onhan käsivarren Lapissa enemmän saamenkielisiä ja itärajan kunnissa enemmän venäläisiä kuin ruotsinkielisiä ikinä. Siksi olisi huomattavasti järkevämpää, että kielipolitiikkaa alueellistettaisiin vastaamaan todellisuutta: vaaditaan kullakin alueella sellaisia kieliä, joita näillä alueilla puhutaan. Tämä paitsi poistaisi epäoikeudenmukaisuudet, myös vahvistaisi esimerkiksi saamen asemaa.

Ruotsin kieli on osa suomalaista kulttuuria, mutta sen ei tule estää kielipolitiikan päivittämistä nykypäivään. On täysin turhaa pakottaa lapset ja nuoret opiskelemaan huonolla motivaatiolla kieliä, joita he eivät kenties koskaan tule arkielämässä käyttämään. Sellaista kieltä on myös vaikeampi oppia kuin esimerkiksi englantia, jonka kuulemiselta ei voi globalisoituvassa maailmassa välttyä. Meillä ei myöskään ole enää varaa estää lääkäreitä ja virkamiehiä valmistumasta sillä perusteella, että virkamiesruotsi on heille ylivoimaisen hankalaa. Nykyinen, vuosisatoja jatkunut kielipolitiikkamme luo ainoastaan turhaa vastakkainasettelua valtaväestön ja vähemmistöryhmien välille: elää myytti yhä voimissaan olevasta suomenruotsalaisesta eliitistä ja muuta vastaavaa. Se ei ole enää 2000-lukua! Me tarvitsemme järkevämpää kielipolitiikkaa, joka palvelee sekä suomenkielisen valtaväestön, että kaikkien vähemmistökieliryhmien etua parhaalla mahdollisella tavalla.

Kannanotto opettajien sijaisuuksien puolesta

2009-11-10T16:23:00.005+02:00

Paikallislehteen lähettämäni kannanotto opettajille myönnettävien sijaisuuksien puolesta syntyi viime viikkojen kokemusten ja kentällä käytyjen keskustelujen pohjalta. Onhan se hämmästyttävää, että tällaisestakin asiasta saa halutessaan mahdollisimman hankalan.

Sairastuneiden opettajien tilalle hankittava sijaiset

Influenssa-epidemian riehuessa pahimmillaan monien koulujen työrytmi järkkyy. Eniten tästä kärsivät juuri oppilaat, jotka paitsi omiensa, myös opettajien poissaolojen vuoksi jäävät vaille laadukasta opetusta. Tätä valitettavaa, mutta luonnollista haittaa voitaisiin kuitenkin torjua nykyistä paremmin, elleivät niin useat koululaitoksen pihtaisi sijaisuuksien myöntämistä sairastuneiden opettajien tilalle. Liian monessa koulussa oppilaat ovat joko jonkun toisen, tai eivät kenenkään opettajan vastuulla. Oppilailla on mielestäni oikeus saada opetussuunnitelmassa määrättyä opetusta, vaikka kurssia vetäjä opettaja olisi estynyt sitä pitämään.

Erityisesti lukion kohdalla asian tärkeys korostuu: lukio on toisen asteen oppilaitoksena kurssikirjojen ja erilaisten maksujen kautta osittain maksullinen koululaitos, joka eroaa näin merkittävästi peruskoulusta. Tunteja on vähemmän, samoin asioiden läpikäymiseen varattua aikaa. Asiakokonaisuudet ovat kuitenkin huomattavasti laajempia ja haastavampia. Tämän vuoksi opettajien sairastumiset näkyvät vieläkin selvemmin oppimisen tasossa, sillä läheskään kaikki opiskelijat eivät kykene vaikeimpien asioiden itsenäiseen opiskeluun. Eikä heidän tarvitsekaan, sen vuoksi he ovat tulleet lukioon. Tämän vuoksi koulujen täytyy muistaa tarkoituksena ja asettaa aina tärkeimpien asiakkaidensa etu ensisijaiseksi.

Ei ole sairastuneiden opettajien vika, etteivät he kykene tekemään työtään. Ongelma on järjestelmässä, jos se ei ota tällaista inhimillistä ja luonnollista mahdollisuutta huomioon. Sairastumiset ovat arkipäiväisiä murheita kaikissa ammateissa, opetustyö ei ole poikkeus. Sijaisuuksien antaminen olisi hyväksi paitsi oppilaille, myös opettajille, joiden ei tarvitsisi enää riskeerata terveyttään tulemalla töihin liian aikaisin. Lisäksi sijaisuuksia täyttävät opettajat saisivat tämän myötä työkokemusta, joka parantaisi heidän asemaansa työelämässä.

Suomalaisnuorten oppivelvollisuus on ennen kaikkea oikeus. Siksi kuntien on huolehdittava, että tämä oikeus toteutuu poikkeustilanteissakin riippumatta siitä, miten paljon "säästöä" siitä pihtaamalla kertyisi. Nuorissa säästäminen on lyhytnäköistä touhua, jollainen vain varmistaa säästöliekin jatkumisen vielä pitkään tulevaisuudessa.

Elmo Rautio

Tunnustukselliset aamunavaukset pois lukiosta

2009-11-05T23:26:00.006+02:00

(Tämä on aloite Haukiputaan lukion oppilaskunnan hallitukselle, jonka ponneksi keräsin yli 30 henkilön allekirjoitukset. Tavoite on ennen kaikkea herättää keskustelua. Kopiointi sallittu.)

Uskonnonvapaus on perustuslain mukainen perusoikeus. Siihen kuuluu oikeus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskontoa sekä oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tähän nojaten vuonna 2003 lukiolakiin tehtiin muutos, jossa kieltää tunnustuksellisen uskonnonopetuksen kaikissa Suomen lukioissa. Koululaitoksen tarkoitus ei siis enää ole kasvattaa oppilaita mihinkään uskoon. Tämä huomioiden on mielestämme väärin, että Haukiputaan seurakunnalla on edelleen oikeus pitää täysin tunnustuksellisia aamunavauksia julkisessa koululaitoksessamme.

Tunnustukselliset aamunavaukset ovat poikkeuksellisia Suomen lukioissa. Useimmissa maamme suurimpien kaupunkien lukioissa tällaisista on luovuttu, johtuen juuri vuoden 2003 lukiolain uudistuksesta. Oppilailla on perustuslaillinen oikeus oman elämänkatsomuksensa mukaiseen opetukseen, eikä heitä voida pakottaa ottamaan vastaan heidän vakaumuksensa vastaista uskonnollista opetusta. Haukiputaan lukion tunnustukselliset aamunavaukset ovat juuri tällaisia: avoimen kristillisiä, avoimen tunnustuksellisia, jotka kuuluvat seurakunnan toimintaan, eivät kaikille yhteiseen julkiseen koululaitokseen, erityisesti lukioon.

Me katsomme, että keskiviikkoaamunavausten tunnustuksellisuus asettaa erilaisia elämänkatsomuksia tunnustavat ja uskontokuntiin kuulumattomat eriarvoiseen asemaan tavalla, jollaista kenenkään ei enää 2000-luvulla tarvitse lain mukaan suvaita. Lukion on julkisena koululaitoksena kunnioitettava eri oppilaiden erilaisia vakaumuksia, eikä se voi antaa erioikeuksia millekään tietylle katsomukselle tai uskonnolliselle ryhmälle. Tämä voi pahimmassa tapauksessa synnyttää sellaisia lieveilmeilmiöitä, joita oppilaitos ei saisi koskaan synnyttää: ahdistuneisuutta, negatiivista erottautumista ja vastakkainasettelua eri tunnustusryhmien välille.

Me vaadimme, että Haukiputaan lukiossa taataan uskonnon ja vakaumuksen vapaus kaikille, myös uskontokuntiin kuulumattomille oppilaille, ja luovutaan mitä pikimmin tunnustuksellisista aamunavauksista. Tämän vuoksi oppilaskunnan hallituksen on tehtävä tästä asiasta kannanotto opettajakunnalle toimitettavaksi ja asian eteenpäin viemiseksi.

Kaikkien allekirjoittaneiden puolesta,
Elmo Rautio

Vielä loppuun lyhyt kommentti: Mielestäni tämä kyseinen asia jatkaa sitä keskustelua, joka lähti liikkeelle italialaiskoulun krusifikseistä. Oppilaitosten sekulaarisuus on ihmisoikeuskysymys ja mielestäni asian Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle vienyt suomalaisnainen toimi erinomaisen urheasti, kun ottaa huomioon Italian lähes sairaanloisen ja vaarallisen uskonelämän. Haluamme kouluja, joissa kaikki voivat ahdistumatta käydä elämänkatsomuksesta riippumatta, uskonnollisen kasvatuksen hoitakoot uskonnolliset yhteisöt keskenänsä. Tämä on paitsi oikeudenmukaisinta kaikkia kohtaan, myös parhaaksi lasten elämänkatsomuksen kehitykselle, kun uskonto konkreettisesti erotetaan siitä tieteellisestä maailmankatsomuksesta, jota koululaitos edustaa.

Solidaarista maahanmuuttoa

2009-11-02T00:06:00.001+02:00

Vasemmiston suuri vahvuus on aina ollut se, että se on erittäin taitava paikantamaan yhteiskunnan epäkohdat ja kritisoimaan niitä. Koko yhteiskuntakritiikki on käytännössä vasemmistolainen käsite. Olipa kyse sitten markkinataloudesta, työelämästä, vallankäytöstä tai sukupuolten tasa-arvosta, kiihkein kritiikki tulee aina vasemmalta. Erityisesti tämä korostuu näinä porvarihallituksen aikoina, jolloin kaikki hallituksen toimet ovat alati vasemmiston piiskan alla. Kaikki paitsi yksi: maahanmuutto. On suorastaan hämmästyttävää, miten kaikesta muusta valittamista on aina riittämiin, mutta porvarillinen maahanmuuttopolitiikka tuntuu kuitenkin olevan sitä itse täydellisyyttä. Tässä ei nähdäkseni ole yhtään mitään järkeä.

Olen kyllästynyt julkiseen maahanmuuttokeskusteluun, joka koostuu pääasiassa korvien sulkemisesta ja korulauseista. Ikävä tosi asia on, että tällä hetkellä maahanmuutosta ei Suomessa puhu muut kuin hommafoorumin käyttäjät, nämä Jussi Halla-ahon maahanmuuttokriittiset seuraajat. Se ettei julkinen keskustelu aiheesta toimi, saa ainoastaan enemmän pontta maahanmuuttokriittisten vaatimusten alle. Eikä siinä mitään, että nykyjärjestelmää arvostellaan, mutta kun todellinen päämäärä puuttuu: millaista sitten olisi hyvä maahanmuuttopolitiikka? Millä ja kenen ehdoilla se tehtäisiin? Nämä ovat mielestäni ideologisia kysymyksiä, joihin on olemassa vastaus myös vasemmistolaiselta, humaanilta ja ihmisarvon tunnustavalta arvopohjalta.

Minkälaista maahanmuuttoa minä siis haluan? Solidaarista ja nykyistä laadukkaampaa maahanmuuttoa, jossa yhdistyvät ajatukset vapaasta liikkuvuudesta, kansainvälisyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, ja jonka vaikutuksena on mahdollisimman suuri hyöty niin kohde- kuin lähtömaallekin. Nykyinen maahanmuuttopolitiikkamme sisältää paljon ongelmia, jotka sotivat näitä tavoitteita vastaan, minkä vuoksi lopultakaan kukaan ei hyödy. Porvarihallituksen holtiton maahanmuuttopolitiikka on tosin varsin ymmärrettävää muun uusliberalismin värittämän hallituspolitiikan lomassa: vaikka maahanmuuttajia tulisi kuinka paljon tahansa, ei hallitukselta tunnu löytyvän tahtoa pitää huolta edes omista kansalaisistaan. Pakolaisten ja muiden heikommassa asemassa olevien maahanmuutossa nähdään ainoastaan yritysten erinomainen mahdollisuus halpaan työvoimaan, kun niitä nuoriakaan ei ihan jokaiseen paskaduuniin saa.

Fakta on se, että Suomea uhkaa tulevaisuudessa työvoimapula ja huoltosuhteen huononeminen. Näitä asioita on täysin mahdotonta hoitaa maan sisäisien järjestelyjen avulla, niin katastrofaalisia ovat olleet ne seuraukset, joita historia väestöään tietoisesti lisänneistä valtioista on kertonut. On siis selvää, että Suomessa tarvitaan ulkomaalaista työvoimaa ja ulkomaalaisia ihmisiä tuottaviksi yksilöiksi paikkaamaan huoltosuhdettamme. Tästä vastineeksi meidän tulee tarjota heille myös sosiaaliset palvelut ja kaikki kansalaisuuden perusoikeudet.

Maahanmuutto kohdemaan ehdoilla ei kuitenkaan voi olla periaate, sillä se sisältää jo itsessään hyvin häikäilemättömän ajatuksen rikkaiden länsimaiden etujen ensiarvoisuudesta suhteessa kehitysmaihin. Esimerkiksi Yhdysvallat on koko historiansa ajan hyödyttänyt itseään paitsi köyhien maiden resursseja riistämällä, myös viemällä merkittävän osan näissä maissa syntyvästä osaamisesta omiin tarpeisiinsa. Siksi onkin oikeudenmukaista, että pallo heitetään ensisijaisesti ihmisille itselleen: jos he kokevat kotipaikkansa huonoksi elää, on heillä oikeus muuttaa sieltä pois. Erityisesti työperäistä maahanmuuttoa tulisi suorastaan tukea, mutta samaan aikaan on sitouduttava huolehtimaan myös työntekijän perheestä kaikkine kuluineen.

Länsimaiden on tunnettava oma globaali vastuunsa kehitysmaiden pakolaisista, sillä liian suuressa osassa kolmannen maailman konflikteja ja kriisejä on länsimaisten tahojen sormet edelleen jollain tavalla pelissä. Yhteisten maapallomme yhteisistä resursseista länsimaalainen 1 % vähemmistö ”omistaa” 80 %. Siksi on aivan selvää, että oikeudenmukaisuuden nimissä vahvemman on autettava heikompaa. Tässä tarvitaan kuitenkin myös globaalia yhteistyötä, eikä pakolaisuuden hoitaminen voi tapahtua pelkästään kunkin maan oman halun mukaan. Suomikaan ei yksin voi hoitaa kaikkia maailman hätää kärsiviä, vaan senkin on muistettava rajansa. Esimerkiksi Euroopan Unionin tasolla olisi pikaisesti aloitettava keskustelu tämän vastuun kannosta ja päästä tilanteeseen, jossa jokaisen rikkaan valtion velvollisuus on ottaa vastaan hätää kärsiviä niin paljon kuin se resurssien puolesta on mahdollista. Samalla se edellyttää sitä, että länsimaalaiset suuryritykset vedetään pois kolmansista maista ja riisto lopetetaan kerta kaikkiaan heti. Se on nähdäkseni kaikkein parasta kehitysapua.

Erityistä huomiota – niin ongelmallista kuin se onkin – on kiinnitettävä turvapaikanhakijoiden todelliseen avuntarpeeseen. Pakolais-statuksen väärinkäyttäminen on väärin paitsi kohdemaita, myös lähtömaita kohtaan siitä syystä, että joku aidosti apua tarvitseva saattaa näin jäädä ilman apua. Länsimaiden tulisikin lisätä tietoisuuttaan kolmansien maiden asioista ja pyrkiä hoitamaan asioita yhteistyön kautta. Tulisi myös muistaa globaalin vastuun merkitys, sillä pakolaisasioissa ei saisi turvapaikan hakijan hyödyllisyydellä olla mitään väliä: on pelkkää edesvastuuttomuutta myöntää turvapaikka lahjakkaalle matemaatikolle Aasiasta samalla, kun poliittista vainoa kokeva iranilaisnainen pienen lapsensa kanssa ei sitä saa.

Sikäli kun maahanmuutto on edelleen tabu, minä toivon tämän kirjoituksen herättävän vasemmistoa pohtimaan kantojaan maahanmuuttoon. Valitettavasti syy siihen, miksi vasemmisto on ollut liian hiljaa tästä aiheesta, lienee se, että siinä aiheessa vasemmistokenttä jakaantuu. Perinteisen suomalaisen työläisen puolta 60-luvulta lähtien pitäneille, suomalaiskansallisen linjan kannattajille saattaisi olla liian vierasta puhua avoimesti solidaarisemman maahanmuuton puolesta, jos se joka tapauksessa tarkoittaisi ulkomaalaisten määrän lisääntymistä maassamme. Tällainen ajattelu ei aivan sovi yhteen kansainvälisyyttä korostavan ideologian kanssa, jonka keskeisin sanoma kuuluu ”proletaarilla ei ole kotimaata”. Eikä pidäkään olla, mutta aivan ehdottomasti hänelle kuuluu turvallinen paikka, jossa asua pelkäämättä sortajan vainoa, murhetta ja kurjuutta.

12 kappaletta elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta

2009-10-25T13:36:00.003+02:00

Minua pyydettiin listaamaan kaksitoista kappaletta joita rakastan, joilla on minulle jokin erityinen merkitys, jotka puhuttelevat minua, jotka nostattavat minussa vahvoja tunteita, tai jotka vain ovat jääneet erityisellä tavalla mieleeni. Vaikka yleensä kammoan kaikkia facebookin kiertokyselyitä, näin tässä tehtävässä mielenkiintoisen mahdollisuuden yrittää valottaa omaa ajatusmaailmaani, tunnehistoriaani ja musiikkimakuani. Sen vuoksi muuten asiapitoinen blogini saa nyt tuntea tällaisen poikkeuksen häpeän niskassaan. Antakaa anteeksi.

(jännitteen luomiseksi teen nämä käännetyssä järjestyksessä)

12. Sentenced - Routasydän

Jep. Oululaisena jääkiekkohulluna tämä tuskin vaatii sen kummempia perusteluja. Aivan saatanan kova biisi, joka hakkaa jokereiden rockyt ja Kuopion kalpaukot mennen tullen! Kuuntelen säännöllisesti ainakin kerran viikossa.

11. Michael Jackson - Smooth Criminal

Tällä hienolla biisillä on kovasti tunnearvoa. Tämä oli yksi niistä kappaleista, joita meillä tanssittiin wanhojen tansseissa! Päätin jo aikaisessa vaiheessa sisällyttää tälle listalle jonkun tuohon upeaan ajanjaksoon kuuluneen kappaleen, ja koska en kirveelläkään Lady Gagaa suostu listalleni laittamaan, valinta oli lopulta selvä — eikä vähiten siksi, että kyseessä on Jacksonin uran paras kappale. Näin uskallan väittää, vaikka tällaisista makuasioista on suorastaan vaarallista rueta kiistelemään.

10. Bob Dylan - The Times They Are A-Changin'

Askel vasempaan päin ja yhteiskunnallisuutta peliin. Tämä kappale on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. On käsittämätöntä, miten pelkästä akustisesta kitarasta ja laulutaidottoman miehen honotuksesta voi saada aikaan jotain näin pysäyttävää ja ajatuksiaherättävää. Tämä oli myös ensikosketukseni Bob Dylanin tuotantoon, joten tunnesyitä on myös mukana. Ja helvetti se Watchmenin intro, jossa tätä käytettiin, ei ole sen enempää eikä vähempää kuin mestarillinen!

9. Kaj Chydenius - Eläköön sosialismi!

Tämä biisi oli ensikosketukseni poliittisen laululiikkeen upeaan tuotantoon. Vaikka biisi on KIELTÄMÄTTÄ hiukan vanhanaikainen, naiivi, champ ja osittain varmasti jopa typerä, löytyy siitä silti sellaista aatteen paloa ja nostalgiaa, ettei sitä voi olla rakastamatta. Biisi on muuten alunperin kuubalainen sosialismi-veisu, josta muistutuksena meripioneerien huulilta kajahtaa tässäkin versiossa "Lenin, (José) Martin, Fidel Castro". Arvatkaa vaan, menikö kauan ottaa selvää tuostakin asiasta :(

8. The Beatles - Octopus's Garden

Okei okei, myönnetään: tämä kappale ei todellakaan ole kyseisen bändin paras, koskettavin, vaikuttavin tai puhuttelevin tuotos. Mutta silti se on niin pirun mukava kappale, että se saa minut aina todella hyvälle tuulelle! Hyräilykappaleiden ehdottomaan eliittiin kuuluva biisi toimii myös erinomaisena metaforana kaikille eskapisteille niinä hetkinä, kun tahtoisi vain kadota pinnan alle mustekalan puutarhoihin aaltojen keskelle - ja kukapa meistä ei haluaisi! Kerrotaakoon vielä, että Beatles on suosikkiyhtyeeni.

7. Vesa-Matti Loiri - Hyvää puuta

Sanokaa mitä sanotte, minä rakastan tätä jätkää! Loiri on sen verran kova tekijä suomalaisessa viihdemaailmassa, että jo pelkästään siitä syystä hän ansaitsee tulla mainituksi listallani. Mutta (onneksi) se ei tälle aikamme legendalle riitä, vaan tällä kappaleella hän todella ansaitsee paikkansa - jopa törkeän heikolla sijoituksella! Loiri on uskomaton tulkitsija kappaleelle kuin kappaleelle, mutta en olisi ikinä uskonut hänen pystyvän uransa ehtoopuolella parhaaseen saavutukseensa. Hyvää puuta on hämmästyttävän kaunis kappale, jonka sisältää sellaisen koukun, joka loppupuolella herkistää kyyneliin. Tähän pysyy vain Vesa-Matti Loiri, yksi lapsuuteni suurista sankareista.

6. John Lennon - Working class hero

John Lennonin väkevin musikaalinen tuotos iskee suoraan tämän mädän yhteiskunnan kylmimpään ytimeen. Kappale kertoo, kuinka sinut laitetaan tuntemaan itsesi pieneksi, sinua vihataan jos olet viisas ja hyljeksivät jos olet tyhmä, kunnes olet niin vitun hullu että tottelet sokeasti käskyjä kuin käskyjä. Millainen yhteiskunta voi tehdä tällaista? Liian monet ihmiset saavat tänä päivänä samaistua Lennonin tulitukseen, joka osuu niin tarkasti suoraan ytimeen että kipeää tekee.

5.Alexander Rybak - Dolphin

En tiedä miksi, mutta löydän itseni tästä paremmin kuin mistään muusta laulusta. Kappale kertoo yksinäisyydestä, mutta on luonteeltaan optimistinen satu, jota korostaa omaperäinen kappalerakenne ja hienot melodiat. Ja sanoitus... se on jotain liian osuvaa. Rybak on todella uskomattoman lahjakas artisti, jolla todella löytyy annettavaa muuallakin kuin idolseissa ja euroviisuissa. Ihan oikeasti. Kuunnelkaa tämä biisi ja sanokaa, että olen väärässä!

4. J. Karjalainen - Sankarit

Tällaisia kappaleita osuu kohdalle vain harvoin. Vaikka J. Karjalainen edustaakin loppujen lopuksi melko perinteistä Dylan-vaikutteista folk- ja country-musiikkia, tällä kappaleella hän osui sen verran tukevasti suoraan napakymppiin, ettei kappaleen kulttiasema ole tyhjästä tullut. Kappale huokuu sellaista nostalgiaa, klassisuutta ja tunnelmaa, ettei siitä vain voi olla vaikuttumatta. Kukaan tuskin ihmettelee, miksi Sakari Kuosmanen levytti kappaleen uudelleen jääkiekon vuoden 1995 MM-kullan kunniaksi: tämä kappale nimittäin vetää helposti vertoja astetta klassisemmalle Queenin "We are the championsille".

3.Eppu Normaali - Vihreän joen rannalla

Kaunis kappale, jolla on aivan valtavasti tunnearvoa. Tähän kappaleeseen kiteytyy paitsi joitain todella upeita muistoja, myös se kaikki katkeruus ja tuska, mikä syntyi noiden muistojen osoittautuessa illuusioksi, tuhoutuessa ja kadotessa. Kappaleen kypsän nostalgia on myös yllättävän terapeuttista.

2. Joy Division - Love will tear us apart

Kaunein rakkauslaulu ikinä. Paitsi ettei se ole "kaunis", eikä liioin "rakkauslaulu". Tätä biisiä on kaikki syy pitää maailman katkerinpana balladina kaikkein mahdottomimmille tunteille, jotka tuodaan esiin jo laulun nimessä esiintyvässä ristiriidassa. Ian Curtisin kolkko ääni, synkeät soinnut ja kylmän kolea saundi tekevät kappaleesta sellaisen mestariteoksen, jolle ei toistaiseksi ole vielä löytynyt vertaista. Ja onhan se vielä kerrottava, että kappale löytyy hyllystä 7'' vinyyli-singlenä!

1. John Lennon - Imagine

Mitä voin enää sanoa? Antaa kappaleen puhua puolestaan ja keskitytään me kuvittelemaan, millainen tämä maailma voisi olla. Tässä on meille se korkein tavoite niin kauniissa muodossa, että haluaisin tavata sen ihmisen, joka ei tätä utopiaa allekirjoita. Ehdottomasti vaikuttavin, kaunein ja merkittävin musiikkiteos koskaan, sikäli kun minä olen asiasta päättämässä. Kiitos John Lennon<3

Syyttömän vasemmistonuoren kovat koettelemukset

2009-09-27T18:36:00.009+03:00

Joku oli varmaan panetellut allekirjoittanutta, sillä eräänä päivänä minut pidätettiin ilman, että olisin tehnyt mitään pahaa.

Olin juuri suoriutunut, mielestäni varsin menestyksekkäästi tähänastisen elämäni suurimmasta koitoksesta, historian ylioppilaskirjoituksista, ja aikeissa rynnätä ulkomaailmaan hyörimään tämän suorituksen tuoman euforian vallassa, kun yhtäkkiä selvät suunnitelmani saivat aivan uuden käänteen. Astuessani ulos salista havaitsin, että salin ulkopuolelle oli ilmaantunut kaksi virkapukuista poliisimiestä. Tarkkailin heitä sivusilmällä, pakkasin tavaroitani ja olin juuri aikeissa poistua, kun he alkoivat lähestyä minua. "Oletko Elmo Rautio?", kysyi toinen poliiseista. Vastasin olevani ja ihmettelin, mitä asia koski. Ensimmäisenä mieleen tuli huolestunut ajatus, että jollekin läheiselleni on tapahtunut jotain ikävää. Tämä osoittautui nopeasti vääräksi, sillä seuraavaksi minulle kerrottiin jotain, jonka kuullessani en ollut uskoa korviani: olin pidätetty ja minun olisi lähdettävä kammarille kuulusteltavaksi – laittomasta uhkauksesta!

En todellakaan tiennyt, mistä oli kysymys. Minulta ei kysytty mitään, eikä kukaan toistuvista pyynnöistäni huolimatta suostunut tarkentamaan, mistä minua itse asiassa syytettiin. Sen sijaan minut vietiin poliisiautoon, teljettiin koppiin ja kuljetettiin Oulun poliisilaitokselle – noin 20 kilometrin päähän lukioni sijainnista. Tunnelma oli kieltämättä kovin kafkamainen: istua siinä kuin pahemman luokan rikollinen tietämättä ollenkaan mistä oikein syytetään. Metodina se on kuin suoraan Stasin oppikirjoista: moisen valtavan henkisen paineen alla tulin itsekin monta kertaa kyseenalaistaakseni oman syyttömyyteni. Sitten olimme jo perillä.

Oulun poliisissa minulle kerrottiin, että olin lauantai-iltana julkaissut IRC-gallerian profiilissani uhkauksen aseellisesta tuhoamisesta maanantaina. Muistan olleeni ällistyksestä lähes sanaton. Miten kukaan edes kehtaa epäillä, että minä, haukiputaan äänekkäin pasifisti ja aseistakieltäytyjä, joka ei mene edes armeijaan, voisin uhkailla ketään aseilla! Lisäksi olin ollut lauantai-iltana – kuten lähes jokaisena edeltävän viikon päivänä – lukemassa ystäväni luona historian ylioppilaskokeisiin. En ollut edes ajatellut mitään muuta edeltävien viikkojen aikana. Nämä perättömät, törkeät ja loukkaavat syytökset yhdessä alhaisen verensokerini ja kirjoitusten aiheuttaman väsymyksen kanssa alkoivat todella käydä hermoilleni. Olin niin vihainen, että pystyin tuskin puhumaan.

Lopulta minulle selvisi, että syytös perustui poliisille lauantai-iltana lähetettyyn kuvankaappaukseen profiilista. Nähdessäni kuvan oivalsin oitis, mistä oli kyse: väärennetty kuvankaappaus. Eikä mikään vaikein laatuaan. Tilassani lukenut viesti oli peitetty ja tilalle kirjoitettu useimpien kuvanmuokkausohjelmien (testasin mm. paintilla) oletusfontilla viesti ”oikeisto tuhotaan asein. maanantaina”. Muuten kuva oli säilytetty entisellään ja yhteisöjeni joukossa olivat edelleen mm. pasifismi ja humanismi. En voinut kuin pyöritellä päätäni. Eihän Suomen poliisi, arvostettu ja kunnioitettu turvallisuusyksikkö voi ihan oikeasti olla näin pihalla!

Miten voi olla mahdollista, että näin yksinkertaisella kuvanmuokkauksella voi saada aikaan näin suuren haloon? Siinä vaiheessa, kun kuvatiedostoa voidaan käyttää todisteena pidätykseen – mahdollisesti jopa kesken ylioppilaskirjoitusten – on jotain pahasti vinossa. Poliisit olivat nimittäin rynnänneet lukioomme jo aamupäivästä ja olivat täysin rehtorimme varassa, ettei minua haettu poliisin kyytiin kesken kirjoitusteni. Se oli todennäköisesti myös tämän käsittämättömän kiusanteon päämotiivi: sabotoida ylioppilaskirjoitukseni.

Jollei rehtorimme olisi varsin sankarillisesti (ikuinen kiitollisuudenvelka hänelle) mennyt minusta takuuseen, olisi kiusantekijä saanut tavoitteensa läpi. Kenelläkään profiilejani tarkkailevalla ei ole voinut olla epäselvää, miten kirjoitukset jännittivät minua ja kuinka kovasti olin niihin valmistautunut. Perättömään uhkausviestiin liitetty sana ”maanantai” ei ollut tämän vuoksi sattuma. Onnekseni en ole jättänyt kenellekään minua tunteville epäselväksi sitä, millainen ihminen todellisuudessa olen, ja näin sainkin tehdä kirjoitukseni rauhassa loppuun saakka – tietämättä tulevasta mitään. Ja mikä menetys se olisikaan ollut! Kirjoitin nimittäin historiasta kirkkaan laudaturin.

Jokelan ja Kauhajoen jälkeen Suomea ravistellut massahysteria on asettanut Suomen Poliisin suuren yleisön suurennuslasin alle. Erityisesti Kauhajoen koulusurmia seuranneeseen valtavaan koulu-uhkauksien aaltoon poliisi on jo pelkästään julkisen paineen vuoksi joutunut tarttumaan kovalla kädellä. Kaksi kertaa asioista on opittu kantapään kautta, kolmatta ei tällä vuosikymmenellä enää haluta kokea. Valitettavasti tämä on aiheuttanut sen, että nollatoleranssin myötä hommasta on tuntunut katoavat myös osa järjestä: miten yksi ainoa toimitapa voisi millään toimia kaikissa mahdollisissa tapauksissa, ja silti aiheuttaa enemmän hyvää kuin pahaa? Sanomattakin selvää, että tällainen päätön ajojahti syö valtavasti poliisin voimavaroja, ja – mikä pahinta – tarjoaa ennen kaikkea liian helpon väylän toisilleen vihamielisten ihmisten kiusata toisiaan julkisen väkivaltakoneiston avulla.

Hitlerin Saksassa ja Stalinin neuvostoliitossa vanhemmilleen suuttuneet lapset saattoivat ilmiantaa vanhempansa keinotekoisilla verukkeilla salaiselle poliisille. New Yorkin terrori-iskujen jälkeen Yhdysvalloissa kuka tahansa terroristiksi epäilty saatettiin pidättää nimeämättömäksi ajaksi ja kiduttaa laillisesti. Jokelan verilöylyn jälkeen Suomessa kenelle tahansa saadaan lietsottua suuria ongelmia, jos hänet vain saadaan jollain ilveellä lavastettua potenttiaaliseksi kouluampujaksi. Iso pyörä pyörähtää, jos vain mitenkään on yhdistettävistä väkivalta ja koululaitos, sillä julkinen hyväksyntä tälle toiminnalle on niin valtava. Kukaan ei halua lisää kuolonuhreja ja katsotaan paremmaksi, että jokaiseen vaarailmoitukseen puututaan rankalla kädellä. Valitettavasti tämän toimintamallin ylilyönneistä ei juuri ääntä pidetä, vaikka niitäkin tapahtuu: niin ikään valitettavasti en ole tässä tilanteessa ensimmäinen saati ainoa!

Mutta kukaan ei tietenkään voi syyttää rikollisen toiminnan mahdollistavia väyliä, koska todellinen syypää ovat aina rikolliset itse. Miksi ihmiset haluavat olla ilkeitä toisilleen? Miksi he haluavat ehdoin tahdoin lietsoa toisilleen ongelmia? Mistä syntyy ja mikä aiheuttaa tällaisen tarpeen? Mitä on tämän törkeän toiminnan motiivi? Jos muistatte kirjoituksen, jonka kirjoitin järkyttyneessä mielentilassa Kauhajoen koulusurmien jälkeen, kyselin siinä paljon kysymyksiä, joita tapahtuma herätti. On tärkeää huomata, että myös nämä kysymykset ovat keskeisiä pyrkiessämme selittämään tätä yhteiskuntaa, johon mahtuu sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Valitettavasti minusta tuntuu – toivon mukaan täysin vastoin todellisuutta – että inhimillisen kärsimyksen merkitys on tässä yhteiskunnassa hämärtynyt täysin näkyvämmän vääryyden alle.

Miksi sitten minä jouduin tällaisen törkeän kiusanteon ja sabotaasiyrityksen uhriksi? Syyt voivat itse kukin löytää niin tästä blogista kuin muualtakin netistä, missä minun nimeni tai nimimerkkini ovat esillä. Poliittisesti aktiivinen nuori, joka vielä sattuu olemaan vasemmistolainen idealisti, on todennäköisesti hyvin provosoiva tapaus tämän päivän kiusantekijöiden silmissä. Jo pelkästään se, että väärennetty uhkausviesti sisälsi poliittisen viestin, on suora linkki omaan poliittiseen ajatteluuni. Minusta on erittäin huolestuttavaa, että tänä päivänä vasemmistolaisuus ja ylipäänsä poliittinen aktiivisuus ovat niin provosoivia, että ne saavat ihmiset toimivaan näin mauttomalla, loukkaavalla ja järkyttävällä tavalla. Kuvankaappauksesta saattoi päätellä, että kyseisen kuvamanipulaation tekijä on lukenut myös tätä blogiani. Hänelle minulla on vain yksi viesti: oikeudessa tavataan.

Vaikka tapaus oli omalta kohdaltani järkyttävä, ahdistava ja ärsyynnyttävä kokemus, oli minun kannaltani hyvä, että asia tuli selväksi nopeasti: syyttömyyteni ja osattomuuteni asiaan varmistettiin jo seuraavan viikon maanantaina. Tosin en voi olla ajattelematta, mikseivät poliisit olleet yhteydessä irc-gallerian ylläpitoon välittömästi, kun kyseinen kuvankaappaus heidän haltuunsa saapui: sen perättömyys olisi varmistunut siltä istumalta! Nyt iso pyörä pääsi pyörähtämään, syyttömät kärsivät ja poliisille kertyi turhaa työtä – eli kiusantekijä sai mitä halusikin. Tai ei aivan: asian selvittyä sain tapauksesta jopa ylimääräistä motivaatiota pärjätä myös seuraavan viikon kirjoituksissa, jotka nekin menivät erinomaisesti. Nyt päällimmäinen tunnetilani on ärsyyntyminen ja syvä huoli suomalaista yhteiskuntaa, sen toimintatapoja ja sen ihmisiä kohtaan. Kuinka moni syytön saa vielä kärsiä vain siksi, että joidenkin ihmisten katkeruudella ja empatiakyvyttömyydellä ei ole mitään pohjaa?

Mutta tästä ei lannistuta: aion edelleen jatkaa aktiivista keskustelua, politiikan puhumista ja toimintaani Vasemmistonuorissa aivan kuten ennenkin – kenties jopa kiihkeämmällä palolla, kun kerran tuli niinkin selvästi ilmi, että jotkut kokevat minut poliittiseksi uhakseen. Ja sellaisen he totta vie minusta saavatkin.

Muualla netissä:
Kalevan artikkeli aiheesta.
Kansan Uutisten artikkeli
Piraattipuolueen reaktio.

Lisäys: Tänään 2.11 sain tiedon, että hässäkän aiheuttanut rikollinen on saatu kiinni. Kyseinen vantaalainen kaveri oli kuulemma tunnustanut asian poliisille, kun nämä olivat saaneet hänet kiinni. Sen enempää minulle ei kerrottu - saati sitten että tätäkään vähää olisi kerrottu vapaaehtoisesti! On se kyllä varsin outoa, että oikeusvaltio-Suomessa asianomaisen täytyy itse olla yhteydessä poliisiin saadakseen tietää, onko hänelle pahaa tehnyt rikollinen saatu kiinni... Mutta hyvä näin. Asia etenee tätä myöten syyttäjälle ja sitä kautta oikeuteen. Kuullustelupöytäkirjojen selaamisen jälkeen lähden hakemaan oikeuttani sekä kiusantekijää, että poliisin omituista toimintaa vastaan.

Toinen lisäys: Historia ja Yhteiskuntaoppi palasivat takaisin Laudatureina :)

SM-liiga kansalaisoikeudeksi!

2009-09-10T12:00:00.000+03:00

Kuten todettua, jääkiekko on lähellä sydäntäni. SM-liiga ja Oulun Kärpät ovat tarjonneet minulle suuria ja mahtavia hetkiä tämän kansallisurheilulajimme parissa. Nyt kauden alkamisen kunniaksi päätin laatia astetta kevyemmän poliittisen tekstin aiheeseen liittyen.

***

Urheilu ei ole enää kansanviihdettä, vaan ennen kaikkea kaupallista arvotavaraa. Viime vuosikymmenien ajan eri urheilutapahtumat ovat kasvattaneet asemiaan maailman mediamarkkinoilla ja eri tapahtumien televisiointioikeuksista on taisteltu keihäin ja seipäin. Markkinatalouden parhaita perinteitä noudattaen urheilu on monissa maissa päätynyt eniten tarjoavan tv-yhtiön myyntivalteiksi, joiden juju on ohjelmien maksullisuudessa. Näin ollen urheilu on siirtynyt koko kansan huvista niille, joilla on siitä varaa maksaa. Sama on tapahtunut suomalaisen jääkiekon lippulaivalle SM-liigalle.

Jääkiekko on suomalaisille pyhä asia. Kuten olen jo moneen kertaan sanonut, mikään ei yhdistä tätä katajaista kansaa paremmin kuin ahtautuminen täpötäysiin jäähalleihin, ahnaan, helposti tarttuvan "jääkiekkonationalismin" omaksuminen, siihen syttyminen ja siitä meuhkaaminen niin kovaa kuin sielu sietää. Sama toimii kaveriporukalla tai isä-poika-akselilla kotisohvalla. Jääkiekko on talviurheilua, jolla on maassamme pitkät perinteet ja joka on noussut myös maailmanmaineeseen, mikä tekee siitä kansallista itsetuntoa pönkittävän asian. Se on yhteisöllisyyttä, viihdettä ja perinteitä. SM-liiga on näiden parhaiden piirteiden yhdistelmä, suomalaisille hyvin rakas ja kansainvälisesti korkeatasoinen jääkiekkoliiga. SM-liigan lähes täydellinen katoaminen yleisestä televisioverkosta on ollut monille suunnaton menetys.

Koko SM-liiga sellaisena, kuin me sen tänä päivänä tunnemme, perustuu televisioon. Kun 1990-luvulla SM-liigan imagoa alettiin järjestelmällisesti kohottaa, yksi merkittävimpiä tekoja oli MTV3-kanavan Hockey Night -jääkiekko-ohjelma. Vaikka ohjelmaan kuului vain yksi sunnuntaiottelu viikossa, oli sen merkitys valtaisa: SM-liigan arvotus nousi, seurojen mainostulot kasvoivat ja ylipäänsä koko liigan asema lujittui – jopa sarjan taso koveni. Ennen kaikkea SM-liigakiekko tuotiin lähemmäs tavallista kansaa, jolloin se keräsi yhä uusia katsojia, jotka sitten uskaltautuivat lopulta myös jäähallin puolelle. Hockey Nightin loputtua sunnuntaiotteluiden määrä putosi räjähdysmäisesti ja osa SM-liigan menestystekijöistä katosi. Samalla kansallinen jääkiekkokulttuuri koki kovan kolauksen suomalaisen jääkiekon keskittyessä yhä selkeämmin maksaville asiakkaille. Ainoastaan Sanoman omistama Nelonen on toistaiseksi pitänyt kiinni liigapelien julkisesta esittämisestä, erityisesti pudotuspeleistä, josta se ansaitsee kaiken arvostuksen.

Markkinatalouden puolustajat vetoavat usein siihen kummalliseen ajatukseen, että vapaa kilpailu toisi lopulta parhaan hyödyn ja halvimman hinnan myös ihmisille. Kuinka onkaan käynyt, kun esimerkiksi juuri suomalaisille rakas SM-liiga on siirtynyt yhä vahvemmin maksukanaville sen sijaan, että se olisi kaikkien vapaasti katsottavissa? Erityisesti tv-oikeuksien uusin omistaja, UrhoTV on surullinen esimerkki siitä, mihin kansanviihteen kaupallistaminen voi lopulta johtaa: kaapelioperaattorisopimusten vuoksi Elisaa käyttävissä kaapelitalouksissa SM-liigaa ei saa tänä syksynä toistaiseksi näkymään rahallakaan. Sama uhka oli Welhon kohdalla aina tähän päivään saakka. Onko tässä siis kiekkoviihteen tulevaisuus? Maassa, jossa niin ahnaasti lätkää seurataan, eivät sitä saa katsoa kuin ne, joilla on siitä varaa maksaa ja joiden operaattorit, ohjelmatarjoajat ym. katsovat sen tarpeelliseksi? Missä on se ajatus urheilusta kansanviihteenä, joka kiteytettiin jo antiikin olympialaisissa?

Minun mielestäni suomalaisilla on kollektiivinen oikeus SM-liigaan. Suomalaisen jääkiekon televisio-oikeuksien myyminen maksukanaville on törkeää rahastusta kulttuuriimme syvästi kuuluvalla kansanviihteellä, josta kuuluisi jokaisen saada nauttia palveluntarjoajien tai varallisuuden sitä estämättä. SM-liigakiekko on sellainen formaatti, joka aivan varmasti tekee voittoa millä tahansa kanavalla, joten kannattavuus ei ole se ongelma ennemmin kuin pelkkä suunnaton ahneus. Kiekkokansan mielenterveyden kannalta on suorastaan hirveää vuodesta toiseen seurata, mihin kummaan ne tv-oikeudet taas seilaavat ja kuinka kauan edes pudotuspelejä saa katsoa ilmaiseksi. Suomalaisen jääkiekon ja kotimaisten seurojen kannalta olisi todellinen kulttuuriteko, jos SM-liigasta tehtäisiin suomalaisten uusi kansalaisoikeus!

Rasistien lyömäase ja sananvapauden uusi ikoni

2009-09-09T12:56:00.005+03:00

Vuonna 2006 venäläisvihamielinen Suomi sai uuden ikonin, kun ”sananvapauden puolesta kuollut” Anna Politkovskaja löytyi murhattuna kotitalostaan Moskovasta. Tämä Tšetšenian sotaa ja Vladimir Putinia pienilevikkisessä venäläislehdessä kovin sanoin arvostellut amerikkalaissyntyinen toimittaja korotettiin pian sananvapauden ikoniksi, josta tuli ennen kaikkea lyömäase Venäjää, venäläisyyttä ja erityisesti Putinin hallintoa vastaan. Nyt vastaavanlainen sananvapauden ikoni on syntymässä Suomessa: Jussi Halla-ahon rasistisesta blogikirjoittelustaan saama tuomio on jo herätellyt myrskyn merkkejä.

Jussi Halla-aho sai tuomion uskonrauhan rikkomisesta blogitekstissä esitetyistä väitteestä, jossa islam ja sen pyhät instituutiot yhdistettiin pedofiliaan. Toinen syyte kiihotuksesta kansanryhmää vastaan hylättiin. Vaikka en ole Halla-ahon kanssa juuri samaa mieltä, on mielestäni pelkästään periaatteessa täysin käsittämätöntä, että 2000-luvun Suomessa jaetaan tuomioita julkisista päiväkirjateksteistä uskonrauhan rikkomisen varjolla. Se ei minusta kuulu sekulaarin yhteiskunnan sananvapauskäsitykseen. Olkoonkin, että väite on sinällään törkeä ja tuomittava, mutta kun se todistetusti ei ole edes kirjoittajan oma mielipide: kyseinen väite on kontekstistaan irrotettu lause, johon tarttuessaan apulaisvaltakunnansyyttäjä nielaisi koukun kohoineen. Jos tästä syytteestä ja tuomiosta on joku hyötynyt, niin se on nimenomaan Jussi Halla-aho.

Syytteen myötä Halla-aho on saanut enemmän media-aikaa kuin ikinä ennen ja tämän käsittämättömän tuomion vuoksi hän kerää todennäköisesti yhä enemmän ymmärtäjiä ja kannattajia ympärilleen. Se jos mikä on huolestuttavaa, sillä vaikka Halla-aho itse on osoittanut olevansa sivistynyt mies, joka osaa puhua asiantuntevasti seurauksista ymmärtämättä niiden syitä, ja perustella väitteensä kiitettävästi, eivät hänen maahanmuuttokriittiset ystävänsä ole lainkaan yhtä avarakatseisia. Halla-aho ei ole maahanmuuttajavastainen henkilö, mutta hänen sanomansa houkuttelee ympärilleen ennen kaikkea itse maahanmuuttajien vastustajia, ennemmin kuin itse ilmiöstä huolestuneita. Halla-aho tarjoaa kanavan ahdasmielisen kansan ahdasmielisimmän kiihkon esilletuomiseen, joka on jo tuottanut hedelmää homma-foorumilla puuhattavan uuden ”joutsenpuolueen” merkeissä.

Halla-ahosta on seuraajiensa ansiosta tullut sananvapauden uusi ikoni.

Siinä missä Anna Politkovskaja toimi suomalaisten venäläisvihamielisten lyömäaseena Venäjää vastaan, tullaa Jussi Halla-ahoa takuuvarmasti käyttämään muukalaisvihamielisten vastaavana Suomen valtiovaltaa vastaan. Tapahtunut oikeudellinen vääryys rinnastuu helposti väitettyyn valtiovallan toteuttamaan palkkamurhaan: kummastakin suurimman tappion koki valtiovalta, suurimman voiton itse uhri. Lisäksi yhteistä on se, että sen kummemmin Anna Politkovskaja kuin Jussi Halla-ahokaan eivät ole objektiivisesta näkökulmasta mitään erityisiä toisinajattelijoita tai totuudenpuhujia, ainoastaan yksittäisiä ihmisiä, jotka provosoivien mielipiteidensä vuoksi joutuivat hankaluuksiin. Kiitos Suomen median sekä (erityisesti) Politkovskaja että nyt Jussi Halla-aho ovat nousseet kyseiseen maineeseen – toinen ylenpalttisella hehkutuksella ja toinen järjen rajat ylittävällä mollaamisella. Kummassakin tapauksessa lopputulos on uhrien kannattajaryhmien kannalta sama: erinomainen.

Minä en halua elää valtiossa, jossa vallitsee yksi ainoa kristillinen kulttuuri, rajat on suljettu ja rasistiset rikokset ovat arkipäivää. Mutta en myöskään halua elää valtiossa, jossa minun tarvitsee varoa sanomisiani omassa blogissa siltä varalta, että jokin lause kontekstistaan irrotettuna saattaa johtaa uskonrauhan rikkomiseen. Minä arvostelen kristinuskoa, joten on selvää, että Jussi Halla-aholla ystävineen on täysi oikeus arvostella islamia, muslimien juutalaisia, buddhalaisten hindulaisia jne. Se kuuluu käsitykseeni sananvapaudesta. Vasta kun on kyse selvästi avoimen rasistisesta, törkeästä, vääristelevästä ja selkeän hyökkäävästä kiihotuksesta jotain tiettyä kansanryhmää vastaan, on puuttuminen paikallaan. On kuitenkin selvää, että eri tavalla ajattelevien ihmisten ”vaientaminen” oikeusteitse on erittäin huono tapa yrittää rakentaa minkäänlaista avointa ja harhaluuloista vapaata keskustelua mistään asiasta, olipa kyseessä sitten maahanmuuton ongelmat tai perustulo. Jos Jussi Halla-aho jossain on oikeassa, niin siinä, että kaikesta tulisi voida keskustella.

Minun mielestäni monikulttuurisuuden, avoimuuden ja suvaitsevaisuuden puolestapuhujien ei tulisi pelätä avointa keskustelua maahanmuutosta. Se ainoastaan ruokkii Halla-ahon kaltaisten yksittäisten, asiantuntevilta vaikuttavien näkökulmien vaikutusta ihmisten ajatteluun ja on omiaan lisäämään erilaisia harhaluuloja. Esimerkiksi se, että Halla-aho yleistää muslimit homogeeniseksi ryhmäksi, joka toimii tietyllä tavalla, ratkeaisi yksinkertaisesti tästä epäkohdasta muistuttamalla. Ongelmien kieltäminen on ongelma jo itsessään, mutta ratkaisumallin puuttuminen on ennen kaikkea maahanmuuttokriittisten ehdoton kompastuskivi. Syvällinen, arvosisältöinen keskustelu aiheesta avaisi kummallekin osapuolelle monta uutta näkökulmaa ja parhaassa tapauksessa edistäisi myös rasististen mielialojen laantumista ja rohkeampaa keskustelua myös eri kulttuurien välillä. Tässä on minun mielestäni positiivinen tavoite maahanmuuttokeskustelussa.

Vasemmiston uusi visio

2009-09-04T15:00:00.010+03:00

Määrittelyjä:
vasemmisto: (tässä tekstissä) eurooppalaiset sosialistiset liikkeet sosiaalidemokraateista vasemmalle
sosialismi: marxilaisiin ajatuksiin pohjautuva, markkinatalouden säätelyyn, tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen perustuva aatesuuntaus
reaalisosialismi: kommunististen maiden yhteiskuntajärjestelmä, johon kuuluvat keskusjohtoisuus ja suunnitelmatalous

Vasemmiston kriisin osasyynä mainitaan usein reaalisosialismin romahtaminen 1990-luvulle tultaessa. Tämä on pelkästään hullua, sillä eurooppalainen vasemmisto ei ole koskaan tahtonutkaan neuvostomallin mukaista järjestelmää, vaan on päinvastoin ollut Neuvostoliiton avoimimpia kritisoijia, erityisesti Prahan keväästä lähtien. Neuvostoliiton romahtaminen ei vienyt pois yhteiskunnallisia ongelmia, lopettanut työttömyyttä tai tehnyt tavallisesta työmiehestä porvaria. Päinvastoin kaikki yhteiskunnalliset ongelmat, joihin vasemmisto historiallisesti on halunnut puuttua, ovat räjähtäneet käsiin: tuloerot, kasvava köyhyys, epätasa-arvo, rasismi… Se minkä Neuvostoliitto hajotessaan eurooppalaisten naiivin ajattelutavan mukaan vei, oli ennen kaikkea visio paremmasta maailmasta: arvopuolue houkuttelee paljon vähemmän kuin ääni paremmalle maailmalle.

Syitä tähän on monia. Yksi niistä on porvarillinen agitaatio, joka hehkuttamalla luokkataistelun ja vastakkainasettelun ajan loppua on paitsi tehnyt porvarillisesta puolesta ”työmiehen ystävän”, myös ennen kaikkea passivoinut äänestäjiä hämärtämällä eri vaihtoehtojen väliset erot. Kansalaisen silmään puolueen värit menevät liian usein sekaisin, kun politiikka on sitä samaa joka tapauksessa. Mutta ennen kaikkea on muistettava, millaisia virheitä vasemmistokenttä itsessään on tehnyt lähtemällä mukaan tällaiseen pelleilyyn: entiset vaihtoehtopuolueet ovat halunneet muuttua porvarillisen mallin mukaan pikkusieviksi ja särmättömiksi arvopuolueiksi. Vaikka linjaa on uudistettu, selkeän vision rakentamisessa on toistaiseksi vielä epäonnistuttu. Tämän takana ovat toisaalta vasemmiston tyyppiongelmat, keskinäinen erimielisyys ja sisäinen hajanaisuus.

Sosialismin kulta-aikana 1900-luvulla vasemmisto luotti Marxiin. Tärkeintä ei ollut marxilaisen ihanneyhteiskunnan suoranainen toteuttaminen, vaan siihen pyrkiminen, joka piti yllä ikuista kamppailuhenkeä paremman maailman puolesta. Tiukka kapitalismin kritiikki, huoli tuloeroista ja työläisten oikeuksista synnyttivät lopulta historian toistaiseksi parhaan valtiollisen järjestelmän, hyvinvointivaltion, joka kaikista sovelletuista sosialismin muodoista on edelleen se kaikkein onnistunein. Laadukas sosiaalihuolto, sekatalousjärjestelmä, ilmainen koulutus ja ammattiliittojen vahva asema ovat saavutuksina sellaisia meriittejä, että on aivan oikein vaatia näiden säilyttämistä porvarillisen puolen tahtoa vastaan. Menneiden saavutusten vaaliminen ei kuitenkaan saa olla vasemmiston ainoa tehtävä: kamppailua on päästävä jatkamaan.

Reaalisosialismin romahtamisen jälkeinen itsetutkiskelu sai vasemmistossa aikaan myös positiivisia muutoksia: luonnonsuojelu ja vihreät arvot nousivat vihdoin tapetille. Aikaisemmin sosialistiset (aivan kuten muutkin) liikkeet olivat suorastaan vähätelleet tätä uutta ja tärkeää aatesuuntausta, joka Suomeen pesiytyi todenteolla vasta 1980-luvulla vihreän liikkeen noustua julkisuuteen. Vihreät arvot ovatkin mitä luontevinta juuri vasemmistolle, sillä kuten jopa Pentti Linkola aina sanoo, maapallon pahin vihollinen on markkinatalous. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa pinnalle noussut ilmastonlämpeneminen on saattanut ihmisten ekologisen valveutuneisuuden uudelle tasolle, mutta toistaiseksi vasemmisto on vielä epäonnistunut kanavoimaan tätä omaksi hyväkseen. Vihreät on toistaiseksi vielä kelvannut suomalaisille, vaikka puolueen käytännöntoiminta onkin ollut hienojen ajatusten kääntöpuoli.

Lopulta siis tulemme kohtalonkysymykseen: millaista on tämän päivän sosialismi? Mikä on se vasemmiston suuri visio, jota kohti tätä yhteiskuntaa pitäisi uusin taisteluin runnoa? En yhtään vähättele tätä ongelmaa, mutta en myöskään usko, ettei näitä visioita olisi – niitä vaan on juuri sen verran, miten paljon on vasemmistolaisesta näkövinkkelistä maailmaa katsovia. Siitä huolimatta jonkinlaisen yleisvision tarve on kiistaton vasemmistoliikkeen uskottavuuden kannalta, ja senpä johdosta ajattelin itse luonnostella pienen punavihreän utopiani:

Millainen tulisi olemaan tulevaisuuden sosialistinen yhteiskunta?

Sosialistisessa yhteiskunnassa voivat hyvin sekä luonto että ihmiset. Elintaso on juuri niin korkea, kuin se kestävältä pohjalta on mahdollista. Aineellisten hyödykkeiden sijaan painopiste siirtyy aineettomiin. Kaikkien yhteisten luonnonvarojen käyttöä valvotaan, eikä kerskakulutus ole mahdollista. Luonnon monimuotoisuus ja kaikki elämä ovat arvoja sinänsä. Ekologisuutta ja kestävyyttä vaaditaan kaikelta tuotannolta.

Sosialistisessa yhteiskunnassa määräävät ihmiset eikä pääoma. Taloudellinen valta otetaan takaisin vaalein valitulle eduskunnalle. Koulutuksen kaupallistuminen jää historiaan vain pahana muistona ja laaja sivistys, sekä mahdollisuus itsensä kehittämiseen taataan ilmaiseksi jokaiselle ihmiselle. Suuryritysten intressit eivät aja ihmisten edelle. Suhdannepolitiikassa keskitytään tukemaan pienituloisia, sekä elvyttämään kansalaisten ostovoimaa kaatuvien yritysten tukemisen sijaan.

Sosialistisessa yhteiskunnassa suoraa demokratiaa sovelletaan laajasti edustuksellisen demokratian rinnalla. Tärkeimmistä asioista päätetään kansanäänestyksillä, joiden tulos on sitova. Jokaisella kansalaisella on oikeus kansalaisaloitteeseen ja vaatia mikä tahansa uusi laki alistettavaksi kansanäänestykseen. Kunnallisdemokratia nousee keskeiseksi osaksi jokapäiväistä elämää.

Sosialistisessa yhteiskunnassa työnteko on aina oikeudenmukaista ja kannattavaa. Perustulo takaa sen, että vähemmän kannattavastakin työstä saa tarpeeksi rahaa elämiseen. Työtä ovat myös sellaiset tuottamattomat työt kuin opiskelu, äitiys, isyys ja kotityöt. Työntekijän etua valvotaan ja väärinkäytöksiä torjutaan. Opiskelijat eivät enää ole vain halpatyövoimaa. Pienyrittäjien asema on turvattu rajoittamalla suurien valtaa. Työtahti on inhimillinen ja työ joustavaa. Samasta työstä maksetaan sama palkka sukupuoleen katsomatta.

Sosialistisessa yhteiskunnassa vallitsee tasa-arvoinen, luokaton yhteiskunta, jossa varallisuuserot ovat pienet. Verotuksen jyrkällä progressiolla varmistetaan, että suuret kantavat suhteessa saman vastuun kuin pienet. Progressio on käytössä tuloveron lisäksi kunnallis-, pääoma-, perintö- ja omaisuusverossa. Köyhyyttä ja asunnottomuutta ei sallita.

Sosialistinen yhteiskunta on sekulaari, maallinen. Eri uskontokuntien erityisoikeudet poistetaan ja lainsäädännöstä poistetaan uskonnollisperäiset lait. Seurakunnat eivät enää osallistu koulutukseen tai muuhun julkiseen toimintaan. Uskontojen käsittely koulussa siirtyy elämänkatsomustieteeseen yleissivistävälle pohjalle. Lain edessä kaikki elämänkatsomukset ovat tasa-arvoisia, olipa kyseessä uskonto tai ideologia.

Sosialistisessa yhteiskunnassa pidetään yllä rauhaa. Painopiste on aseiden sijaan diplomatiassa. Pasifistinen luonne määritellään laissa. Yleisestä asevelvollisuudesta luovutaan ja siirrytään valikoivaan asepalvelukseen. Puolustusvoimat muutetaan itsepuolustusjoukoiksi. Inhimillisen työn tekijöille, kuten lääkäreille taataan vapautus asepalveluksesta.

Sosialistisessa yhteiskunnassa liikutaan yhdessä. Yksityisautoilu väistyy kattavan joukkoliikenneverkon tieltä. Joukkoliikenne rahoitetaan pääasiassa verovaroista ja se on käyttäjilleen edullista. Kenenkään työssäkäynti ei jää kiinni joukkoliikenteen kalleudesta tai verkon kantamattomuudesta.

Sosialistisessa yhteiskunnassa ilmapiiri ja lainsäädäntö tähtäävät suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat yhtenevät heteropareihin nähden. Asennekasvatuksessa korostetaan suvaitsevaisuutta, eikä syntyperällä ole väliä. Maahanmuuttopolitiikka on solidaarista ja maahanmuuttajat saavat hyvää kotouttamispolitiikkaa. Rasistisiin rikoksiin suhtaudutaan ankarasti.

Ja ennen kaikkea: sosialistinen yhteiskunta on oikeudenmukainen ja hyvä paikka kaikille ikä- ja tuloluokille, ihmisille, eläimille ja luonnolle. Sen tärkeimpiä arvoja ovat yhteisöllisyys, ystävällisyys, suvaitsevaisuus ja toisista välittäminen. Se perustuu kestävyyteen enemmän kuin kannattavuuteen ja tarpeellisuuteen enemmän kuin tuottavuuteen. Sitä eivät ohjaa markkinavoimat, sitä ohjaavat ihmiset. Se on todellinen kansanvalta.

Hiljaisen kansan sähköistä jupinaa

2009-09-04T14:58:00.001+03:00

Suomalaiset ovat alistuvaa kansaa.

Olipa kyseessä sitten Ruotsin kuningas tai Venäjän tsaari, alamaiset ovat aina kunnioittaneet ylemmän tahtoa mukisematta ja välttäneet nostamatta suurta ääntä edes hallinnon epäkohdista – tiettyyn rajaan saakka tietenkin. Ylipäätään suomalaisten suuri enemmistö kuitenkin varsin tunnollista väkeä, jotka kunnioittavat esivaltaa ja arvostavat laillisuutta. Suomalaiset siis nielevät mukisematta aivan kaiken, mitä heille syötetään? – Ei aivan niinkään. Suomalaisten tyyppipiirteisiin on nimittäin aina kuulunut juoruaminen, pienten porukoiden kesken tapahtuva olojen kritisointi. Viime vuosikymmenen aikana tämä aiemmin lähinnä työpaikkojen kahvipöytiin keskittynyt yhteiskunnallinen keskustelu on noussut todenteolla esiin sen siirryttyä internetin ihmeelliseen maailmaan. Puhutaan verkkovaikuttamisesta, jonka uskotaan olevan lähes yhtä tehokas kuin menneiden vuosikymmenten kadunastujaiset. Onko se?

Kun keskieurooppalainen suuttuu yhteiskunnallisiin oloihin, hän ryntää kadulle vaatimaan hallituksen eroa ja parannuksia asioihin. Mielenosoitukset ovat arkipäivää sellaisissa valtioissa kuin Kreikka, Ranska ja Saksa. Jopa Ruotsissa järjestetään silloin tällöin suuria mielenilmauksia kaikkia koskettavista asioista. Suomessa asiat eivät ole näin. Sitten 1970-luvun suomalaiseen valtavirran poliittiseen elämään ei ole kuulunut kaduilla marssiminen minkään asian puolesta. Suomalaiset ovat muutenkin varsin haluttomia käyttämään omia vaikutusmahdollisuuksiaan yhteiskunnassa, esimerkiksi kuntalaisaloitteet ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi. Ainoa vaikuttamisen muoto, joka tuntuu tänä päivänä olevan suosittua, on juuri netti. Netti koetaan helpoksi tavaksi vaikuttaa asioihin ja saada oma ääni kuuluviin, eikä sen tekemiseksi tarvitse poistua kotoa tai katsoa säätiedotuksia. Tärkeää on myös nettivaikuttamisen mahdollistama nimettömyys, joka sopii hyvin kuvaan ujosta, vaatimattomasta ja häveliäästä suomalaisesta ”vaikuttajasta”.

Toimittaja Riitta-Liisa Snellman arvioi valtakunnan päälehti Helsingin Sanomissa 4.6.2006, että suututtuaan suomalaisten ryntääminen verkkoon on esimerkiksi ranskalaisten kadulle ryntäämiseen verrattuna ”vähemmän näyttävä, mutta tehokas”. Tähän sisältyy mielestäni melko osuvasti suomalaisten tapa ajatella verkkovaikuttamisen vaikutuksista. Ajatellaan, että netti on samanlainen joukkoviestin kuin vaikkapa sanomalehdet, televisio tai radio. Nettipalstojen kirjoittelut muistuttavatkin ehkä juuri tästä syystä hyvin paljon sanomalehtien yleisönosastopalstojen vuodatuksia, toki kirjoitusvirhein varustettuna. Netti kuitenkin eroaa kaikista joukkoviestimistä siinä, että sen sisältöön tutustuminen vaatii oma-aloitteisuutta huomattavasti enemmän kuin juuri radio tai televisio. Siinä missä valtakunnallisia tv-kanavia on ehkä kymmenkunta, lehtiä muutama ja radiokanaviakin vain kourallinen, on netissä miljoonia, ellei miljardeja erilaisia sivustoja. Se että joku sattuu lukemaan juuri sinun nerokasta kannanottoasi netissä, on huomattavasti epätodennäköisempää kuin Helsingin Sanomien yleisönosastokirjoituksen kohdalla.

Verkkovaikuttamisen hienous on luonnollisesti siinä, että sinne omien ajatusten heitteleminen on suhteellisen helppoa, eikä välttämättä vaadi minkäänlaista ennakkosensuuria. Täysin omaehtoisuuteen perustuvia nettisivustoja, kuten blogeja ja henkilökohtaisia kotisivuja, on olemassa pilvin pimein. Keskustelupalstoja eri teemoilla on oikeastaan joka lähtöön ja niissä saatetaan käydä erittäin korkeatasoistakin keskustelua. Silti valtamedialle, joka loppujen lopuksi kuitenkin määrittelee päivän polttavat puheenaiheet myös netissä, ei suinkaan ole aivan sama, kuka ajatuksia esittää. Netissä pätevät myös tosi elämän julkisuuden lait: julkkis tosielämässä on myös julkkis netissä. Siksi päämedioiden otsikoihin nousevat blogikirjoitukset ovat aina isokenkäisten vaikuttajien, kuten poliitikkojen aikaansaannoksia. Tavallinen rivisuomalainen saa kirjoittaa oikeastaan mitä tahansa, vasta kunnanvaltuutetun kirjoittelusta nousee kohu. Keskustelun herättäminen yli keskustelufoorumeiden ei tavalliselle ihmiselle ole yhtään sen helpompaa kuin muissakaan medioissa.

Kommunikaatiovälineenä netin merkitystä ei kuitenkaan voine liiaksi hehkuttaa: netti on tarjonnut erittäin helppoja väyliä päästä puheisiin kenen tahansa kanssa, aina huippu-urheilijoista politiikan voimahahmoihin. Tässä ei tietenkään voi olla mainitsematta facebookia, joka omalla tavallaan on tuonut päättäjät lähemmäs ihmisiä – vaatien luonnollisesti molemminpuolista aktiivisuutta esimerkiksi keskusteluyhteyden luomiseksi. Netti on suunnattoman suuri, osin vielä hyödyntämätön mahdollisuus tuoda jokainen päättäjäksi pyrkivä kansalaisten helposti tentattavaksi, ja tätä kautta vaikuttaminen suoraan päättäjiin voisi netin avulla lisääntyä. Näin äänestäminen ei enää olisi enää liikkuville äänestäjillekään pelkkää arpapeliä, jossa punnitaan tänä päivänä lähinnä puolueiden imagoja ja näkyvimpiä naamoja niiden komeuden mukaan. Tuskin mikään muu vaikuttamisen väylä on koskaan pystyvä samaan!

Minä olen mielenosoitusten ihailija ja kiihkeä puolustaja, mutta pyrin silti hyödyntämään netin mahdollisuudet yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä. Vaikka nettikirjoittelulla tai -keskusteluilla ei asioita otsikoihin nostetakaan, on sillä kuitenkin hätkähdyttävä merkitys kommunikaatio- ja verkostoitumiskanavana. Parhaillaan verkkovaikuttaminen on juuri muita vaikuttamismuotoja tukevana välineenä: paitsi että sieltä voi löytää samanhenkistä seuraa, sen avulla voi nopeasti kutsua koolle esimerkiksi juuri mielenosoituksen tai jatkaa kansalaisjärjestön kesken jäänyttä kokousta. Tuskinpa enää kukaan lähtisi näissä asioissa sanomalehtiä tai puhelimia käyttämään

Demokratia 2.0 - kansanvallan päivityksen aika

2009-08-19T12:52:00.006+03:00

Suomen työväen järjestäytymisen alkuaikoina yksi sen keskeisimmistä vaatimuksista oli demokratia. Työväenliikkeen historian merkittävimmässä kokouksessa Forssassa vuonna 1903 maineikkaaseen Forssan julistukseen kirjattiinkin ohjelman ensimmäiseksi tavoitteeksi ”yleinen, yhtäläinen ja välitön vaali- ja äänioikeus” kaikille Suomen kansalaisille. Siitä alkoi Suomen valtion demokratisoituminen, joka johti tavoitteen toteutumiseen – mutta jotain jäi puuttumaan! Suomen ensimmäisen eduskunnan puhemies P.E. Svinhufvud puhui avauspuheessaan täysin tarkoituksella ainoastaan vaalioikeudesta – yleistä äänioikeutta ei kenelläkään vallankahvaan päässeellä kansanedustajalla ollut tarkoituskaan vaatia.

Toisin kuin tänä päivänä, vielä 1900-luvun alussa ääni- ja vaalioikeus eivät olleet samoja asioita. Vaalioikeudella tarkoitettiin alun alkaen nimensä mukaisesti vaaleihin liittyviä oikeuksia: oikeutta asettua ehdolle ja äänestää haluamaansa ehdokasta. Itse äänioikeus tarkoitti alun alkaen nimenomaan oikeutta saada äänensä kuuluviin, vaikuttaa suoraan päätettäviin asioihin. Kyseessä oli siis vaatimus suorasta demokratiasta. Tämä alkuaikojen vahva kansanvallan periaate jäi kuitenkin pois sosialidemokraattien päästessä itse vallankahvaan kiinni. Loppu on kuvaavaa suomalaisen demokratian kehitykselle: tuosta hetkestä lähtien sen suurempia vaatimuksia alkuperäisen äänioikeuden puolesta ei ole kuultu.

Suomalainen poliittinen elämä ei ole juuri kehittynyt sitten Suomen senaatin aikojen. Sen tyyppipiirteitä ovat edelleen vahva esivallan kunnioittaminen, päättäjien selvään etevyyteen uskominen ja omien vaikutusmahdollisuuksien aliarvioiminen, jota kaikkea kuvaa parhaiten sana alamaiskulttuuri. Vaikka perustuslain mukaan valta kuuluisi periaatteessa kansalle, on se käytännössä aina kuulunut poliitikoille. Suomessa kansa on edelleen jaettu kahtia: tavalliseen kansaan ja poliitikkoihin – ”rahvaan” enemmistöön ja harvalukuiseen ”eliittiin”. Ennen kaikkea tätä pitää yllä kansalaisiin ja erityisesti päättäjiin syvästi iskostettu myytti tyhmästä, sivistymättömästä kansasta, joka ei tiedä omaa parastaan. ”Vain asioihin kunnolla perehtynyt poliitikko voi tehdä sivistyneitä päätöksiä”, he sanovat. Aristoteles kutsui tällaista ajattelutapaa aristokratiaksi.

Suora demokratia ei ole pelkästään antiikin Ateenaan assosioitava historiallinen hallintamuoto tai anarkistien märkäuni, se on täyttä päiväpolitiikkaa yhä useammissa maissa. Erityisesti Sveitsi on historian paras esimerkki osallistuvan demokratian maasta, jossa kansalaisilla on ihan oikeaa vaikutusvaltaa. Alppimaa on erityisesti runsaslukuisten kansanäänestysten kehto: kun Suomessa järjestettiin 1900-luvun aikana kaksi valtiollista kansanäänestystä – nekin neuvoa-antavia –, oli Sveitsissä vastaava luku noin 700 – pelkästään valtakunnantasolla. Ja silti kaikki on sujunut mallikkaasti: äänestykset eivät ole tulleet kansantaloudelle kalliiksi, johtaneet järjettömiin päätöksiin tai hidastaneet yhteiskunnan kehitystä. Sen sijaan saavutettuna on kansalaisten selkeä osallistuminen päätöksentekoon ja aito poliitikkojen ja kansalaisten välinen luottamus myös vaalien välillä. Selväähän se, kun eduskunnan sijaan hallituksen toimintaa valvookin koko kansakunta!

Ainoa Suomessa käytössä oleva suoran demokratian muoto niin kunta- kuin valtakunnantasolla on neuvoa-antava kansanäänestys. Se ei itse asiassa ole varsinaisessa mielessä edes kansanäänestys, sillä sen tulos on eduskunnan tai kunnanvaltuuston harkintansa mukaan myös yli käveltävissä – kuten kuntatasolla usein tapahtuukin. Esimerkiksi Sveitsissä ei edes tunneta sellaista kuin neuvoa-antava kansanäänestys: kaikki kansanäänestykset ovat sitovia, eikä siihen oli poliitikoilla mitään sanaa. Kansanäänestys on jopa pakollinen kaikissa perustuslain muutoksia koskevissa esityksissä. Lisäksi kansalaiset ovat oikeutettuja alistamaan minkä tahansa uuden lain tai sellaisen muutoksen kansanäänestykseen, myös hylkäämään sen vastoin valtiovallan tahtoa. Paitsi oikeus äänestää laista, sveitsiläisillä on oikeus myös valtakunnalliseen kansalaisaloitteeseen, joka myös alistetaan kansanäänestykseen.

Suomalainen edustuksellinen demokratia on ollut kriisissä jo pitkään. Kansalaisten luottamus poliittiseen päätöksentekoon on kiihtyvään tahtiin rapistunut ja valtava määrä väestöstä ei koe millään tavalla kuuluvansa yhteiskuntaan. Ennen kaikkea omat vaikutusmahdollisuutensa suomalaiset kokevat vähäisiksi, jos ovat niistä edes kiinnostuneita. Äänestysaktiivisuus laskee hälyttävän alhaalle, eikä esimerkiksi nykyisellä hallituksella ole kansalaisten absoluuttisen enemmistön tukea takanaan. Politiikka on out, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Silti niin ennen kuin nykyaikanakin tulee teemoja, jotka tulevat ihmisille tärkeiksi poliittisesta viitekehyksestä riippumatta: koulutus, työttömyys, sairaanhoito, mielenterveyspalvelut, ilmastonmuutos… Tällaisissa tilanteissa ihmisillä löytyisi jo nyt halua vaikuttaa, jos vain sopiva väylä löytyisi. Kansan tahdon mukaisena sellainen olisi valtiovallan velvollisuus myös järjestää.

Suora demokratia parantaa myös edustuksellista demokratiaa kohtaan tunnettua arvostusta ja sen laatua. Kun kansalaisille tarjotaan konkreettisia keinoja valvoa ja hallita heitä edustavien poliitikkojen toimintaa, kansalaisten luottamus koko järjestelmää kohtaan luonnollisesti kasvaa. Todellisessa kansanvallassa päättäjien on nautittava kansalaisten luottamusta myös vaalien välillä. Vielä pidemmälle vietynä kansalaisilla tulisi olla oikeus nykyisin vain eduskunnan valvontakeinoihin kuuluvaan välikysymykseen kansalaisaloitteella, joka johtaisi hallituksen luottamusta mittaavaan kansanäänestykseen. Ja kun kansa olisi oikeutettu hylkäämään minkä tahansa lain, uusien lakien legitimiteetti paranisi kansan silmissä kohisten. Miten olisi mahtanut käydä esimerkiksi Lex Nokialle, jos Suomessa vallitsisi kansanvalta? Tähän juuri kätkeytyy poliitikkojen todellinen huolenaihe; pääsyy siihen, miksei suora demokratia ole maassamme laajemmin käytössä: kansahan voisi vahingossa äänestää väärin…

Nyt kun eduskuntapuolueiden uskottavuus on vaalirahakohujen ja molemminpuolisen syyttelyjen, ratsastuksen ja ilkeilyn myötä vaakalaudalla, olisi korkea aika viedä loppuun Forssan julistuksen ensimmäinen vaatimus kokonaisuudessaan. Se jos mikä olisi omiaan palauttamaan kansalaisten luottamuksen poliittiseen päätöksentekoon Suomessa ja aktivoimaan myös erityisen passiiviset nuoret polvet vaatimaan omia oikeuksiaan suoran, osallistuvan demokratian nimissä. Vasemmiston historiallinen tehtävä, kansanvallan vaatiminen, vaatii nyt puoluerajoja ylittävää yksimielisyyttä siitä, etteivät asiat voi enää kauan jatkua totutulla tavalla. Demokratia on tänä päivänä arvo- ja asennekysymys, ei ideologiaan sidottu aate. Kyse on ennen kaikkea vallan uudelleenjaosta, jota historiallisin termein voisi nimittää vallankumoukseksi.

Hallitsevat luokat eivät ikinä tule vapaaehtoisesti jakamaan valtaansa tavallisen kansan kanssa – siksi tämä demokratian vallankumous vaatiikin ennen kaikkea kansalaisten omaehtoista liikkeellelähtöä, sekä aidosti demokraattisten puolueiden ponnekkaita vaatimuksia aseman puolesta. Suomen orastavan kansanvallan puolesta minä toivon, että maamme vasemmisto on jo 100 vuotta Forssan julistuksen jälkeen tähän vaatimukseen valmis. On aika päivittää vanha demokratiamme uudelle aikakaudelle.

Päivä Pohjolan Manchesterissa

2009-08-11T23:45:00.006+03:00

(Matkapäiväkirjastani keskiviikkona 5.8.2009)

Tampere - "pohjolan Manchester". Lukuisien tehtaanpiippujen täyttämä Pohjolan suurin sisämaakaupunki.

Heti alkuun täytyy todeta, että välittömästi Tampereelle astuttuaan se tuntui omituisella tavalla kodikkaalta, vaikka olen vieraillut kaupungissa tätä ennen vain yhden kerran, senkin tämän kesän alussa. Jo silloin tunsin omituista vetoa tätä upeaa kaupunkia kohtaan, mutta nyt tuo hetken ihailu alkoi muuttua puhtaaksi nuoruuden viehätykseksi. ”Tässä se on!” ajattelin, ”paikka jonne haluan asettua”. Niin paljon kuin rakastankin Oulun omalaatuista charmia, sen asukkaiden pohjoista mentaliteettia ja sitä hurjaa yhteenkuuluvuutta, jonka vain Kärppä-matsit voivat aiheuttaa, on Tampereessa todella sitä jotain, joka ehkä saisi minut luopumaan tuosta kaikesta. Ehkä.

**

Tyylikkäästi tiivis tehdaskaupunki

Tampereessa on tyyliä. Se on samalla monumentaalinen että käytännöllinen, eikä mielestäni lainkaan liian tiheään rakennettu. Tiiviisti kylläkin, mutta siitä johtuen kaikki tuntuu olevan lähellä. Kaupungin kävelee päästä päähän alle tunnissa, joskin esikaupunkialueet ynnä muut vievät sitten jo enemmän aikaa. Mutta mikäs siinä on kävellessä kun katukuva on niinkin kaunis! Tampereesta huokuu menneiden aikojen mahti, jonka merkkeinä kymmenet tehtaanpiiput, yhä pauhaava Tammerkoski ja leveät, hyvin hoidetut tiet antavat kuvan jatkuvasti käynnissä olevasta kaupungista. Tampereen historiallisesti merkittävät maamerkit kuten kauppatori ovat todellista iloa silmälle. Erityisenä, joskaan ei merkittävänä seikkana kaupungista jäi mieleen sen siisteys: ei läheskään yhtä paljon hiekkapölyä kuin muissa suurissa kaupungeissa.

Kenties olen liian sinisilmäinen Tampereen suuruudelle, onhan kotikaupunkini Oulu puolet pienempi paikka. Taidan sokaistua onnesta turhan helposti joka kerta nähdessäni kaupungin, jonka talot ovat yli nelikerroksisia: tämä järjetön enimmäisraja, mihin Oulun kaupungissa koskaan pääsee törmäämään! Tämä lienee pääsyy siihen, miksi yli 100 000 asukkaan Oulu ei todellakaan vaikuta minkään valtakunnan "pohjoiselta pääkaupungilta", lähinnä pieneltä maalaiskylältä… Mutta viis sinisilmäisyydestä. Helsingissä on turhan kallista ja Turku on lähinnä hauska vierailukohde. Tampere taas on Pohjoismaiden suurin sisämaakaupunki, mutta silti kodikas ja luonnonläheinen paikka. Oli upeaa huomata, kuinka hyvin Pyynikin harjun kaltainen havumetsäalue sopiikaan sikäläiseen kaupunkikuvaan. Ja sitten on vielä se syvä ja suuri Näsijärvi! Täytyy sanoa suoraan, että kadehdin täkäläisiä ihmisiä.

**

Vierailin Tampereella päivän aikana kahdessa paikassa, joista toisesta sain tietää vasta hiljattain ja joista toisessa minun on pitänyt käydä jo vuosia sitten: museokeskus Vapriikissa ja länsimaisittain ainutlaatuisessa Tampereen Lenin-museossa! Johtuen paikkojen sijainnista sain samalla aimo annoksen tamperelaista arkkitehtuuria ja hienoa kaupunkisuunnittelua.

Ensimmäinen kohteeni oli rautatieasemasta katsoen lähempänä sijaitseva Vapriikki. Tämän komeassa paikassa sijaitsevan museokeskuksen ohjelmistossa oli kuin tilauksesta niin usein Tampereesta puhuttaessa mieleen tuleva Suomen sisällissota 1918. Lisäksi oli mahdollisuus tutustua intiaanipäällikkö Istuvan Härän elämään, Pirkanmaan ja raudan käsittelyn historiaan. Ja sokerina pohjalla oli tietysti Suomen jääkiekkomuseo!

Ruvettuneet arvet

Suomen sisällissota 1918 on aihe, josta vaiettiin liian pitkään ja jonka arvet näkyvät edelleen yhteiskunnassamme, vaikka sodan kokenut sukupolvi alkaakin olla kokonaisuudessaan maan povessa. 1960-luvun vasemmistoaktivismi nosti kipeän aiheen toden teolla esille ensi kertaa hävinneen osapuolen kannalta ja puolueetonta tutkimusta on alkanut ilmestyä vasta hiljattain. Aiheesta on aiheen 90-vuotispäivän aikoihin ilmestynyt pitkästä aikaa myös uusia elokuvia, kirjoja ja muuta taidetta. Tämän uuden sisällissotaa käsittelevän aallon pyrkimyksenä ei ole herätellä vanhakantaista luokkavihaa tai asettua vaietun osapuolen taakse, vaan yksinkertaisesti käsitellä asiaa uusista, erilaisista ja tabuja murtavista näkökulmista tarkoituksenaan raapia rupea pois arpeutuneiden haavojen päältä. Vaprikin 1918-näyttely on lähtenyt liikkeelle juuri tästä ajatuksesta.

Punakaarttilaisen asu. Käsi punaisen sydämen puolella.

Erinomainen näyttely toki onkin. Se tiivistää ja elävöittää sisällissotaamme yleisesti painottaen Tampereen keskeistä roolia tapahtumien kulussa. Näyttelyssä ovat edustettuina niin valkoiset kuin punaisetkin näkökulmat, mutta painopiste on puolueettomassa historiankerronnassa. Näyttely on myös erittäin vaikuttava audiovisuaalisessa mielessä sodanäänineen ja mielenkiintoisine kuvastoineen. Loppua kohti näyttely äityy koskettavaksi asti; erityisesti punavankien tuomitsemista kuvaava kuulusteluhuone on sykähdyttävä kokemus. Sen jälkeen olo oli kieltämättä melko omituinen: minut ammuttiin!

Lätkähurmosta

Mutta mikäpä olisi parempi tapa eheyttää kansakunnan kahtia jakautuneisuudesta seuranneen sodan järkyttämää mieltä kuin armas talvinen kansallisurheilulajimme jääkiekko! Onhan tunnettua, ettei mikään maailmassa yhdistä suomalaisia paremmin kuin ahtautuminen tuhatpäisiin jäähalleihin katsomaan maanmiestensä lätkivän kumista kiekkoa pitkin kaukaloa. Eipä siis ihme, että itsekin suurena lätkän ystävänä tunnetulle blogistimmelle Vaprikin jääkiekkomuseosta muodostui yksi koko Tampereen vierailun ehdottomista kohokohdista.

Vuoden 1995 maailmanmestaruus -pystin näkeminen oli syystä sykähdyttävä kokemus.

Museokeskuksen kolmanteen kerrokseen pysyvästi sijoitettu jääkiekkomuseo valloittaa energisesti ja tiiviisti suomalaisen jääkiekon kehitystä, historiaa ja nykypäivää kaikkine saavutuksineen ja sivuaa siinä sivussa hieman lajin kansainvälistäkin puolta. Pääpaino on kuitenkin vahvasti kotimainen, eikä suotta kaikki Suomen miesten A-maajoukkueen eri aikojen pelipaidat ja arvokisamitalit ovat nähtävillä museossa. Ja kyllä: siellä on myös se vuoden 1995 ainokaisemme. Eikä mitään, löytyypä museosta vieläpä se aito alkuperäinen Kanada-malja eli ”Poika”! Näiden kahden yhteisöllisen täyttymyksen muistomerkin näkeminen läheltä kuuluu ehdottomasti elämäni suuriin hetkiin. Melkein kuin saisi pitää sitä itse…

Vallankumousjohtajan ylväs elämä

Vaprikin kokemuksen ja pienen tankkauksen jälkeen saavuin viimein siihen kauan odotettuun, aiemmin länsimaiden ja nyttemmin koko maailman ainoan ei-venäläisen Lenin-museon eteen. Tämä kiistatta 1900-luvun merkittävimmän miehen nimeä kantava, kaksihuoneisen näyttelyn kattava kokonaisuus paljastui lopulta kulttuurielämykseksi, joka laittoi myös ajattelemaan.

Lenin-museolla on kerrottavanaan ainutlaatuisten dokumenttien, patsaiden ja maalausten avulla paitsi yhden miehen poliittinen ura, myös yksi kokonainen aikakausi. Vladimir Iljits Leninin toiminta kun liittyy erittäin kiinteästi koko 1900-luvun alun yhteiskunnallisiin muutoksiin ja eteenkin siihen kehitykseen, mikä lopulta johti Euroopan – ja lopulta koko maailman – kahtia jakautuneisuuteen vuosikymmeniksi. Mutta myös Suomen itsenäistymiseen. Leninin ura valtion johdossa oli sitä paitsi vielä sota-aikaa, jolloin keinot olivat pakostakin rajuja. Sitä kautta Leninin kutsuminen "Neuvosto-Venäjän Mannerheimiksi" ei ole täysin väärin. Silti museon anti ei keskity ruotimaan reaalisosialismin huonoutta, piehtaroimaan turhassa neuvostoromantiikassa tai edes esittämään Leninin uran seurauksia: koko juttu keskittyy Leniniin itseensä, hänen taustoihinsa ja tekoihinsa. Museo piirtää kuvan teoreettisesta idealistisista, joka loppuun asti katsoo edustavansa yhteiskuntansa parasta.

Museon todellinen anti on luonnollisesti sen kokoelmassa Lenin-aiheista aineistoa, joista näyttävimpinä korokkeella seisova luonnollisenkokoinen kokovartalopatsas ja jäljitelmä taulusta ”Lenin julistaa työväenvallan”. Molemmat ovat varsin pysäyttäviä kokemuksia ihmiselle, joka ei ole koskaan nähnyt ainuttakaan patsasta miehestä, jota yläasteen aikoihin ihaili niin tavattoman paljon. Valitettavasti ajan saapas on murtanut myytit tästä miehestä ja museon tarinaa lukiessaan tulee mieleen Eläinten vallankumous. Kuitenkaan ei voi olla ihmettelemättä, miksi ihmeessä vaikuttavan Leninin kuolinnaamion vieressä on Josif Stalinin vastaava? Varsinkin kun ottaa huomioon, mitä Lenin itse ajatteli Stalinista…

Kaikkein mukavinta Lenin-museossa oli luonnollisesti sen matkamuistopuoti täynnä namia ostalgian nälkään. Lopulta päädyin ostamaan muuan neuvosto-avagrandea esittelevän julisteen, kasan poliittisia pinssejä ja Johan Bäckmanin kirjan ”Saatana saapuu Helsinkiin”. Se kirja onkin pitänyt lukea jo pitkän aikaa - eikä vähiten sen uskomattoman provosoivan kansikuvan takia. Kirjasta ja sen sisällöstä lisää tulevaisuudessa.

Pinssit: Sotshin neuvostoaikainen vaakuna (olympialaisia ajatellen), Lev Trotski, Che Guevara, Pioneeri-pinssi, Juri Gagarin ja Sputnik. Lakissa kiinni vanha SKDL:n vappupinssi vuodelta 1980. Pinssien alla Johan Bäckmanin kirja "Saatana saapuu Helsinkiin"

Lenin-setä makaaa edelleen mausoleumissaan Moskovassa. Ja toivottavasti makaa vielä pitkään, sillä minun on ehdottomasti oman kulttuurihistoriannälkäni vuoksi nähtävä hänet - mies, joka kaikesta huolimatta on vaikuttanut Suomen itsenäistymiseen enemmän kuin kukaan muu. Kiitos itsenäisyydestä ja hyviä lepoja!

**

Tampere on kaupunki, jota on aina kiva nähdä. Olen iloinen, että minulla on viimein ollut varaa ja aikaa tutustua tähän erääseen Suomen hienoimmista kaupungeista, joka toivon mukaan jatkaa vielä tulevaisuudessa perinnettään punaisena ihmisten kaupunkina, vaikka varsinainen Punainen Tampere kuuluikin saksalaisten ja tsaristikenraalin joukkojen voitettavaksi. Jatkosodan jälkeen koittanut vapaus on kuitenkin osoittanut sen, ettei työväen ja kansanenemmistön tahtoa vastaan kannata taistella – onhan tuloksena ollut onnellisuutta, vaurautta ja hyvinvointia.

Urbaania mökkielämää

2009-08-09T01:46:00.003+03:00

Nousen ylös viisitoista minuuttia ennen tavanomaista nukkumaanmenoaikaani. Elimistöni aloittaa heti vastahyökkäyksen oletettua elämäntapamuutosta vastaan, josta seuraa hirvittävä päänsärky, väsymys ja kammottava pahoinvointi. Siitä huolimatta lähden matkaan noin puoli viisi pilvisenä elokuun aamuna, tarkoitukseni suunnata kohti eteläistä Suomea etsimään uusia kokemuksia.

Perheeni on vuokrannut järvenrantamökin läheltä Nokian kaupunkia. Itse en mökkeilystä juuri erityisemmin innostu, mutta puolen tunnin ajomatka Tampereelle ja muutenkin erinomaiset kulkuyhteydet houkuttavat sen verran, että matkaan on vain lähdettävä. Suunnitelmissa on nähdä kavereitani ympäri Suomea ja tehdä samalla eräänlainen kulttuurillinen kiertomatkatyyppinen Etelä-Suomen isoihin kaupunkeihin. Matkan pääkohteet ovat Pori, Tampere ja Helsinki. Turku pitää hallussaan tarkoin harkittua varasijaa ja Nokialla nyt tulee käytyä kuitenkin. Kuljetuksen hoitavat Valtion Rautatiet.

Perille saavuttuani järkytys on suuri: mökki on kuin jostain vitsisarjakuvasta! Harvinaisen ränsistynyt röttelö, jossa pistorasioita on lähinnä muutama, eikä vesikään tule sisään – ei ainakaan hanasta. Taloa on hoidettu todella huonosti edellisten asukkaiden jäljiltä ja asettautuminen alkaa siivouksella. Omistajien täytyy olla joko todellisia boheemeja tai sitten täydellisiä lahopäitä. Mökin sijainti on kuitenkin varsin kaunis: aivan veden äärellä, pienen mäen päällä. Pihaa koristavat koivut ja muut lehtipuut. Rannassa on laituri ja vene valmiina vesille.

Asetun taloksi saunamökkiin. Se sijaitsee aivan veden tuntumassa, niin lähellä, että mökin kaiteiden yli voi purukumin sylkäistä veteen. Mökissä on saunan ja pesutuvan lisäksi tilava huone, jossa on kolme sänkyä. Pelkkää laiskuuttani valitsen niistä kaikkein kapeimman, kerrossänkyjen kanssa väsynyt mieleni ei halaja päästä kamppailemaan. Sänky on nopeasti viritetty tarpeellinen elintila raivattu. Lopuksi asennan vihreän arkun päälle viimeisen linkkini järjestäytyneeseen, kaupunkilaistuneeseen tietoyhteiskuntaan: kannettavan tietokoneen kaiutinjärjestelmineen. Nettiyhteyttä ei tosin ole, kasa mökki-teemaisia kauhuelokuvia kylläkin. Tällaisessa paikassa Evil Dead todella maistuukin.

Minulla itselläni ei mökeillä aika kulu, varsinkaan muiden ihmisten kanssa. On hirvittävän hankalaa keksiä rakentavaa tekemistä koko pitkän päivän puhteeksi. Tosi asiassa päivä kuitenkin voidaan laittaa poikki jo puolesta, sillä kuuden-seitsemän aikaa tulee aloittaa jo saunan lämmitys. Se homma taas on minun juttuni. Onnekseni olen suunnitellut itselleni erinomaisen aikataulun, jonka mukaan minun ei tarvitse viettää paikoillani ainuttakaan kokonaista päivää. Maanantaina saavun paikalle, tiistaina matkaan Poriin, keskiviikkona Tampereelle, torstaina on vuorossa Nokia ja matkan finaali koittaa perjantaina pääkaupungissamme Helsingissä. Lauantaiaamuna lähtee matka kohti Oulua ja viimeisten hengenvetojen kaltaisia päiviä ennen abivuoden alkua. Kokemuksentäyteinen reissu – sopii minulle!

Täytyy sanoa, että tällainen elämä on minua varten: päivät elämäntäyteisissä suurkaupungeissa kaikkine viihdykkeineen ja illat luonnon helmassa järven rannalla saunaa lämmitellen, uiden ja ruokaa grillaten. Suurta ja vehreää, punaista ja vihreää, ihminen ja luonto kerrankin ovat yhtä - mitä muuta voisi ihminen pyytääkään! Illan päätteeksi on hankala sanoa, minkä osan päivästä olisi halunnut säilyttää ja minkä jättää pois. Sen kysyminen vaatisi paluuta 1930-luvulle, jolloin ihmisillä ei ollut vaihtoehtoja. Tänä päivänä onneksi vielä saa nauttia elämän ja Suomen upean kesän monimuotoisuudesta kaikessa upeudessaan, aina kaupunkien urbaanista sykkeestä järven rannan luonnonläheiseen elämään!

Elokuinen loppukesän yö on täynnä eksotiikkaa. Ilma on viileä ja järven vesi lämmintä. Taivas on musta ja ensimmäistä kertaa monen kuukauteen tähtien miljoonia vuosia vanha valo tavoittaa silmäparit. Kaikkein upein on kuitenkin korkealla hehkuva kirkkaan keltainen täysikuu, jonka kajossa veden tyynet virtaukset saavan ylimaallisen vivahteen. On hengellinen kokemus sukeltaa yönmustaan veteen ja antaa vesipisaroiden kimmeltää kuunvalossa. Jotain tällaista on ehkä se elämän subjektiivinen ainutkertaisuus, jota romantiikan pyhä oppi kehottaa meitä ihannoimaan...

Tällainen loma todella piristi minua. Nyt olen taas montaa kokemusta rikkaampana ehdottoman valmis ja innokas viimeiseen todelliseen spurttiin, jonka lukioaikani vielä vaatii. Täältä tullaan, yliopisto! Lukion loppulaskenta alkaa nyt!

Valta vaatii urotekoja

2009-07-21T20:30:00.007+03:00

Valtiojohtajien urheilusuorituksilla on mielipidevaikuttamisen kannalta hämmästyttävän paljon merkitystä. Tuntuukin suorastaan säännöltä ennemmin kuin poikkeukselta, että tiukan paikan tullen vallan kahvan vääntäminen kotiin päin vaatii ennen kaikkea urheilullisia urotekoja. Ei siis ihme, että aikamme suurimmat urheilulegendat löytyvätkin olympialaisten sijaan kansakuntien kaappien päältä.

Kansakuntansa kohtalonhetkillä vuonna 1966 Kiinan "suuri ruorimies" Mao Zedong käänsi kansan huomion pois arkipäivän kärsimyksestä suorittamalla myyttisen urotekonsa uimalla 72-vuotiaana vanhana miehenä Jangtse-jokea vastavirtaan 15 kilometriä reilussa tunnissa. Tapaus oli niin inspiroiva, että kulttuurivallankumouksella maineensa taivaalliseksi korottanut puhemies säilytti kansansuosionsa aina kuolemaansa saakka ja tapahtuman muistoksi järjestettävä uintitapahtuma järjestään edelleen vuosittain. Tänä päivänä tämä ns. "Mao-uinti" onkin jo suuri mediatapahtuma.

Ugandan diktaattori Idi Amin muistetaan paitsi aiheuttamastaan kansanmurhasta, myös maansa nyrkkeilyn raskaan sarjan mestarina. Brittiläisten imperialistien armeijassa palveluspoikana toimineen Aminin imagoon kamppailulajin taitaminen toi ilmeistä lisävivahdetta, varsinkin kun Amin myöhemmin alkoi valtaan noustuaan esiintyä entistä enemmän brittiläisen imperiumin kukistajana - kuin olisi sen omin käsin maahan hakannut...

Myös Suomen oma Urho Kekkonen tunnettiin kovana urheilijana. Mies oli muun muassa korkeushypyn Suomen mestari ja pinkoi satasenkin aikaan 10,7. Päästyään vallan kahvaan Kekkosen lajiksi nousi perikansallinen hiihto, jonka symbolista arvoa ei ole hankala arvioida: tekihän Urho kaikista muista valtiomiehistä "perässähiihtäjiään" varsin julkisesti. Tämän päivän keski-ikäiset muistanevat lisäksi vieläkin "ne iän ikuiset" UKK-hiihdot.

Venäjän pres... pääministeri Vladimir Putin taas on lujittanut mainettaan vahvana johtajana judon mustanvyön haltijana. KGB-taustastaankin tunnettu Venäjän "James Bond" ei ole ainakaan tähän mennessä yrittänyt peitellä kamppailulajin taitojaan, saati sitten pyykkilautavatsaansa ja muutenkin tiukassa trimmissä olevaa kroppaansa. Mediapelin ilmiömäisesti hallitseva Putin on lisäksi niittänyt mainetta lahjakkaana jousiampujana ja metsästäjänä. Viimeksi Putin hämmästytti saalistajan vaistoillaan "pelastamalla" kuvausryhmänsä Siperian tiikerin kynsistä lamauttamalla tämän nukutusnuolella.

Kaikkien valtionpäämiesurheilijoiden kruunaamaton kuningas on kuitenkin Pohjois-Korean kiistaton itsevaltias Kim Jong-Il, joka on kunnostautunut ennen kaikkea golfin pelaajana: tämä aikamme suurin urheilulegendahan löi 11 hole in onea kokeillessaan lajia ensimmäistä kertaa. Ensimmäisen kokonaisen kierroksen hän suoritti tuloksella 38 alle parin. Pohjois-Korean median mukaan "Suuri Johtaja" lyökin tavallisesti kolme tai neljä hole-in-onea joka kierroksella. Selvähän se.

Kaikkihan me ymmärrämme, millainen mainosarvo urheilulla on. Se koetaan lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana kenen kohdalla tahansa. Valtiopäämiesten urheiluharrastukset ovat lisäksi osoitus heidän ruumiillisista voimistaan, mikä vetoaa ihmisissä hyvin alkukantaisiin vaistoihin: jo luolaihmisten aikana joukon vahvin oli selvä johtaja. Siksi vaikka suurten urheilijajohtajien aika saattaakin tuntua menneeltä ajalta, kannattaisi miettiä vielä hetki: Suomen viime aikojen vahvimmaksi johtajaksi mielletty Paavo Lipponen on tunnettu vesipalloilijana ja varsin suosittu nykyinen ulkoministerimme Alexander Stubb osallistuu säännöllisesti maratoneihin ja triathloneihin. Hmm...

Onneksi Suomen vasemmistossakin löytyy urheilijataustaa: Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki tunnetaan jalkapallointoilijana ja Vasemmistonuoria johtava Dan Koivulaakso harrastaa kunnonsa pitimiksi potkunyrkkeilyä. Jutta Urpilainen sen sijaan ei ainakaan tiettävästi harrasta mitään... Erkki Tuomiojalla on sentään SM-hopeaa ikämiesten 3000 metrin estejuoksusta.

PS. Itsekin täyttänen urheiluhullun tunnusmerkit, kun kerran katson lätkää ja pelaan sulkista.

Onnellinen Etelä-Amerikka

2009-07-12T00:32:00.006+03:00

Päätin tänään erään asian: muutan isona Etelä-Amerikkaan ja alan onnelliseksi ihmiseksi.

Brittiläisen New Economic Foundation -tutkimuslaitoksen mukaan maailman onnellisimmat ihmiset asuvat Costa Ricassa, Dominikaanisessa tasavallassa ja Jamaikalla. Kärkikymmeniköstä yhdeksän maata sijaitsee latinalaisessa amerikassa. Rikkaat länsimaat tulevat puolestaan kaukana perässä: parhaiten sijouttunut Alankomaat on sijalla 43, Ruotsi sijalla 53, Suomi sijalla 59 ja Yhdysvallat sijalla 114. Jaoittelu tehtiin elämänlaadun, eliniän sekä ekologisen jalanjäljen perusteella.

Yhteistä parhaiten pärjänneille maille ovat paitsi kaunis luonto ja usein sijainti meren äärellä, myös rauha, itsenäisyys ja pitkälti vasemmistolainen poliittinen elämä. Useassa kärkikymmenikön maista on tällä hetkellä vasemmistolainen presidentti, hallitus ja muutenkin pitkät perinteet vasemmistolaisessa politiikassa. Yksikään näistä maista ei myöskään sijoitu millään taloudellista vapautta mittaavilla indekseillä maailman vapaimpien talouksien joukkoon. Esimerkiksi viidentenä oleva Vietnam ja seitsemänneksi sijouttuva Kuuba eivät edes julkisesti edusta kapitalistista järjestelmää.

Vasemmistolaisen politiikan ja maille ominaisten kulttuurien vaikutuksiin kuuluu ainakin se, että maat elävät ainakin vielä toistaiseksi jokseenkin irrallaan länsimaalaisesta tehokkuusajattelusta, nuorten ja köyhien rääkkäämisestä sekä ikuisesta kasvuihanteesta, johon on päästävä keinolla millä hyvänsä. Sellainen meininki kun ei millekään paratiisisaarille sopisikaan. Markkinatalouteen puuttumalla on myös onnistuttu saamaan konkreettisia tuloksia ympäristönkuormituksen vähentämiseksi, ja näin omatuntokin pysyy puhtaana. Ja tietysti hyvä julkinen terveydenhuolto sekä muut aineettomat hyödykkeet takaavat onnellisen elämän säilymisen myös tulevaisuudessa - paremmin kuin suuri materialistinen elintaso.

Euroopan maiden ja erityisesti pohjoismaiden tulisi ottaa mallia Etelä-Amerikan maista. Maissa, joissa on jo valmiiksi pitkät perinteet hyvinvoinnille, tekisi todella terää muodostua uuden, kestävämmän, oikeudenmukaisemman ja ekologisemman hyvinvoinnin uranuurtajaksi myös meillä Euroopassa. On selvää, että maapallon säilyminen elinkelpoisena vaatii pudotusta aineelliseen elintasoomme. Kuitenkin tiukka ja kylmä kapitalistinen järjestelmämme estää aineettoman elintason leviämisen muille kuin kaikkein rikkaimmalle väestönosalle, mikä tulee vaikeuttamaan siirtymistämme ekologiseen talouteen.

Peruspalvelumaksujen korotukset, kuntapalvelujen yksityistäminen ja sivistyksen kaupallistaminen ovat vain räikeimpiä esimerkkejä siitä, miten aineetonta hyvinvointia yritetään varastaa pois koko kansalta. Sen puolesta aineellinen elintasomme näyttäytyy monen silmissä näiden päätösten hintana ja näiden palvelujen korvikkeena. Kohtuuttoman tehokkuusajattelun hintana ovat taas köyhällistön, opiskelijoiden ja pätkätyöläisten kurja asema ja riittämätön toimeentulo, jota perustellaan työhön motivoinnilla - vaikka totuus onkin, että tuottavaa työtä tekee Suomessa enää aniharva ja että ainoa todellinen syy työhön pakottamiselle on pitää kapitalismin pyörät pyörimässä, ihmisten orjuutus ja oikeistolaisten kaksinaamainen "ei mitään ilmaiseksi!" -ideologia (joka ei koske perintöä, yritysjohtoa, bonuksia, kannusteita tms.). Tulevaisuudessa tällainen tilanne ei voi enää jatkua: sen muutoksen tekemisessä tarvitaan vasemmiston apua.

Tämä mainittua eri maiden onnellisuuden taso -vertailua on syytetty keinotekoisuudesta; arvatenkin niiden toimesta, jotka haluavat tehdä vertailua vertailun vuoksi sokealla uskollaan bruttokansantuoton onnelliseksi tekevään voimaan. Useista lastensaduista tuttu lausahdus "raha ei tuo onnea" pitää kuitenkin usein paikkansa myös tosi elämässä, joten tämän tyyppinen tutkimus saattaa omalla tavallaan olla huomattavasti valaisevampi kuin lännen menestysuskoa pönkittävät bkt-mittaukset. Hyvä elämä maan kantokyvyn rajoissahan on parasta mitä voi saada - ja siihen 2000-luvun vasemmisto nimen omaan pyrkii.

Top 10 maailman onnellisimmat maat:

1 Costa Rica
2 Dominikaaninen tasavalta
3 Jamaika
4 Guatemala
5 Vietnam
6 Kolumbia
7 Kuuba
8 El Salvador
9 Brasilia
10 Honduras

Eri maiden sijoituksia:

20 Kiina
35 Intia
43 Alankomaat (Euroopan paras)
68 Etelä-Korea
74 Iso-Britannia
75 Japani
84 Hong Kong
89 Kanada
108 Venäjä
114 USA
122 Luxemburg
131 Viro (Euroopan huonoiten sijoittunut valtio)

Pohjalla: Zimbabwe (mikä nyt ei liene yllätys kenellekään)

lähde: http://www.taloussanomat.fi/ymparisto/2009/07/06/nama-ovat-maailman-onnellisimmat-maat/200915805/12

Ryhtiliikettä vasemmalle!

2009-06-08T15:11:00.005+03:00

Tähän on tultu. Toivottavasti tällaisia kuvia ei tarvitse enää uudelleen katsella.

Eurovaalit tulivat ja menivät. Takkiin tuli jälleen kerran. Nyt jos milloin on Vasemmistoliitossa tiukan itsetutkiskelun paikka: tätä menoa Suomen ainoa todellinen vasemmistopuolue ei ole enää eduskuntapuolue kymmenen vuoden sisällä! Nyt on siis päätettävä, mitä Vasemmistoliitto haluaa puolueena edustaa, mikä on sen paikka poliittisella kartalla ja mikä on sen olemassaolon tarkoitus – ja ennen kaikkea, miten saada viesti kuuluviin myös kansan keskuudessa.

Minun mielestäni on hyvin tärkeää, että Vasemmistoliitto säilyy punavihreänä puolueena - se pitäisi vain tuoda esiin paremmin! Kun ihmisiltä kysytään, mitä Vasemmistoliitto ajaa, ei ympäristöasioita mainita juuri koskaan. Ympäristöasiat ovat nykyään niin vahvasti läsnä, että yhdistämällä niihin vasemmistolaiset arvot olemme aivan varmasti oikealla asialla. Oikeistolaisuus ja vapaat markkinat eivät mahdollista kestävää kehitystä ja ovat takuuvarma kuolinisku maapallolle – siksi Vasemmistoliiton näyttäydyttävä todellisena vastavoimana tällaiselle kehitykselle. Eikä ympäristöasioita voi hoitaa ottamatta huomioon sosiaalista oikeudenmukaisuutta, muuten ajaudutaan suoraan linkolalaisille linjoille. Olen aivan varma, ettei vika ole viestissämme: kyse on näkyvyydestä ja aikakautemme karmeimmassa mätäpaiseessa: epäpoliittisuudessa.

Kokoomus on kulkenut vaaleista toiseen voittoon täysin epäpoliittisella vaalimainonnalla. Puolueen suosion salaisuus ei kuitenkaan ole hyvässä imagossa, vaan äänestysprosentin pohjalukemissa: rikkaat ja porvarilliset kun äänestävät joka tapauksessa omiaan. Parhaimmillaan epäpoliittinen mainostaminen siis vie vain politiikalta uskottavuuden, mikä saa vasemmistoa äänestävät pysymään kotonaan - erityisesti silloin, jos vasemmisto lähtee tähän leikkiin mukaan. Sekä demareiden heppoiset toiveunet että Vasemmistoliiton omatunto-tekeleet ovat merkki ansaan astumisesta. Ja kovasti ovat karhunraudat kiinni napanneetkin.

Otetaan nyt esimerkiksi tämä talouskriisi, joka on parien viime vaalien ajan ollut ehdoton ykköskysymys. Mitä eri puolueilla on ollut tarjota ratkaisuksi vaalimainonnan perusteella? – "korva", korulauseita, omatunto ja Timo Soini. Tarvitseeko edes miettiä, miksi äänestysprosentti laskee ja vain Perussuomalaiset tuntuvat kasvattavan asemiaan! Rivisuomalaisen ja poliittisesti heräämättömän kansan silmiin Soinin letkeys ja taitava retoriikka ovat ainoa uskottava vaihtoehto näistä kaikista! Eikä kansalaisten tarvitse edes tutustua sisältöön tuon populismin alla, se kun vetoaa kuitenkin. Vielä kun soppaan yhdistetään perisuomalainen rasismi ja muukalaisvihamielisyys älykkääseen asuun puettuna (Halla-aho) ja ah-niin-ihana huumorintajuun vetoaminen (Veltto Virtanen) niin epäpoliittisen kauden toimivin konsepti on kasassa!

Tanskan Socialistika Folkpartiet (SF) on Euroopan nousevin vasemmistoryhmittymä yhdessä saksalaisen Die Linken ja ranskalaisen Olivier Besancenotin Uuden Antikapitalistisen puolueen (NPA) kanssa. Nämä puolueet eivät saavuta tuloksiaan lentelevillä amorilla tai höyryvetureilla, vaan tiukalla asialinjalla, konkreettisilla asioilla ja pinnalla oleviin kysymyksiin vastaamisella. Vaikka monet väittävät muuta, ei imagopolitiikka todellakaan ole tullut Suomeen – jos on, niin se on ainakin ajanut äänestäjät pois uurnilta tullessaan. Asioitahan on olemassa aivan valtavasti: tuloerot, ympäristötuhot, järjestelmämme vanhakantaisuus jne. Ennen kaikkea Vasemmistoliitto on koottava yksinkertaisten ja hyvien vaatimusten taakse: perustulo on näistä itsestäänselvin. Myös esimerkiksi antikapitalismi ja radikaali sekularismi vastakohtana kasvavalle uskonnollisuudelle voisivat olla merkittäviä valttejamme.

Nähdäkseni vaihtoehtomme ovat joko valita asiapitoisempi linja tai sitten on tie suoraan amerikkalaiseen lumedemokratiaan, jossa rahamäärä päättää pitkälti vaalien voittajan. Kaikki kunnia Obaman yrityksille rakentaa uutta parempaa maailmaa, mutta kampanjaan käytetty rahamäärä on ehkä liian suuri hinta hyvän ja kansan keskuudessa suositun miehen pääsystä hoitamaan yhteisiä asioita. Mitä demokratiaa se enää on, jos pienellä puolueella ei ole tarpeeksi rahaa nousta valtaan?

Ranskan "Punainen posteljooni" Olivier Besancenot on omin käsin luotsannut Ranskan laitavasemmiston nousukiitoon. Olisiko Paavo Arhinmäestä samaan Suomessa?

Mutta mistä lähteä liikkeelle tässä väistämättä edessä häämöttävässä Vasemmistoliiton uudistustyössä? – Puolueen nimen vaihto ja nuorempi puheenjohtaja olisivat sopivan konkreettisia ja vaikuttavia uudistuksia. Martti Korhonen on hyvä puheenjohtaja, mutta nuoruudesta innostuneelta medialta ei huomiota juuri hänelle liikene. Paavo Arhinmäen radikaalimpi punavihreä asenne toisi puolueelle paitsi räväkkyyttä, myös nuoren julkikuvan, joka kutsuu tutustumaan sisältöön – konsepti, joka toimi muun muassa jo mainitun NPA:n kohdalla. Vielä kun Arhinmäki saataisiin mukaan presidenttikamppailuun!

Nimi “vasemmistoliitto” taas ei ole koskaan ollut erityisen toimiva, eikä sillä ole minkäänlaista uljasta historiaa, jonka takia se tulisi säilyttää. Päinvastoin se yhdistetään vieläkin siihen varhaisempaan aikaan, joka ei ole pitkään ollut elävää todellisuutta. Esimerkiksi nimivaihtoehdot Vasemmisto, Punaiset, Punavihreä liitto, Sosialistinen ympäristöpuolue, Vasemmistovihreät tai Punavihreät voisivat olla sellaisia, jotka herättää ihmiset kysymään, mitä tämä punavihreys on ja kenties myös miettimään, vastaako se omaa ajatusmaailmaa – saattaisi purra pikkaisen paremmin kuin joku ihmeen omatunto, joka meiltä kaikilta löytyy omastakin takaa! Itse kallistuisin Punavihreiden suuntaan.

Sitten on vielä tämä kysymys Vasemmistoliitosta poliittisella kartalla. Ehdotukseni on: Vasemmistoliiton on koottava koko laitavasemmisto yhteen yhdeksi suureksi liittoutumaksi, jossa enemmistö päättää asioista, mutta kaikki saavat jotain. Se jos mikä olisi järkevä ratkaisu tällaisena aikana, jona vasemmisto tarvitsee ehdottomasti sellaisen piristysruiskeen, ettei tällainen vaalitappio ikinä toistuisi. Eikös Vasemmistoliitto olekin nimenomaan liitto? Minun Vasemmistoliitossani olisi tilaa niin kommunisteille, anarkisteille, syväekologeille, sosialisteille, punavihreille, feministeille, sosiaalidemokraateille kuin sosiaaliliberalisteillekin - kuin SKDL:ssä ikään. Vanhat virheet muistaen eräänlaisen “politeian” luominen ainakin oman järjestömme sisälle olisi hyvä askel kohti laajempaa yhteisrintamaa.

Sitten vielä muistetaan, että maailma muuttuu ja ongelmat ovat ennen kaikkea tuloerojen jatkuvassa kasvussa ja kannattavuuspohjaisen palkkauksen vanhakantaisuudessa, niin hyvin menee. Kyllä me tästä vielä nousemme, toverit rakkaat!

PS. Nähtiinhän se taas näissäkin vaaleissa, että laitavasemmisto kuuluu yhteen: vaaliliitto SKP:n kanssa olisi riittänyt varmistamaan Annika Lapintien läpimenon.

Tästä muistetaan Moskovan Euroviisut 2009

2009-05-16T13:24:00.006+03:00

Euroviisuhuuma Venäjällä sai pahan takaiskun tänään puolen päivän jälkeen, kun tapahtuman yhteydessä järjestetty Gay Parade -tapahtuma päättyi viisi minuuttia alkamisensa jälkeen poliisin väliintuloon. Poliisi provosoitui, kun kymmenkunta mielenosoittajaa alkoi huudella iskulausetta "Homofobia on häpeä!". Tunnetusti äärimmäisen homovastaisessa maassa tällainen toiminta johti kahakkaan ja arviolta viiteentoista pidätykseen. Yksi mies, marssin järjestäjiin kuulunut Nikolai Aleksejev pidätettiin naiseksi pukeutumisesta.

Minua hävettää Venäjän puolesta. Euroviisut ovat tapahtuma, joka on ollut maalle näytönpaikka ja valmistelut ovat olleet sen mukaiset. Kummatkin semifinaalit ovat olleet järjestelyjen puolesta huikeaa tykitystä aina ylväitä välinumeroja myöten ja Olimpiysky on laitettu viimeisen päälle. Kilpailun tasokin on pariin viime vuoteen verrattuna hyvä. Ja sitten tapahtuu jotain tällaista! Kaikki tämäkö kannatti latistaa vain siksi, että Moskova nyt varmasti pysyy patriarkaalisena ja perinteisiä sukupuolinormeja edustavana, hyveellisenä ortodoksikaupunkina?

Venäjällä homovastaisuus on yleistä. Neuvostoaikana homoseksuaalisuus oli laissa kiellettyä (vaikka sitä se kyllä oli myös esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Suomestakin se löytyi aivan viime aikoihin asti sairauksien listalta), joskin kyseistä lakipykälää sovellettiin varsin värikkäästi. Silti olisi voinut kuvitella, että viimeistään 2000-luvulle tultaessa maa olisi hieman muuttunut. Vielä ennen Euroviisuja kaatui kiistelty lakialoite, joka olisi kieltänyt kokonaan "homoseksuaalisuuden edistämisen" Venäjällä (tarkoittanee juuri homoaktivismia ja homoseksuaalisuutta käsittelevää kulttuuritarjontaa). Kommunistisen puolueen, pienten oikeistopuolueiden ja Ortodoksisen kirkon ajama laki kaatui lopulta vasemmisto-opposition ohella valtapuolue Yhtenäisen Venäjän vastustukseen.

On ymmärrettävää, että Venäjä on vielä nuori valtio joka ei kykene muuttamaan kulttuuriaan hetkessä. Euroviisujen kaltaiset tapahtumat ovat kuitenkin aina loistava tilaisuus osoittaa, että muutokseen pystytään. Ilmeisesti se on kuitenkin tällä hetkellä liian vaikeaa, vaikka valtapolitiikka mitä ilmeisimmin on viranomaisten kanssa asioista eri mieltä. Se ei kuitenkaan voi tehdä tapahtunutta tekemättömäksi ja valitettavasti tämä on yksi niistä asioista, joista Moskovan Euroviisuista tullaan muistamaan. Mikä suunnaton harmi onkaan, että kaikkien aikojen kovatasoisin Euroviisukilpailu sai näin pahan takaiskun juuri finaalipäivän aamuna! Ainakin näillä näkymin on aika mahdotonta yrittää nauttia tapahtumasta politiikasta erillisenä tapahtumana - mutta itsepä Venäjän virkavalta tapahtuman politisoi!

Sinänsä on aika ironista, että näinkin homovastaisen maan suurin musiikillinen vientituote markkinoi itseään lesboimagolla...

Lapsille vanhemmat

2009-05-15T15:37:00.004+03:00

Suomalainen seksuaalitasa-arvokehitys on jälleen edennyt: Eduskunta äänesti tänään homoparien oikeudesta adoptoida toisen puolison lapset yhteisesti omikseen. Näin ollen puolison sukupuoleen sidottu, sukupuolisyrjintään syyllistyvä lainsäädäntö muuttuu ja homoparien lapset saavat oikeuden myös toisen vanhempansa sukuun, nimeen ja elatukseen. On sydäntälämmittävää ajatella niitä miehiä ja naisia, jotka ovat tänään tulleet isiksi ja äideiksi - ja niitä lapsia, jotka ovat saaneet uudet vanhemmat.

Olen iloinen, että oikeusvaltio Suomi on osoittanut vapaamielisyytensä ja oikeudentuntonsa asioissa, joissa perisuomalainen junttirasismi, uskonnollinen suvaitsemattomuus ja konservatiivinen pelottelu nostavat päätään ja hankaavat äänekkäästi vastaan. Vain kusipäinen valtio ei hyväksy toisiaan rakastavan parin oikeutta lapsiin ja vielä kusipäisempi valtio kieltää tämän rakkauden kokonaan. Onhan meidän ymmärrettävä, että yhteiskuntamme rakenteiden sisällä asustaa jos jonkinlaista eläjää, eikä kaikki raamatullisista ja muuten perinteisistä normeista erottuva ole väärin! Sääli, että tämänkin keskustelun aikana muuan perussuomalaiset idiootit ovat osoittaneet juuri tällaista ahdasmielisyyttä...

Järkyttävää on kuitenkin huomata, kuinka Suomen oikeisto on kaiken nk. "vapauden" korostamisen ohella jämähtänyt vanhakantaiseen arvokonservativismiin: Keskustan kansanedustajista ainoastaan alle puolet kannatti lakiesityksen läpimenoa. Kokoomuksen leirissä vastaan äänesti vain neljä, mutta kokonaista 18 olikin jättäytynyt suosiolla pois kiusallisesta äänestyksestä. Politikointia? - mitäpä muuta! Kukapa se äänestäisi "vapaus"-puoluetta, joka paljastuu arvomaailmaltaan vanhakantaisen koti, uskonto ja isänmaa -linjan jatkajaksi? SDP saa hävetä kolmea lakia vastaan äänestänyttä, mutta onneksi Suomessa sentään on kaksi rehellisesti oikeudenmukaista puoluetta, joilla on tasa-arvo-kysymyksiin yksinselitteinen myöntyvä kanta: Vasemmistoliitto ja Vihreät.

Mutta vaikka oikeuden voitolla oli koettelemuksensa, en voi periaatteessa sanoa olevani tästä yllättynyt: vaikka kirkon ja perinteiden painoarvo on edelleen maassamme liiankin vahva, on tasa-arvo-ajattelu silti aina ollut vahvuutemme.

Piraatit ostavat ja varastavat - mitä ihmettä?

2009-04-23T23:01:00.004+03:00

Kerrankin Helsingin Sanomien uutissivulta löytynyt tutkimus yllätti minut todellakin aiheellisella tutkimuksella - eikä tämä nyt ole vitsi.

Norjalainen tutkimus on nyt ensimmäistä kertaa on tuonut esiin konkreettisen tutkimuksen piratismia harrastavien ihmisten ostoinnokkuudesta tekijänoikeuden alaisen materiaalin suhteen. Enpä jaksa edes laskea, montako MPAA:n ja vastaavien tahojen ylläpitämää myyttiä kaatuu, kun piraatit näyttävätkin olevan muita innokkaampia ostajia, ainakin musiikin kohdalla.

"Tutkimuksen mukaan ilmaislatailua harrastavat 15–20-vuotiaat norjalaiset ostavat musiikkitiedostoja verkkokaupasta kymmenen kertaa useammin kuin ne samanikäiset, jotka eivät lataamista harrasta. Koko väestön tasolla ilmaislataamista harrastavat norjalaiset ostivat myös hieman muita enemmän cd-levyjä. Norjan ilmaislataajat ostivat tutkimusaikana keskimäärin 3,2 levyä. Muut hankkivat vain 2,9 äänitettä. " (HS.fi)

Luonnollisesti tämä ei todista mitään. Ainakaan sitä, että musiikki löytäisi tällä tavoin parhaiten kuulijansa. Kuten Bjørn Rogstadt levy-yhtiö EMI:stä Aftenposten-lehdessä toteaa, "Kukaan ei voi kiistää, että tällä hetkellä musiikin kulutus lisääntyy mutta myynti vähenee. Sitä ei voi selittää mitenkään muuten, kuin että luvaton lataaminen heikentää musiikin luvallista myyntiä". Mikä on siis tilanne? - Musiikkia kuunnellaan, musiikkia myydään ja musiikkia ladataan. Artisti löytää kuuntelijansa, kuuntelija artistinsa, ja jopa raha vaihtaa omistajaa monin paikoin näiden kahden välillä... Hetkinen, eikös sen pidä ollakin niin?

Joka tapauksessa tämän tapahtumarikkaan ja antoisan tekijänoikeuspäivän lopuksi tyydyn muistuttamaan, että onhan tekijänoikeudessa jotain hienoakin. On täysin oikeutettua, ettei kukaan muu voi tehdä rahaa tai saada hyötyä toisen tuottamasta taideteoksesta, sen allekirjoitamme kaikki. Nykyisellään tekijänoikeuslaki kuitenkin mahdollistaa juuri tällaisen keinottelun, sillä se joka omistaa tuotteen oikeudet, saa myös sen tuotot. Taiteilijan oikeus on täysin sivuseikka. Lisäksi nettipiratismissa ei ole kyse taloudellisesta hyödyntavoittelusta, ainoastaan jalosta yrityksestä saada kaikki taide kaikkien saataville - onhan taide luonteeltaan kommunistista ja kuuluukin olla kaikkien saatavilla. Yhteiskunnan, lakien ja kulttuurin tulee seurata kehityksen kulkua ja etsiä uusia keinoja tarjota sama mutta paremmin. Jumittautuminen 1950-luvulle ei ole ratkaisun avain.

Niin ja tietysti itse tekijänoikeuspäivässäkin on jotain hienoa: tarjosivatpa alan mussuttajat minulle kaksi elokuvalippua yhden hinnalla! Kiitos tekijänoikeus ja kiitos suuryritykset, vakaa ja uppoamaton piraattilaivamme poistuu taas horisontin taakse, musta lippu mastossaan liehuen. Kenties joskus koittaa aika, jolloin tällaista laivaa ei enää tarvita.

Juttu Aftenpostenissa (norjaksi)

Ruotsalaista riippumatonta oikeuskäsittelyä

2009-04-23T22:49:00.000+03:00

Juuri kun luulimme nähneemme kaiken, paljastuu Pirate Bay -oikeudenkäynnin kohdalta varsin mielenkiintoinen, joskaan ei yllättävä tieto: tuomion antanut tuomari näyttäisi olevan jäävi käsittelemään tekijänoikeusasioita oikeudessa. Mies kun sattuu kuulumaan muun muassa Ruotsin teollisuuden oikeussuojaa valvovan yhdistyksen johtokuntaan.

Mutta mitäpä odotimmekaan? Ottaisiko viihdeteollisuus niin suuren riskin, että alan suurin mediatapahtuma menisi pilalle liian vapaamielisen ja puolueettoman tuomarin takia? Ah, milloinpa suuryritys olisi keinoja kaihtanut! Ainoa yllättävä juttu tapauksessa onkin se, että asia on ylipäänsä noussut esiin. Positiivista taas on se, että tällaisen menettelyn paljastuminen lisää taatusti kansalaisten tyytymättömyyden määrää vallitsevaa tekijänoikeuslakikäytäntöä kohtaan.

Eli se siitä ruotsalaisesta oikeudentunnosta.

Mies yli laidan!

2009-04-17T22:42:00.000+03:00

Tänään iltapäivällä kantautui ah-niin-ihanasta ja mallikelpoisesta naapurimaastamme huolestuttavia uutisia: neljä bitTorrent -trakkeri Pirate Bayn ylläpitäjää on tuomittu vankeuteen tekijänoikeuslakien vastaisesta toiminnasta. Kyseessä on paitsi merkittävä periaatepäätös virallisen yhteiskunnan suhteesta kahlitsemattoman kulttuuritarjonnan ja vapaan tiedostonjaon aatteeseen, myös vakava isku ihmisten yhdenvertaisuuteen nojautuvalle demokratialle.

Pirate Bayta vastaan käyty oikeudenkäynti on ollut täysi farssi, jossa vastakkain eivät ole enää olleet periaatteet vaan vaikutusvalta. Syntynyt vastakkainasettelu on kuin jostain paksulta fiktiolta tuntuvasta poliittisesta trilleristä, jossa pienet ihmiset taistelevat valtavia koneistoja vastaan. Ei tämän oikeusjutun K. ole joutunut vastaamaan tekijänoikeuden omistajille vaan rahastaan huolissaan olevien suurten mediayritysten intresseille. Ei tässä oikeusjutussa ole kyseessä ihmisen oikeus omistaa omien käsiensä tuotos, kyse on suuryritysten oikeudesta ostaa tämä oikeus ja pitää se myös itsellään. Eikä varsinkaan tässä oikeusjutussa ole ollut kyse mistään todella ratkaisevasta tai tärkeästä - ainoastaan propagandistisesta voitosta suuryrityksille.

Kukaan neljästä tuomitusta henkilöstä ei ole syyllistynyt tekijänoikeuslakien rikkomiseen. Pirate Bay ei ole mikään lataussivusto, ainoastaan ihmisten välisen tiedostonvaihdon mahdollistava verkko, jossa käytävästä liikenteestä ei kenenkään ylläpitäjän tarvitse ottaa vastuuta. Nyt tuomittujen "rikollisten" rikos on siis ollut ainoastaan tiedostonjaon mahdollistavan teknologian luominen - tällä perusteella johtaisi siis muun muassa MSN messengerin kehittäminen kaltereiden taakse. Jos vuosi vankeutta ja 30 miljoonan kruunun sakot ovat oikeudenmukainen rangaistus moisesta toiminnasta, täytyy kysyä kenen oikeudesta tästä mahtaa olla kyse? Se on ainakin varmaa, ettei ainakaan sen kummemmin tekijän kuin kuluttajankaan oikeudesta.

Olen itse sitä mieltä, että taide ja kulttuuri ovat luonteeltaan kollektiivisia ja sen tulisi olla kaikkien saatavilla varallisuudesta, maasta tai levittäjän mielenkiinnosta riippumatta. Mielestäni taiteilijalla on oikeus elättää itsensä ammatillaan, mutta sen ei tule kulkea levitysyhtiön oikkujen mukaan, jolloin taiteilijan palkka on muutoinkin vain murto-osa teoksen todellisesta tuotosta. Paras mahdollinen tilanne olisi, jos jokaisella olisi oikeus päästä käsiksi tuotokseen sähköisessä muodossa, mutta kaikki muu - elokuvateatterit, konsertit, näyttelyt ja muu - tulisivat suorana (tai ainakin nykyistä suurempana) tuottona itse taiteilijalle. Loppu hoidettaisiin kaiken kattavan perustulon avulla. Näin onnellisia olisivat tosin vain kuluttajat ja taiteilijat - mutta hetkinen! Kenet me tästä ryhmästä oikein unohdimmekaan...

No tietysti ne ahneet, viheliäiset ja pahuksen ilkeät suuryhtiöt. Tämä on jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä, kun suuryhtiö käyttää vaikutusvaltaansa kansalaisten oikeuksien nujertamiseen ja vielä käyttää välikätenä ihmisiä, jotka oikeasti tuntuvat olevan samaa mieltä näiden pirulaisten kanssa. Entistä huolestuttavampaa on se, että siinä missä aiempi Lex Nokia -niminen tapaus oli luonnostaankin poliittisena päätöksenä toimiva lakimuutosehdotus, on tässä toisessa kyseessä riippumattoman oikeuslaitoksen toiminta. Ja poliittiset tuomiothan ovat jo vähän liian 30-lukua...

Heil Lex Nokia ja Heil Lex Pirate, mutta unohdittepa yhden tärkeän asian: tämä vapaan tiedonvaihdon panssarilaiva puksuttaa vallan loistavasti ilman kapteenejaankin, sillä onhan miehistössä lähes neljä miljoonaa vakinaista jäsentä ympäri maailman! Hii-ohoi ja rommia pullo!

PS. Tuosta panssarilaivasta tulikin mieleeni... Kumpiko osapuoli sen Potemkinista lähteneen kapinan loppujen lopuksi voittikaan?

Kesäaika - miksi?

2009-03-29T14:50:00.003+03:00

Olen miettinyt tätä asiaa.

Ja mitä enemmän olen asiaa pohtinut, olen yhä vakuuttuneempi siitä, ettei kesäajasta ole mitään hyötyä kenellekään. Se on vain pinttynyt tapa, jossa on seurattu eurooppalaista esimerkkiä sen kummemmin asiaa itse ajattelematta.

Kun heräsin tänä aamulla tavalliseen tapaani kello 12, sain huomata kellon olevankin yhtäkkiä jo 13 ja päivän olevan sitä myöten pilalla. Vastaava todella ärsyttävä tilanne koskee luonnollisesti aivan kaikkia suomalaisia, mutta ennen kaikkea se koskee auringon valoa, joka tosiaan tavoittaa ensimmäiset näkijänsä tunti edellispäivää myöhemmin. Ja mikä järki siinä on? Miksi me haluamme lisää pimeitä aamuja kun olemme juuri päässeet eroon niistä? Kuka tosissaan välittää siitä, jos aurinko paistaa vuorostaan tunnin pitempään - pahimmillaan se häiritsee jo nukkumistamme!

Kesäajan ideana on (lainaan:) "saada kesän ajan aamuinen valo vastaamaan paremmin aktiivisia työskentelyaikoja kouluissa ja työpaikoilla." Toisin sanoen "kertyneet valoisat tunnit 'säästetään' näin iltaan sen sijaan, että ne kuluisivat 'hukkaan' ihmisten vielä nukkuessa" (wikipedia.fi) - niin kuin me tekisimme jotain kello kahdeksan ilta-auringolla huhtikuussa! Tietty se on monille se ensimmäinen keväänmerkki, mutta periaatteeltaan kerta kaikkiaan typerä: jos valoisa aika haluttaisiin todella saada istumaan paremmin ihmisten valveillaoloaikaan, kelloja siirrettäisiin mieluumminkin taaksepäin näin mahdollistaen entistä valoisammat aamut, joilla on tutkitusti positiivisia vaikutuksia ihmisen vireystilaan aktiivisena työaikana. Ja varhaisempi auringonlasku taas mahdollistaisi unihormonin eli melatoniinin pitkäaikaisemman erittymisen, mikä vähentäisi univaikeuksia.

Nykyisellään kesäaikaan siirtyminen häiritsee merkittävästi ihmisten arkisia rutiineja aiheuttaen stressiä ja ylimääräistä väsyneisyyttä juuri kevään kynnyksellä, mikä on äärimmäisen kiusallista esimerkiksi pääsykokeisiin opiskelevien kannalta. Kellon heittäminen eteenpäin aiheuttaa saman reaktion kuin aikavyöhykkeen yli matkustaminen, jolloin ns. aikaerorasituksesta toipuminen saattaa kestää parikin viikkoa. Tätä on vaikea ihan äkkiseltään uskoa - kysehän todella on vain yhdestä tunnista - mutta kuka tahansa matkailua harrastanut kyllä tietää tämän olevan tosi asia. Kyse onkin loppujen lopuksi siitä, tarjoaako kesäaikaan siirtyminen todella niin valtavasti hyötyä, että tämä kaikki kannattaa sivuuttaa?

Ai niin, mitä hyötyä tästä sitten on? - Älkää minulta kysykö! Ainoa vastaan tullut peruste on ikivanha ja vääräksi todistettu väite siitä, että menetelmä muka säästäisi merkittävästi sähköä. Tässäkin on kuitenkin otettu tarkastelukohteeksi aikavyöhyke yleensä, eikä ajateltu nimenomaan Suomea, joka tosiasiassa on kiistatta aivan oma lukunsa vuorokaudenaikojen valosuhdeasiassa. Suomi sattuu sijaitsemaan niin pohjoisessa, ettei meidän kannaltamme kesäaikaan siirtymisessä ole lainkaan vastaavaa hyötyä kuin eteläisimmissä maissa, jossa vuorokauden sähkönkulutus saattaa laskea käytännöstä johtuen noin yhden prosentin. Suomen kesä kun on tunnetusti muutenkin valoisa, jolloin järkevämpää toki olisi huolehtia nimenomaan aamun valaistuksesta sekä keväisin että syksyisin. Tietysti Suomessa onkin jo yleisessä tiedossa, että suurin syy kesäaikakäytäntöön on pysyminen mukana muiden eurooppalaisten maiden tahdissa.

Oma teesini on, että tässä asiassa tulisi ottaa sekä maantieteellinen että biologinen totuus huomioon siitäkin huolimatta, että joutuisimme kerrankin olemaan itsenäisiä suhteessa muihin maihin: eikö kellomme voisi jättää kokonaan rauhaan näin kesäksikin - tai sitten kääntää kelloa mieluummin vaikka taaksepäin?

Tämä loistava tulevaisuutemme

2009-03-03T15:42:00.006+02:00

Vielä 1970-luvulla pienten koululaisten tulevaisuudenkuva näytti upealta. Piirrettiin kuva 2000-luvun huimasta maailmanlaajuisesta teknopoliksesta, jossa kenenkään ei pitäisi enää tehdä töitä tai edes kävellä. Kaikki koneellistuisi ja työvoiman tarve vähenisi niin, että ihmiset saisivat vihdoin tehdä mitä itse halusivat – vaikkapa ulkoavaruuden loistohotelleissa, jos siltä tuntuisi.

Sääli tätä ikäluokkaa, joka nyt näkee 2000-luvun kylmän, piittaamattoman ilmapiirin, jota leimaavat työuupumus ja kasvaneet mielenterveysongelmat. Sääliäkkö enemmän heitä vai meitä, jotka olemme syntyneet tämän kaiken keskellä? Luokkayhteiskunta tekee paluuta. Elintason kasvu ei ole tuonut ihmisille sen suurempaa onnea, ja sekin vähä mitä oikeasti on saavutettu, jakautuu entistä epätasaisemmin. Vaan yksi asia on tapahtunut: työvoiman tarve on vähentynyt radikaalisti. Sääli sinänsä, ettei järjestelmämme ole seurannut tätä kehitystä ja muuttunut nykyisyyttä paremmin vastaavaksi.

Kapitalistinen järjestelmä perustuu siihen, että ihmisten on tehtävä työtä. Siis mitä tahansa työtä. Muuten ei synny kapitaalia, eikä tule hyvinvointia. Porvarillisen ajattelun mukaan ihmiset, jotka eivät tee työtä, eivät ansaitse elantoakaan. Kun tehtaat alkoivat pikku hiljaa koneellistua ja kone korvasi kokonaisen työväenluokan, ei mikään muuttunut. Ei tullut vapautta tehdä mitä haluaa, ei loistohotelleja avaruudessa. Syntyi hanttihommia, pätkätöitä ja yhä uusia palvelualan haaroja, mainosaloja ja mitä kummallisimpia yksityisyrityksiä, joilla yritettiin peittää järjestelmämme vanhakantaisuus. Jos sosialistinen ideologia olikin sidottu 1800-luvun luokkayhteiskuntaan, ei kapitalismi ole ikinä ollut yhtään sen nykyaikaisempi.

Tuottavan työntekijät ovat jo nyt harvassa ja suurin osa ihmisistä tekee täysin tuottamatonta työtä. Hyvänä esimerkkinä tuottamattomasta työstä ovat sairaanhoitajat, joiden tärkeys on suuri, mutta palkka pieni. Kyse ei ole siitä, että kyseessä on naisvaltainen ala – ovathan poliisitkin alipalkattuja –
vaan siitä, ettei työ yksinkertaisesti tuota voittoa. Työ joka ei tuota kenellekään voittoa, on huonopalkkaista työtä, se on kapitalismin laki. Kun tehdastyöläinen laittaa panoksensa kehiin ja on mukana tuomassa porvarille mammonaa, maksaa porvari työläisen tyytyväiseksi palkalla, joka juuri ja juuri estää tätä siirtymästä toisen palvelukseen. Tämä tarkoittaa niukkuutta, mutta palvelualalla vastaava on jo inhimillistä ryöstä.

Nyt porvarihallituksemme kuvittelee ratkaisevansa Suomen talousongelmat nostamalla eläkeikää kahdella vuodella. Perusteluina käytetään ihmisten yleisen terveydentilan nousua ja sitä tosi asiaa, että suomalainen jää pohjoismaisessa mittakaavassa eläkkeelle suhteellisen aikaisin. Vaikka tämä saattaa käydä ihan järkeen, on hallitus nyt viimeistään todistanut, ettei sillä ole mitään käsitystä todellisesta maailmanmenosta, elämästä tuolla ulkopuolella. Totuus on se, että jo yli 50-vuotiaiden on vaikea työllistyä tässä kovassa maailmassa, jossa nuoruutta ja tyhmyyttä arvostetaan. Yritysten saneeratessa henkilökuntaa supistetaan yleensä juuri tästä päästä. Hallituksen esitys eläkeiän nostamiseksi vain ja ainoastaan vaikeuttaa ikäihmisten asemaa.

Samaan syssyyn porvarihallitus haluaa nopeuttaa opiskelijoiden siirtymistä työelämään. Parhaimmillaan tämä voisi tarkoittaa helpotettua tietä lukiosta korkeamman asteen oppilaitokseen, tuetumpaa opiskelua ja ehkä jopa kauan kaivatun opintotuen korottamista inhimilliselle tasolle. Mutta kuitenkin, luulen ja pelkään tämän tarkoittavan koulutusjärjestelmämme muuttumista entistä enemmän ammatillista koulutusta suosivaksi ja yhdessä yliopistouudistuksen kanssa tekevän täydellisen lopun sivistysyliopistostamme. Siellä missä asuisi tulevaisuus, se aiotaan romuttaa kokonaan.

Työiän pidennys ei ole tie tulevaisuuteen. Se ei ole ratkaisu, vaan jälleen kerran yksi peitto sen tosiasian päälle, että järjestelmämme kulkee valovuosia kehityksen perässä. Emme voi enää kauaa elää järjestelmässä, jossa työn tuottavuus määrää palkkatason ja työtä on tehtävä riippumatta siitä, mikä on todellinen työvoiman tarve. Suomi on rikas valtio, jonka bruttokansantuote henkilöä kohden on yli 30 000 euroa. Saa olla melkoinen porvarillisen ajattelun aivopesemä idiootti ellei tajua, että tuolla rahasummalla Suomi elättää kaikki kansalaisensa varsin mukavasti ja sille jää vielä itselleenkin iso tukku pitää hyvinvointivaltiomme pyörät pyörimässä. Palkkatason priorisointi työn tärkeyden ja arvostuksen mukaan, tekniikan kehitys elinkeinoelämän kahleista vapaan tiedeyhteisön piireissä ja progressiivinen perustulo ovat ratkaisuja, joilla voimme paitsi pitää yllä hyvinvointiamme huononakin aikana, myös halutessamme vaikka laskea eläkeikää.

Olkoonkin, että ottamalla vapauksia kahlita myllertäviä markkinavoimiamme saatamme hillitä talouskasvua: se on sen arvoista. Samalla kun hylkäämme ajatuksen jatkuvasta kasvusta pääasiana, voimme priorisoida tuotantoa tärkeyden mukaan, päästä viimein irti kerskakulutuksesta ja näin maailmallammekin on jotain toivoa. Kuten olemme historiastamme huomanneet, kapitalismin suitseminen sosialismilla on poikkeuksetta ollut tie onneen, vaikka se siten tarkoittaisikin rikkaiden marginaalisen väestönosan aseman huonontumista. Enemmistön etu on kuitenkin kaikkien etu ja siihen vasemmiston on yhä selvemmin pyrittävä - kuten aina ennenkin.

Ohi on. Snif.

2009-02-15T02:51:00.006+02:00

"Juuri pääsin turvallisesti nukkuma-asentoon, mutta ajatukset harhailevat vielä aivan muualla. Siideri kuplii suonissa ja olo on häkellyttävä. Samalla niin uskomattoman onnellinen, mutta samalla voisi ihan hyvin vaikka itkeä, kun yksi elämäni parhaista päivistä on tullut päätökseensä. Ja aivan liian aikaisin. Kirottu olkoon se, joka keksi että jossain vaiheessa on väsymyksen otettava kehosta voitto. Mutta mieli on silti virkeä - virkeämpi kuin koskaan. Minä elän." - allekirjoittanut klo 03.11, 14.2.2009.

Wanhat on sitten tanssattu ja jatkotkin juhlittu. Edeltävän illan piinaava jännitys nousi, koki huippunsa ja laukesi jo varhain aamulla, kun koko mahtava tanssiporukkamme koki yhtä aikaa ällistyttävän havainnon: "ei hitto, mehän osaamme tämän!". Jo parin tanssin jälkeen porukan ilmeet alkoivat silminnähden kirkastua ja voisin vaikka vannoa, että viimeistään Salty dog ragin aikana ainakin osa alkoi jo nauttia touhusta. Ja sietihän sitä nauttiakin, kokonaisen neljän tanssiaisnäytöksen verran.

Kieltämättä moinen tanssaaminen käy urheilusta, mutta hämmästyttävän vähän se sellaiselta tuntui. Toki salin lämpötila nousi asteella parilla ja hikeä sai näytöksen jälkeen pyyhkiä paidan päälypuolelta, mutta muuten tanssiaistapahtuma oli täysin omanlainen kokemuksensa. Kimaltelevan kaunis, sekä samalla klassinen että täysin uusi. Eli juuri sellainen kuin pitääkin!

Olen äärimmäisen onnellinen, että olen saanut jakaa tämän kokemuksen juuri oman tanssiporukkani kanssa. Ilman näitä mahtavia tyyppejä kokemukseni ei olisi ollut samanlainen. Osa on ollut tuttuja jo kauan, osaan taas olen tutustunut vasta tanssien aikana. Silti kaikki olimme yhdessä samassa liemessä ja sopassa koko tämän härdellin ajan, ja se jos mikä nostatti yhteishenkeä. Eikä vähiten jatkojen riennoissa siitä nauttiminen oli harvinaisen helppoa. Valitettavasti tämä päivä oli myös sen merkki, että yhteinen taipaleemme Haukiputaan lukiossa alkaa odottaa loppukiitoaan.

Kieltämättä tällä hetkellä päällimmäisin tunne on haikeus: mitä sitä nyt odottaa seuraavat kymmenen vuotta? Kaikki stressaaminen, innostus ja odotus ovat saaneet täyttymyksensä, mutta nyt se on ohi, eikä käteen jäänyt mitään muuta kuin kauniit muistot. Toisaalta se on suunnaton onni, että muisti valikoi pitkäkestoiseen muistiin vain parhaan kermansa - päkiät nimittäin muistelevat tätä kokemusta vielä monta viikkoa! Snif.

Vielä kerran jos saisi vetää sen Wienervalssin niin melkein sen jo osaisin...

Epärealistista epävarmuutta ja haikeaa onnea

2009-02-12T22:30:00.004+02:00

Huomenna se sitten olisi: hartaasti odotetut wanhojen tanssit. Nyt jokainen minuutti tuntuu niin vääjäämättömältä. Vielä olisi liian paljon tekemistä, mutta aika vain matkaa kohti huomista. Tasan 12 tunnin päästä pitäisi olla jo Jatulissa.

Fiilis on suorastaan hysteerinen. Epärealistinen epävarmuus kalvaa luita ja ytimiä ja koko ajan tulee mieleen asioita, jotka pitää ehdottomasti muistaa ja joita ei missään nimessä saa unohtaa. Kaikki muistettavat asiat on käyty läpi tuhanteen kertaan, mutta silti tuntuu että jokin nyt varmasti puuttuu. Omaan tapaani vienen stressailun myös vuoteeseen, joten yöstä lienee tulossa pitkä, malttamaton ja syvästi odottava. Hitsi!

Tänään kenraalissa sain jo esimakua siitä, millainen fiilis tulee olemaan tositilanteen tullen. Ennen saliin astumista olo on varmasti kuin uimahyppääjällä, jolla liikkeelle lähtö on koko suorituksen hermojaraastavin osuus. Toisaalta voin kuvitella, miten mahtava tunne on nähdä sali täynnä yleisöä, joiden joukossa olen itsekin yli vuosikymmenen istunut. Nyt vihdoin tuo odotus palkitaan. Ja nimenomaan nyt siitä pitäisi osata myös nauttia.

Ei siis ole ihme, että kaiken jännityksen keskellä pohjavireenä soljuu haikea onni siitä, että tämän kaiken saa kokea edes kerran elämässään. Kaikkein kamalin hetki tulee olemaan se, kun huomaa kaiken jo päättyneen.

Mutta sellaista elämä on. Siksi siitä pitääkin ottaa kaikki irti ja jatkoilla tuskin meiningistä tingitään. Näissä tilanteissa sitä rakastaa olla lukiolainen!

Tuntematon iski televisioon

2009-02-08T00:23:00.001+02:00

Teatteritaide ja televisio eivät sovi yhteen.

Tämä itsestään selvältä tuntuva käsitys on kohdannut jos jonkinlaista, maineikastakin haastajaa, muttei vielä kertaakaan todellista voittajaansa. Onhan se selvää, ettei television kuvaruutu voi milloinkaan saavuttaa samankaltaista intensiivisyyttä ja autenttisuutta kuin muutaman metrin päässä kohoava teatteri lavaa verta ja lihaa olevine näyttelijöineen. Siksi teatteritaltiointien ainoa keino onkin yrittää kääntää näyttämötaide television kielelle, joka on tyystin oma teoksensa. Viime vuosien kohutuin suomalaisnäytelmä, Kristian Smedsin modernisoitu versio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, on Yleisradion toimesta saanut yhden onnistuneimmista televisiokäännöksistä.

Tuntematon sotilas perustuu Väinö Linnan romaaniin, mutta on teatteriversiona aivan yhtä paljon Kristian Smedsin oma teksti. Tarina on suurilta linjoiltaan ja tunnetuimmilta kohtauksiltaan vanha tuttu, mutta silti täysin uusi. Edvin Laineen elokuvaversion kanssa teatterikäännöksellä ei ole mitään yhteistä, Rauni Mollberginkin elokuvan kanssa vain vähän. Mutta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja erityisesti sen ”leikkaamattoman” muodon, Sotaromaanin kanssa teatteritulkinta jakaa paitsi kirjaimen, niin ennen kaikkea hengen. Pelkän toisinnon sijaan tarina on nimittäin tuotu uudelle vuosituhannelle kaikkia modernin teatterin keinoja hyödyntäen. On salamavaloja, jättiscreenejä ja yleisötilan käyttöä. Venäläiset viholliset ovat pesukoneita, Stalinin syntymäpäivänä tanssitaan t.A.T.u:n tahdissa discotanssia ja Punakaartilaisten laulu lauletaan yhdessä yleisön kanssa. Kaiken taustalla on vahva nyky-yhteiskuntaa koskeva sanoma, jonka esilletuomiseksi ei keinoja kaihdeta. Ei ole mikään ihme, että monet ovat näkemyksestä suuttuneet.

Kristian Smeds on aikamme lahjakkaimpia teatterintekijöitä. Hänen näkemyksensä Tuntemattomasta sotilaasta on juuri sitä, mitä teatteri on parhaimmillaan: provokatiivinen, vauhdikas, hauska ja koskettava. Kansallisteatterin lava täyttyy sellaisesta teatteritaiteen ilotulituksesta, että heikompaa hirvittää. Teoksessa on niin suurta energiaa ja tarmoa, että koko kahteen tuntiin puristettu kolmi- ja puolituntinen teos soljuu silmien editse hämmästyttävän nopeasti. Näyttävät tehosteet, lukuisat nerokkaat oivallukset ja erityisesti näyttelijäporukan valtaisa intensiivisyys luovat niin mukaansatempaavan elämyksen, että lopputuloksesta on vaikea pitää – ellei sitten satu ottamaan nokkiinsa näytelmän vakasta sanomasta, joka tarjoaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Smedsin Tuntemattoman taustalla vaikuttaa vanha kunnon luokkataistelun sanoma. Upseeriston ja rintamamiesten suhteet ovat näytelmän korostetuimpia asioita, joissa piilee keskeisiä viestejä suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Smeds kuuluu sukupolveen, jonka aikana vastakkainasettelun on sanottu loppuneen ja jona suuret ikäluokat ovat yhteisrintamassa luovuttaneet maamme ulkomaalaisille. Huoli maamme tilasta ja tulevaisuudesta saavat on vahvasti läsnä symboliikassa, jota näytelmä suorastaan vilisee, ja josta jokainen voi muodostaa oman tulkintansa. Niin montaa kuin on erilaista katsojaa, niin monta on varmasti tulkintaa siitä, mitä uuden sukupolven Tuntemattomalla halutaan sanoa. Selvää on kuitenkin se, että isänmaallisuus ja muu ”patrioottinen paska” loistaa poissaoloaan kuin Linnalla ikään, eikä näkemys missään nimessä ole millään tavalla optimistinen. Kritiikki huipentuu kohuttuun loppuun, jossa Suomi julistetaan laulaen kuolleeksi, ammutaan ikonit alas, heitetään aseet kasaan ja kysytään tärkeä kysymys: kannattiko?

Televisiosovituksen ohjauksesta vastaava Mikko Kuparinen on tehnyt niin loistavaa työtä kuin ikinä mahdollista. Tavallinen televisiokatsoja saattaa luonnollisesti oudoksua teatterinäyttelijöiden suurieleistä näyttelijätyötä, mutta tähän tottuu nopeasti ja teatteri-ilmaisuun pääsee nopeasti mukaan. Televisiokielelle käännetty Tuntematon sisältää television tuttuja tehokeinoja, kuten hidastuksia ja erivärisiä linssejä, joita kuitenkin käytetään harkitusti ja hyvällä maulla. Taltiointi välittää sekä näytelmän että luonnollisesti myös katsomon tunnelman kotikatsomoon, jolloin kaivattu autenttisuuden roihu saadaan sytytettyä. Leikkausta on käytetty harkiten, joskin yli tunti tavaraa on jäänyt leikkaamon pöydälle. Tämä on sinänsä sääli, sillä vaikka kaksi tuntia onkin tv-ohjelmalle kestona varsin passeli, olisi näin huikeaa näytelmää mieluusti katsellut pitempään. Pääasia kuitenkin on, että tekniikka pelaa, kuvaus toimii ja ääni kuuluu. Siihen loppuvat Kuparisen tehtävät ja loput hoitaa itse näytelmä.

Kristian Smedsin Tuntematon sotilas on sellainen kulttuuritapaus, joka jokaisen tulisi ehdottomasti nähdä. Niille jotka eivät alituisesti loppuunmyytyä esitystä pääse paikanpäälle todistamaan, on Mikko Kuparisen loistava tv-taltiointi erinomainen mahdollisuus todistaa tätä puhuttelevaa taide-elämystä. On hienoa nähdä, että Suomessa osataan vihdoin tuottaa toimivia teatteritaltiointeja, jotka mahdollistavat taiteenlajin siirtymisen yhä suuremman yleisön tietoisuuteen. Kristian Smedsin Tuntematon sotilas onkin paras mahdollinen aloitus tällaiselle hartaasti odotetulle kehitykselle, sillä se on sekä ajankohtaisuudessaan että ajattomuudessaan niin valtavan puhutteleva ja ajatuksia herättävä teos, että sen soisi kuuluvan yleissivistykseen – Väinö Linnan alkuperäisteoksen rinnalla sinne elokuvasovitusten yläpuolelle.

Nokia ei kohta enää ala

2009-02-02T14:00:00.003+02:00

Kun lapset leikkivät pihalla ja jollain heistä on enemmän leluja kuin toisilla, tämä haluaa yleensä päättää leikin säännöt aivan yksin. Muuten hän ottaa lelunsa ja lähtee pois jättäen muille lapsille vähemmän leikittävää. Tällaista lasta ei tunneta pihan naapuruston keskuudessa hyvänä leikkikaverina ja suurin osa ei ikimaailmassa olisi tämän lapsen kaveri, jollei tällä olisi rikasta isää joka ostaa niin supersiistejä leluja, joita kukaan ei voi vastustaa. Valitettavasti meillä Suomessa on tällainen kiukutteleva pikkulapsi ihan eduskunnan hiekkapakan kaveripiirissäkin. Tämä lapsi on nimeltään Nokia.

Helsingin Sanomat kertoi sunnuntaina, että Nokia on uhannut lähteä maasta, ellei heidän alkuun panemaansa pakkourkintalakia Lex Nokiaa saateta voimaan. Kyseessä lienee ensimmäinen kerta maamme historiassa, kun suuryhtiö näin konkreettisesti puuttuu lainsäädäntöömme tyystin omien intressiensä mukaisesti. Nokian lähtö merkitsisi yli miljardin veronmenetyksiä (aivan, vielä toinen mokoma Kela-maksuista lähteneen päälle!) ja tuhansien työpaikkojen häviämistä, joka taantuman aikana saattaisi osoittautua kohtalokkaaksi. Mutta sehän ei kasvottoman suuryhtiön silmissä paljoa paina.

Mielestäni tämän kaltainen kehitys on äärimmäisen huolestuttavaa. Haluammeko me oikeasti, että suuryhtiöt sanelevat sen, miten me johdamme tätä maata? Annammeko me todella niiden säätää lait ja hoitaa asiat omien intressiensä mukaisesti? Ja me tottelemme sokeasti siksi, että ne ovat meille niin elintärkeintä? Herätkää jo! Ehkä pihan lapset hieman surisivat sitä, etteivät saa enää leikkiä ärsyttävän pojan supersiisteillä leluilla, mutta veikkaanpa, että loppujen lopuksi kaikki olisivat paljon onnellisempia, jos saisivat itse päättää omista asioistaan. Vaikka sitten huonommillakin leluilla.

Nokia sietäisi saada isän kädestä ja ritsasta perseeseensä. Taistelivatko isoisämme Nokian vai meidän kaikkien yhteisen maan puolesta? Jos yhtiö todella uskoo voivansa tuhota kansanvallan valtavuuteensa vedoten, be my guest! Läksiäisbileisiin voin kyllä osallistua.

Lex Nokia ja valvonnan juhlapäivät

2009-01-22T22:01:00.007+02:00

(Elmo Rautio: Lex Nokia 1.0. Levittäminen ja muokkaaminen ei-kaupallisiin tarkoituksiin sallittu)

Ensin pakkotyölaki ja sitten tämä. Eikö porvarihallituksen ahneudella ja suoranaisella säädyttömyydellä ole mitään rajaa? Talousliberalismin soihdunkantajat kaatavat öljynsä yksilön niskaan kerta toisensa jälkeen kammottavammalla tavalla. Perustuslait eivät näemmä koske porvaripuolueita. Mitä seuraavaksi? Valvontakamerat koteihin ja lakko-oikeus pois?

Lex Nokia -pilkkanimellä kulkeva yleinen urkintalaki sallisi työnantajalle oikeuden työntekijöiden sähköpostien tunnistetietojen tarkasteluun, kun tällä on syytä epäillä "yrityssalaisuuksien vuotamista". Kaikki sai alkunsa kännykkäjätti Nokian, kaiken arvostelun yläpuolella olevan jumalyhtiön, rikoksista, joissa tämä harjoitti vastaavaa kyseenalaista toimintaa sen vielä ollessa laitonta. Nyt Nokia on päättänyt tehdä asian helpoksi ja yhdessä Kokoomuksen ja Keskustan (sekä aiemmin SDP:n) kanssa runnonut läpi perusoikeuksia pilkkanaan pitävän urkintalain, jonka jälkeen mikään ei ole pyhää.

Laki ei ole mitään muuta kuin törkeä yritys lisätä työnantajan ylivertaisuutta työntekijään nähden. Lain perustelut ontuvat niin pahasti, että saa todella ihmetellä, kuka niitä ylipäänsä pitää tosina? Vai vuotaisitko yrityssalaisuuden mielelläsi nimenomaan sähköpostitse? Eikä tässä vielä kaikki, sillä sähköpostien lisäksi työnantajalla tulee lain mukaan olla oikeus tarkkailla muitakin verkkoviestimiä, messengeriä, skypeä sekä verrattaisverkkopalveluita.Työnantajan lisäksi oikeutta pääsevät käyttämään myös muut yhteisötilaajat, kirjastot, koulut ja yliopistot. Todelliset valvonnan juhlapäivät ovat siis käsillä!

Lain toivotaan lisäksi selkeyttävän jo olemassa olevia käytänteitä, joissa työntekijöiden sähköposteja urkitaan jo varsin laajasti - laillista tai ei. Mielestäni on käsittämätöntä, että tällaista perustuslaissa kirjattua yksityisyyden suojaa törkeästi aliarvioivaa lakiehdotusta pidetään minkäänlaisena ratkaisuna. Emme toistaiseksi elä totalitariassa vaan demokraattisessa tasavallassa, jossa jokainen ihminen on lain edessä tasavertainen. Nyt porvarihallinnon aikana yrittäjästä ollaan kilvan leipomassa sellaista, joksi sitä ei 1930-luvulla ehditty saada.

Jälleen kerran porvarihallitus on vienyt asiaa läpi kaikessa hiljaisuudessa ja päättänyt, ettei lain läpivieminen vaadi muutoksia perustuslakiin. Mutta eikös se olekin niin, että vapaus on orjuutta, tietämättömyys voimaa ja yksityisyys yliarvostettua? Muista rakastaa Isoveljeä...

Lisää aiheesta: Oikeusprofessorien mukaan Lex Nokia loukkaa Suomen perusoikeuksia

Hetken rauhaa?

2009-01-19T20:16:00.003+02:00

Tulitauko. Ei ihan rauha, muttei ihan sotaakaan. Riita on poikki mutta sovintoa lienee turha odotella. Mikään ei ole ohi, mutta ainakin mieletön teurastus ja suurin vääryys ovat hetkeksi tauonneet. Sorto jatkuu, tuli vain ei. Mutta niin kuin aina, on laiha sopu parempi kuin lihava riita.

Israelin invaasio jätti jälleen kerran jälkeensä tuhansia ruumiita ja veriset lammikot täyttävät Palestiinaa vielä pitkän aikaa. Uudelleenrakentaminen on kallista, eikä palestiinalaisilla ole juuri varoja edes ns. rauhan aikana. Israel näytti taas, miten isompi voi viedä pientä miten ikinä haluaa, kenenkään siihen suuremmin puuttumatta.

Tällä kertaa täytyy kuitenkin nostaa hattua YK:lle, joka sentään uskalsi ärähtää valitulle kansalle törkeistä toimista. Ihailtavaa on myös kansainvälinen rauhanliikehdintä Israelin politiikkaa vastaan, joka pienissä mittasuhteissa heijastui myös maailmanpolitiikkaan. EU ja USA pitävät edelleen linjansa, mutta täysin kritiikitöntä tukea ei enää esitetty. Askelia oikeaan suuntaan on siis otettu.

Toivottavasti tämä antaa osviittaa tulevasta. Tiukka kansainvälinen yhteisrintama on ainoa tapa ratkaista Palestiinan kriisipesäke ilman suunnatonta murhenäytelmää, joka näyttäytyisi palestiinalaisten täydellisenä kansanmurhana. Israelin todellinen luonne alkaa jo paljastua ja ainoastaan kaikkein puritaanisimmat konservatiivipellet osoittavat maalle suoran tukensa. On hämmästyttävää huomata, että ihmisrakkaus on alkanut jälleen kukkia.

On tärkeää, ettei "Operaatio valettu lyijy" ollut Israelille millään tavalla menestys. Maa menetti kansainvälistä arvostustaan, eikä saanut valloitettua uusia alueita. Ja vaikka Hamasilla on oikeus kutsua itseään konfliktin voittajaksi, on loppujen lopuksi suurin häviäjä ehdottomasti Palestiinan kansa. Yli 800 kuollutta siviiliä (miehiä mukaan laskematta) ei anna aihetta huolettomuuteen, mutta hyvällä tuurilla törkeä menetys voi antaa pontta kansan yhtenäisyydelle. Palestiinalaisten on lopetettava riiteleminen keskenään, jotta se kykenee vahvasti ajamaan omaa asiaansa - maansa kauan kaivattua itsenäisyyttä.

Kahden roihuavan tulen välissä Israelin pieni sortovalta ei kauaa kestäisi.

Jumalallista oikeudenjakoa

2009-01-16T00:34:00.004+02:00

Gazan konflikti on herättänyt minussa syviä tunteita. Viime vuoden lopusta asti käynnissä ollut konflikti laajentui sunnuntaina 4.1.2009 pommitusten lisäksi täysimittaiseksi sodaksi. Tuolloin Israelin puolustusministerin Ehud Barakin mukaan "taistelusta Hamasia vastaan" ei ollut tulossa lyhyt eikä helppo. Tällä hetkellä maassa virtaakin jo yli tuhannen palestiinalaisen veri, joista yli 700 on siviilien vuodattamaa. Viatonta verta, joka on liiankin ominainen tuolle maalle. Väkivallan kierre saa jälleen uutta pontta jatkaa vihaista kiertoaan, eikä järjenlaulua enää tohdita ääneen hyräillä.

Tämän ja huomisen päivän aikana alueelle yritetään tosissaan saada rauhaa ulkovaltojen taholta. Israel on kuitenkin kiihdyttänyt tuhovoimaansa entisestään ja tuhonnut muun muassa pakolaisten täyttämän YK:n rakennuksen. Jo sodan tässä vaiheessa alkaa vihdoin selkiytyä Israelin tavoite: ei terroristien, ääriliikkeiden tai edes islamin tukahduttaminen, vaan suoranainen palestiinalaisten kansanmurha. Tänään tuli tarkasteltua Palestiinan tilannetta historian valossa hieman tarkemmin ja samalla käytyä vakavia keskusteluja aiheesta. Lopullinen päätelmä oli äärimmäisen masentava.

Täysin selvää jo tässä vaiheessa historiaa on se, että Israel ei halua rauhaa. Israel on miehitysvalta, joka on koko historiansa ajan pyrkinyt ainoastaan lisäämään omia maa-alueitaan vastaamaan omia halujaan ja omia tarpeitaan. Tämän mahdollistavat Yhdysvaltojen huomattava tuki ja länsivaltojen pitäytyminen pakotteiden jakamisesta valtiolle, joka luotiin sympatioihin vedoten. Niin kauan kuin nämä tosiasiat pysyvät, Israelin väestö kasvaa ja maa-alueiden ja makean veden tarve lisääntyy, pystyy Israel edelleen valloittamaan maa-alueita Palestiinasta milloin mihinkin raketti-iskuun vedoten. Voimatoimet voidaan aina oikeuttaa viittaamalla terrorismiin, joka kerää helppouskoisten sympatiat aina Suomea myöten.

Palestiina ei myöskään halua rauhaa. Se on halunnut sitä, mutta se ei ole sitä saanut. Yli kuuden vuosikymmenen ajan Israel on sortanut maata ja sen kansaa täysin mielivaltaisesti hiljalleen pakottaen väestöä yhä pienemmälle alueelle, yhä vähemmin elinedellytyksin. Jatkuva sotiminen on katkeroittanut Palestiinan ja terrorismin kannatus tulee tulevaisuudessa ainoastaan nousemaan. Jo nyt ollaan tilanteessa, jossa suurin osa palestiinalaisissa on menettänyt sukulaisiaan Israelin toimien seurauksena. Tämä saa koston kierteen jatkumaan loputtomana, eikä oravanpyörästä ole tietä ulos. Mahdollisuudet rauhaan ovat mittättömät, puitteet lähihistorian suurimmalle murhenäytelmälle valmiit.

Pitkällä aikavälillä Israelin palestiinalaispolitiikka ei juuri eroa siitä, mitä Hitlerin Saksa käytti juutalaisia vastaan aikoinaan. Hitler onkin paitsi Israelin alkuunpanija, myös sen politiikan suunnannäyttäjä. Elintilaoppi, valitun kansan oikeus ja "kansallisen turvallisuuden varmistaminen" ovat heidän dogmansa, joiden rinnalla inhimillisyys ja solidaarisuus ovat kalpeita susia. Palestiinalaisväestön keskittäminen, omaisuuden varastaminen ja muurin rakentaminen ovat tekoja, jotka ovat vasta alkua. Israelin julma politiikka on jo nyt ottanut tehtäväkseen palestiinalaisväestön joukkoteurastukset minkä tahansa konfliktin aikana. Siviilikohteet ovat listojen kärjessä. Mutta entä sitten kun luodit käyvät jo liian kalliiksi?

Palestiinan tilanne ei voi jatkua tällä tavalla. Uskon, että 50 vuoden sisällä alueen kiistat ratkeavat jomman kumman osapuolen katoamiseen maailmankartalta. Ainoa toivo olisi kova kansainvälinen painostus rauhaan, joka vaatisi myös Yhdysvaltojen mukanaolon. Yksin Israelin pieni valtio ei koko maailman yhteisrintamaa uhkaa. Israel pakotettaisiin takaisin YK:n määräämille vuoden 1947 rajoille, jotta rauhanprosessi saataisiin todella käyntiin. Valitettavasti tämä on nähdäkseni äärimmäisen epätodennäköistä. Synkempi tulevaisuudennäkymä kulkee nykyisiä linjoja pitkin: Israel jatkaa politiikkaansa ja maailmanhistorian tilillä on taas yksi estettävissä ollut kansanmurha. Tässä on minun nähdäkseni koko juttu. Ja minä todella toivon, että olen väärässä.

Mieleeni hiipivät erään juutalaisvainoissa kuolleen miehen viimeiset sanat pojalleen, joka tiivistää koko Israelin valtioideologian yhteen ainoaan lauseeseen: "Sinä nouset ja kostat". Onko poika jo noussut isänsä murhaajaksi?

Vuodesta toiseen - vuosi 2008

2009-01-02T18:39:00.006+02:00

Vuosi vaihtui myrskynlailla. Tuuli pieksi pientä pudastamme ja kirkonkylän lipputangot olivat kovilla. Rannikkoseudulla paukkuivat puolestaan talojen katot ja Kiviniemen ilotulituskin jäi tänä vuonna vähäisemmäksi. Eipä ollut suurta sotaa täällä Jokikylässäkään, vaikka kera ystävysten yritimmekin taivasta saada syttymään. Kellon käännyttyä yli puolen yön alkoi puolestaan pakkanen purra ja virvokkeiden kuohut jäätyivät lasien pintaan. Kokkomme sen sijaan roihusi vielä lähemmäs aamunkoittoa. Ja johan se aurinkokin tuli takaisin.

Näin uuden nuoren vuoden kunniaksi on aika tehdä pieni katsaus edellisvuoteen. Vuosi 2008 oli skitsofreeninen vuosi. Tapahtui jumalaton määrä pahoja, mutta myös hyviä asioita. Loppujen lopuksi vuodesta jäi hyvä maku suuhun, sillä pahatkin asiat kääntyivät vailla poikkeusta parhain päin. Näin ainakin omasta näkökulmastani: maailmantilannetta katsellessa tilanne meni ainoastaan huonompaan suuntaan. Ilmasto lämpeni ja kapitalismi kylmeni. Kun muualla maailmassa koettiin jo vasemmistoliberaaleja tuulahduksia, jatkoi Suomi kaikessa yksinäisyydessään passivoitumistaan ja oikeistolaistumisestaan. Ja sitten tuli ruumiita.

Rikottuja lupauksia

Olympialaiset olivat vuoden hienointa antia kansainvälisesti. Upea kansojen juhla Kiinan loistokkaasti järjestämänä tulvivat vielä sellaista henkeä, jonka liian moni uskoi maailmasta jo kadonneen. Eikä ihme, sillä vuosi 2008 tuli tunnetuksi erityisesti rikotuista lupauksista - enkä nyt puhu pelkästään tapauksesta kansallinen kokoomus. Ensin Georgia ja Venäjä rikkoivat olympiahenkeä rikkomalla avajaispäivänä olympialiikkeen periaatteita ja sitten joulurauha koki karun loppunsa sionistien pommituksen yhteydessä. Etelä-Ossetialle ei riittänyt ymmärtäjiä lännessä ja samaa on jo pitkän aikaa kokenut Palestiina. Mutta Israel on puolestaan niitä kerännyt koko historiansa. Muistettavia tapahtumia olivat myös Thaimaan aristokraattien mielenosoitus sekä Intian terrori-iskut, jotka saivat pudistelemaan päätään maailman menolle monta monituista kertaa.

Suomen kapitalismi pakastui maailmanlaajuisen suojasään aikana

Poliittiselta rintamalta ei kuulunut uutta, ainakaan Suomessa. Ajan henki iski kirpeän lumimyrskyn lailla suoraan päin kasvoja marraskuun vaaleissa ajaen Kokoomuksen jälleen voittoon. Voitto oli kuitenkin suhteellinen, sillä äänestysprosentti oli jälleen hävettävän alhainen. Siihen suhteutettuna pieni 15% eliitti todella luottaa Kokoomukseen kun tämä vaivainen yli 30% kansanosa ei yksinkertaisesti lähtenyt uurnille. Jollei muutoksen tuulia ala näkyä, on Suomi todellisessa pulassa. Pohjoinen hyvinvointivaltion alasajo on jo alkanut. Itsekkyys, passivoituminen ja arvotyhjiö näkyivät jälleen paitsi äänestysprosentissa, myös Kauhajoen järkyttävässä verilöylyssä, jonka jälkipyykin hoitaminen on suosion laantumisen myötä valunut jälleen unholaan. Sen sijaan suunnitelmiin ilmestyi kulttuurin tuhoava yliopistouudistus.

Ulkomailla poliittisella kentällä puhutti ennen kaikkea kuralle mennyt talous. Finanssikriisi nousi verrattain nopeasti pelottimeksi, jota kukaan kansalaisista missään päin maailmaa ei voi vastustaa. Näin ollen miljardien elvytyspaketit lähtivät ennen kaikkea pieni- ja keskituloisten taskuista joidenkin hyötyessä valtavia summia. Voitot omat - tappiot yhteiset. Se on kapitalismin laki. Hyvänä puolena voidaan pitää Keynesin paluuta finanssipolitiikkaan, mikä on ainoastaan hyvä asia. Monitarismin ja uusliberalismin järjenvastaisuus on vihdoin auennut kaikille hyvää tarkoittaville päättäjille poliittisesta kannasta riippumatta.

Erityisen on myös se, että järjestelmän kylmin aika näyttää ainakin hetkellisesti taittuvan, sillä marraskuussa koko maailma koki uutta toivon kipinää ensimmäisessä mustassa Yhdysvaltojen presidentissä: Barack Obama lupasi yhdistää kansan, lisätä solidaarisuutta ja puuttua ilmastonmuutokseen. Kahdesta huonosta parempi voitti ja toivottavasti toteuttaa oikeansuuntaiset tavoitteensa. Ja pitää samalla silmällä selustaansa.

Punakoneen paluu ja USA:n ahdinko

Vaikkei rahaa olisikaan, kulttuuria ja urheilua sen sijaan riitti vuonna 2008. Olympialaisten lisäksi vuotta ilahduttivat jalkapallon EM-kisat, sekä jokavuotiset ilomme jääkiekosta eurotansseihin. Suurnimeksi tällä rintamalla nousi itänaapurimme, itse Suuri ja mahtava Venäjä. Nousukiidossa oleva maa voitti sekä Serbiassa järjestetyt Eurovision laulukilpailut, että kaikkein makeimpana jääkiekon MM-kultaa. Aikanaan suvereenin Neuvostoliiton jälkeläisenä maa ei ole vielä vastannut edeltäjänsä tasoa, mutta alkaa vihdoin osoittaa merkkejä jostain hyvin tutusta. Tätä pääsin jopa itse todistamaan, kun Oulun Kärpät otti mittaa Venäjän liigan mestarista, Metallurg Magnitogorskista. Oli siinä tuttua muukin kuin hallissa kajahtanut Neuvostohymni.

Venäjä menestyi myös olympialaisissa sijoittuen mitallitilaston neljänneksi. Olympialaiset olivat kuitenkin näytön paikka ennen kaikkea Kiinalle, joka oli luvannut ohittaa USA:n mitallitilastoissa viimeistään omissa olympialaisissaan. Kun kisat alkoivat, huomattiin jo varhaisessa vaiheessa, miten tämä urheilun suurvalta menee menojaan kenenkään mahtamatta asialle mitään. USA:n selkäranka murtui sillä rintamalla niin että vain rysäys kävi, eikä edes Michael Phelpsin historialliset mitallit riittäneet nostamaan maan itsetuntoa. Kuin naulana arkkuun pikamatkojen kullat menivät jenkkien silmien edestä salaman lailla pieneen Jamaikaan, jonka johtotähti Usain Bolt on maailman nopeimpana ihmisenä itseoikeutetusti vuoden urheilukasvo.

Kauhua ja sarjakuvaa

Elokuvavuotena 2008 oli suorastaan loistava. Mukana oli poikkeuksellisen odotettuja tapauksia, joista huomattava osa koostui jatko-osista, odotetuimpina erityisesti Indiana Jones ja James Bond. Suuressa mittakaavassa vuosi 2008 oli erityisesti sarjakuvaelokuvien vuosi. Hulkin ja Hellboyn jäädessä pienoiseen paitsioon vuoden yllättäjäksi nousi Marvelin vanha kunnon Iron man, joka menestyksellään osoitti, että maailmassa riittää kysyntää myös pasifistisemmalle sanomalle. Rautamies koki voittajansa vasta Christopher Nolanin hyytävän upean Yön ritarin myötä, joka paljastui yhdeksi vuoden parhaista elokuvista.

Myös kauhuelokuva nousi vuoden sanaksi ainakin Euroopassa, jossa genren uusi, ilkeämpi aalto sai yleisönsä haltioituneeksi. Katsojien rakastamat Orpokoti, [Rec] ja Marttyyrit nousivat katsojatilastojen kärkeen erityisesti alkuperäismaissa Espanjassa ja Ranskassa, jotka vakiinnuttivat Euroopan asemaa kauhuelokuvan suurvaltana. Yllättävän onnistunut oli myös suomalainen kauhuelokuva Sauna, joka viimeistään onnistui todistamaan, että kauhuelokuvaa pystytään tekemään myös suomalaisittain omalla kiellä ja omalla tyylillä. Dark Floorsin kaltaisen nolon kokeilun olemassaolo unohdettiin onneksi nopeasti.

Kotimaisen elokuvan kannalta vuosi 2008 oli muutenkin kuin Saunan takia erinomainen. 90 vuoden takaisen sisällissodan haavoja availtiin jopa kahden elokuvan voimin, joista toinen, Aku Louhimiehen Käsky oli allekirjoittaneen mielestä vuoden paras kotimainen. Huono ei ollut myöskään aiemmin ilmestynyt Raja 1918, joka kuitenkin kärsi liiallisesta pituudesta. Muuten kotimaista yleisöä houkuteltiin lähinnä perinteisellä draamalla, komedialla ja elämänkertaelokuvilla.

Lukiolaisen kulta-aikaa

Oma vuoteni on ollut täynnä tunteita ja pullollaan tapahtumia. Olen päässyt elämässäni vaiheeseen, jota tiedän muistelevani kaiholla vuosikymmenten kuluttua. Vuosi 2008 oli sinänsä menestyksekäs, että päästyäni viimein näyttämötaiteesta niskanpäälle esitin jopa kolmessa eri näytelmässä saman vuoden aikana. Ala tarjosi minulle myös ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Lukioaikani on sen sijaan kääntymässä ehtoopuolelleen, mutta kaikki mukava on vasta edessä: wanhojen tanssit jatkoineen, ökötykset, päättärit, abiristeily, kirjoitukset ja omat YO-juhlat. Toiveet elävät suurina ja työ on aloitettu tosissaan. Viime vuosi oli menestyksekäs ja aina ensimmäisen vuoden viimeisestä jaksosta alkaen kymppien määrä tuloksissani on yli kaksinkertaistunut. Silti stressistä ei ole häivääkään ja olen jaksanut sekä iloita että kantaa huolta itsestäni. Niin ja voitinhan minä Oskarin.

Vuoden aikana kävin muun muassa elokuvissa 18 kertaa, teatterissa 5 kertaa ja muissa tapahtumissa ainakin kahdesti. Olen menettänyt yli 7 kiloa entisestä painostani ja kasvanut 2 senttiä pituutta. Omaisuuteni sen sijaan ei ole karttunut kuin nimellisesti, mitä nyt hyllyyni ehti ennen vuodenvaihdetta ilmestyä viimeinenkin pala Monty Python -kokoelmaani ja X-files -sarja kokonaisuudessaan elokuvineen päivineen. Siinä on jo pieni ripaus pysyvyyttä.

Toivokaamme, että vuosi 2009 tuo tullessaan rauhaa tähän maailmaan ja kaikelta ylimääräiseltä verenvuodatukselta säästytään. Etukäteen ajateltuna luvassa on sekä maailman että itseni kannalta varsin hiljainen vuosi ilman suurempia tapahtumia, mutta niin kuin aina, mikään vuosi ei tule ilman yllätyksiä. Ja jos ei muuta, niin ainakin pääsen viimein eroamaan kirkosta!

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Euroopasta äärimmäisyyksiin

2008-12-29T15:47:00.004+02:00

Kävin tänään katsomassa erään kaikkien aikojen vaikeimmin katsottavista elokuvista.

Pascal Laugierin kohuttu Marttyyrit (2008) oli ehdottomasti kaikkien puheidensa arvoinen ja onnistui suorastaan yllättämään hämmästyttävällä määrällä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, joka katsojan harmiksi ei jäänyt pelkästään näköaistin varaan. Psyyketasolla harvinaisen vaikuttava ja syvälle porautuva filmi pakottaa paatuneimmankin kauhuelokuvafriikin vilkuilemaan välissä lattiaa ja jopa korvien peittäminen käy moneen otteeseen mielessä pimeässä teatterisalissa. Kyse ei siis voi olla muusta kuin täysverisestä mestariteoksesta!

Marttyyrit on elokuva, joka on nähtävä jotta sen uskoisi todeksi. Yksinkertaisesta lähtöasetelmasta lähtevä kipeä ja kauhea tarina äityy loppua kohden sellaiseksi filmikelalle tallennetuksi painajaiseksi, että heikommat jättävät leikin kesken varsin nopeasti. Elokuva menee niin pitkälle, että on paikoin suorastaan putipuhdasta katsojan terrorisointia. Pitkästä aikaa sitä tuli kauhuelokuvan kohdalla miettineeksi sitä, miksi ihmeessä minä tällaista haluan viihteekseni katsoa? Jo se todistaa, että nykypäivän kauhuelokuva on vihdoin löytänyt tiensä takaisin niille alkukantaisille lähteille, josta koko genren lumovoima ponnistaa.

Kauhuelokuvan perusajatuksena on toimia jatkeena nuotiokulttuureista asti juontuvalle tarinakulttuurille, joka tarjoaa kokijalleen mahdollisuuden kokea kaikkein vaikuttavimpia tunteita turvallisesti ilman todellisen vaaran uhkaa. Kyse on samasta ilmiöstä kuin extreme-urheilussa, tosin ei läheskään yhtä vaarallisessa muodossa. Harmillisesti kauhuelokuva on alkanut ajan saatossa muistuttaa yhä enemmän pelkkää putipuhdasta viihdettä, jossa minkäänlaisella tunnelmalla tai kauhulla ei ole osuutta asiaan. Onneksi lääkkeen ovat tarjonneet nyt vuorostaan ennakkoluulottomat eurooppalaiset, jotka ovat vihdoin älynneet testata, mihin katsoja pystyy. Näin kauhu on vihdoin tehnyt arvoisensa paluun, joka ei hevillä unohdu.

Eurooppa on uusi kauhuelokuvien suurvalta. Marttyyrien alkuperäismaan Ranskan lisäksi erityisesti Espanjassa ja Iso-Britanniassa uusi, ilkeämpi ja äärimmäisempi kauhuelokuva on noussut pinnalle ja – mikä merkittävintä – myös suuren yleisön arvostukseen. Tympeään amerikkalaishuttuun kyllästyneet elokuvaharrastajat ovat ottaneet tämän ranskalaisen Alexander Ajan huikeasta Haute Tension’sta liikkeelle lähteneen tuulahduksen vastaan niin avosylisesti, että esimerkiksi Espanjassa viime vuosien hienoin kauhuelokuva Orpokoti nousi koko ilmestymisvuotensa katsotuimmaksi elokuvaksi, kun toiseksi kiri niin ikään vavahduttava kauhuelokuva [Rec]. Siinä missä Orpokoti edustaa vielä joissain määrin klassista, joskin äärimmäisen tunnelmallista kauhua, on ranskalainen tuotanto puolestaan lähempänä astetta ilkeämpää [Rec]:iä. Tämän päivän ranskalainen kauhuelokuva on jo aivan oma äärimmäisyyksiä kaihtamaton kauhun lajinsa, josta ei verta ja graafista väkivaltaa puutu.

Siinä missä kuka tahansa voi katsoa Urban legendsin pelkäämättä kertaakaan, ei Marttyyrit ole missään vaiheessa kulkenut "yleisöystävällinen" -leiman alaisuudessa. Väkivalta on niin satuttavaa, että sen uhrien ja katsojan välille syntyvä symbioosi saa kankaan tällä puolella olevan osapuolenkin sätkimään. Onneksi väkivalta ei kuitenkaan ole itsetarkoitus tässä elokuvassa, vaan kyseessä on vaikuttava tehokeino tarinassa, joka onnistuu viemään katsojaa puhtain numeroin tämän aavistamatta yhtään mitään etukäteen. Se ei kuitenkaan tarkoita helpotusta herkkänahkaiselle katsojalle, vaan pikemminkin päinvastoin: jo pelkän kipeän ajatuksen saattaminen pääkoppaan sattuu, vaikka sitä katalysoivaa audiovisuaalista demonstrointia kokemasta kieltäytyisikin. Ei siis ole mikään ihme, että Cannesin ammattilaisraati oli kalpeaa poikaa vielä kauan elokuvan päättymisen jälkeenkin.

Uuden aallon kauhuelokuvan vahvuus onkin nimenomaan siinä, että lihallisen kammottavuuden lisäksi teokset lataavat itsensä täyteen myös tarinallista iskuvoimaa. Kauhuelokuva on nostanut päätään myös yhteiskunnallisen kommentoinnin välineenä ja jopa politiikka nousee aika-ajoin esiin. Siinä missä brittiläinen Eden Lake rakentaa myyttiä työväenluokan väkivaltaisesta primitiivisyydestä suhteessa porvarilliseen sivistyneistöön, kritisoi ranskalainen Frontiere(s) taas rankalla kädellä oikeistolaisen ideologian vaiettuja piirteitä ja rivien välistä myös presidentti Nikolas Sarkozyn politiikkaa. Vahvaa kritiikkiä sisältää myös Marttyyrit: siinä pahan roolin ottaa uskonnollinen väkivaltakoneisto, jonka epäinhimillinen yksilön kidutus on perusteltua sen omien sairaiden tarkoitusperiensä takia. Ei tarvitse olla suurikaan historian tuntija ymmärtääkseen, miten osuvasti Marttyyrien symboliikka kuvaakaan kirkkohistoriaa.

Marttyyrit jää mieleen äärimmäisenä elokuvakokemuksena, jonka kokemisesta voi olla ylpeä, mutta josta nauttiminen oli siinä määrin hankalaa, että sen uudelleenkatsomista täytyy todella harkita jonkin aikaa ennen suostumista. Kyseessä oli muuten ensimmäinen valkokankaalla katsomani putipuhdas K18-kauhuelokuva, mikä omalta osaltaan lisäsi elokuvan vaikuttavuutta. Samalla se sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että kauhuelokuvan paikka on nimenomaan valkokankaalla. Täytyy nostaa hattua Finnkinon ajan hermolle vihdoinkin kipuavalle ohjelmistopolitiikalle, joka toivottavasti ei enää milloinkaan tule jättämään yhtään vastaavaa tapausta videolaarien kätköihin kunnon valkokangaskierroksen sijaan. Uusia ylväitä Marttyyrejä tulee varmasti syntymään ja kymmenen vuoden päästä saattaa tulla vastaan jo elokuva, jota ei kerta kaikkiaan pysty loppuun katsomaan. Ja pirun utelias ihmisluonto hurraa kiitosta. Sairasta.

PS. Ai niin: miksi elokuvan nimi on Marttyyrit? Tähän kysymykseen en aio vastata, vaan jätän sen teidän itsenne selvitettäväksi. Sanottakoon kuitenkin, että kyseisen elokuvan jälkeen on entistäkin vaikeampi kokea omakseen mitään uskoa, joka tekee kidutuksen ja väkivallan uhrista ikonin.